Khrysanthos.

Kirjoittanut Johan Ludvig Runeberg


Alkupuolla kristikirkon aikaa,
Uuden maailman kun loistaessa
Vaalen’ maa ja usea uskovainen
Silmäns’ siitä kauhumielin käänsi.
Asui Atheenassa mies Khrysanthos.
Varhain, ennenkuin viel’ la’en päältä
Ruskee tukka kuihtui, kevään ruusut
Posken jätti, korkee otsa uurtui,
Ol’ sen korviin sana soinut, rinta
Riemull’ auennunna Kristukselle.
Mutta hänt’ ei uusi syntymänsä
Saanut kammomaan, mit’ elämässä
Pyhäks’, armahaks’ hän arvas ennen.
Vihaamaanpa hänt’ ei koskaan saatu
Maata, jossa häll’ ol’ isänmaansa,
Kaunis Hellas; ihanteensa aina
Ol’ Atheena, kirkas templikylä;
Hekkumaanpa vielä sielu suli
Äidinkielen joka ääntehestä.
Hellaan kielen kannelsävelistä.
Uskolaisens’ umpimielet, synkät
Pyrki metsiin hiljaisiin, ja jylhäin
Kolkkoin vuoriluolain pimennoissa
Mailman viettelyiltä kätkeytyivät;
Hän vaan kirkkaana kuin ensi aamuns’,
Suoran’ astui, tyynnä, maltillisna,
Hopeehapsin elon hyörinässä.
Lasten tarut, miesten sanat tarkkas,
Kuulemass’ ol’ torilla, kun kansaan
Puhuja iski äänens’ ukkosella,
Osaa otti päätöksiin ja laski
Ääntöliuskans’ uurnahan, kuin muutkin.
Väliin taas, kun väsyneenä päivän
Huolista ja töistä, etsi rauhaa
Ja rukouksen aaltoon henki tahtoi
Pestä pölyt siiveltään kuin joutsen,
Ei hän mennyt korven kolkon luoliin,
Vaan miss’ Salamin salmi kuullakkainna
Hymyy rannan vehmastoille, siellä
Piiniain ja laaker’puiden alla
Kävellen hän nautti viileyttä,
Lemuja henki, silmäs ulapalle,
Laskiessa auringon ja altoin
Kuvastaissa iltataivaan ruskoo.
Elellen näin, nyt kuin ennen, vanhus
Sûnion huipull’ illall’ istui kerran.
Povellaan ol’ kokoon-pantu kääry,
Suuren pakanan Sofokleen teelmä,
Jalon laulajan, ja kääryn reunaan
Piirrettynä: ”Oidipûs Kolôneus.”
Lukenut hän äsken oli draaman,
Muistissaan sen ilmeet vielä viipyi,
Lauletulla seudull’ liiti silmä.
”Oi Kolônos”, runoojaa hän säisti,
”Seutu kaikkein kauniin ilman alla,
Lempee, kirkas, kuulakka Kolônos,
Missä metsän vehmastossa viihtyin
Satakieli helein virsin kiittää
Tummaa muurikietolasta, pyhää
Bakkhon marjapuuta varjokasta,
Myrskytöntä; – missä Dionysos
Kirmaa kuuluin kasvattajain kanssa;
Naisjumalten kutrissa narsissi
Loistaa, taivaan-kaste lehdillänsä:
Krookos[1] kellertää, ja vilkkaat lähteet
Juottaa virtoj’, Afrodite ajaa
Kultasuitsin runotarten kanssa!”
Pakananpa laulust’ innoissansa
Näin Atheenalainen kotiseudun
Ihanuutta maalas – värit kyll’ ol’
Pakanan, vaan lämpö kristillinen –
Niinpä nuorukainen, pyhään oppiin
Varhain viehätetty kuin Khrysanthos,
Vitkaan käyden luontelihe, kunnes
Seisahtui hän ukon jalkain juureen,
Vaiti, kädet ristiss’ yli rinnan.
Kasvoiltaanpa vivahteli varjot
Surun, suuttumuksen, inhon, säälin,
Silmäns’ oli luotu pergamenttiin.
Kauan mietteissään hän seisoi, vihdoin
Vaiti-olon katkais, lausuin: ”Ukko,
Kutsuttiinhan suakin kerran valon
Pyhään valtakuntaan, valuivathan
Sunkin rintaas armon lämpösäteet –
Niin mä kuulin; – mutta kuinkas elät?
Tuolla missä mailman lapset turhaan
Teuhaa, kärkkii, riehuu, rehkii, hukkuu,
Missä milloin posken purppuralla,
Milloin hyllyhuulten myhäilyllä,
Milloin muilla symboleilla horna
Merkinnyt on omans’, siellä, vanhus,
Häärit, riehut, riemujas sa nautit.
Harvoin yksin nähdään sua, ja jos se
Joskus sattuukin, et Vapahtajaa,
Maan ja taivaan herraa, avuks’ huuda;
Vaan, ihastuneena myrkylliseen
Tenholauluun, kuiskaat huulin, joita
Valkaisee jo tuonen tulomuisku,
Afroditeen nimee ja Dionyson.
Mikä loppu tullee? kauheasti
Kostetaan viel’ uskorikkos sulle;
Sinä kerran armoliittoon päässyt,
Hirmu-osan liekkijärvess’ saatkin,
Toivoton kun kadotus sun nielee;
Itkein et saa kyynelt’ itketyksi
Janohos, ja kieles kuiva raukee,
Avukses kun ikiturhaan anot
Olottomia satujumaloitas.”
Näin hän lausui. Tyyni, niinkuin illan,
Vanhuksen ol’ muoto. Katseen loi hän
Nuhtelijaan: ”Nuorukainen tuima,
Rauha! Uskos vankka on, mun mieleen’
On ken uskoo. Vastaa sentään, voiko
Nuori ruskee silmäs, tuomitessais,
Nähdä läpi sy’änten, munaskuiden?
Älä tuomitse, niin tuomion vältät,
Sanoo Herra. Hurskas, uskollinen,
Lempee, iloinen ja sietäväinen
Kristitty käy mestarinsa jäljiss!
Rakkautt’ uhkuu uskonsa, ja, poikan’,
Rakkaus on laupias, se sietää,
Ei se paisu, riehu, eikä pahaa
Aattele, ei vihan vimmaan ylly.
Rakkaus uskoo kaikki, toivoo kaikki,
Kärsii kaikki eikä koskaan uuvu.
Nuorukainen, jos sull’ oisi usko
Siirtää vuoretkin ja nostaa laaksot,
Rakkaudetta oisit tyhjä varjo.”
Lausui näin, ja lempeästi nuorta
Kätellen sen veti vierellensä;
Samall’ louhell’ istuivat nyt kahden.
Päivä vieri, himmeämmin hehkui
Länness’ aurink’, unta tuuli etsi,
Hellaan taivaalt’ illan rauha laski.
Ei nyt tähän tauluun ukon silmä
Viehtynyt, vaan nuorukaiseen yksin
Silmä ynnä aatos kiintyi. Kauan
Ääneti hän istui, vihdoin virkki:
”Sorja sulho, ellei vanhan neuvo
Mieltäs pahoittanut, suo mun vielä
Seikkaa kysellä sult’, ehkä kahta.
Kun sun kasvos soikeat ma näen,
Otsan, nenän uljaat oikoviivat,
Kun sun sorjaa kieltäs kuulen, jossa
Ionian ja Atthiin[2] murteet yhtyy
Sointuun suloiseen, kun tuomitsetkin,
Tiedän Helleeniks’ sun. Mutta lausu,
Millä paikkaa kasvanut oot? Ehkä
Joku Arkhipelagin armas saari
Näki syntys, Samos, Naksos, Paros,
Mitylene? Ehkä päivään pääsit
Rikkaan Aasian rannall’? Iloissaanpa
Isäs sun, jos missä synnyit, nosti
Sylihinsä, onnen unta nähden.”
”Delos”, äänell’ leppeemmällä vastas
Miesi, ”aaltoin huuhtelema Delos
Ol’ mun kotimaani, Kallinikos
Se, jok’ isän’ maallinen ol’ ennen,
Toisen oon nyt taivahasta löynnyt.”
”Kallinikos”, virkkoi vanhus jälleen,
”Ei oo nimi outo; Delon saarell’
Ol’ hän muinoin vieras-ystäväni.
Oi! sen saaren vihreen vielä muistan,
Lauluin ylistellyn, jumaloille
Armaan, mieluisan Dianan, Foibon
Synnyinmaan, sen korkeet harjut muistan,
Sypressein ja seetrein varjostamat,
Ja sen laaksot – Nykton laaksot muistan,
Sitran jumalalle pyhitetyn.
Maata mont’ oon nähnyt, kuljeskellut
Pelopin niemelt’ Thessaliaan, nähnyt
Hellaan-merten saaret, salmet kaikki;
Mutt’ ei mikään maa mua viehätellyt
Niin kuin Delon laakso templineen ja
Lehtoineen ja siin’ ol’ isäs mökki.
Nuorukainen, nähtyäs niin paljon
Kaunist’ elos aamust’ asti, vastaa:
Synkätkö on mailman kuvat kaikki
Sulle, eikö sielus pohjaan jäänyt
Yksi muisto, jota siedät, säästät,
Aioiltas, kun viatonna vielä
Nykton kukkain keskell’ leikit, uinuit?”
Näin hän virkkoi. Nuoren poskipäillä
Vaalevilla nähtiin heikon liekin
Välkähtävän, kohta sammuakseen.
Vanhus jatkoi: ”Kerrottu on mulle
Kerran taru, jonk’ Arkhipelagin
Saaret uskovat ja ehkä kohta
Levennee se kautta manterenkin.
Näin se kertoo: Delon maalla syntyi
Marmaryne. Kahden lustrin[3] kesät
Tuskin nähtyään, jo lemmen liekit
Sytytti hän seudun nuorukaisiin.
Mutt’ ei aistillisen halun haltuun
Puhdast’ itseään hän huoli heittää.
Foibon vaan hän lemmikikseen otti,
Rupes puhdasna ja uskollisna
Nyktoslaakson kukkain vaalijaksi.
Aamuin, illoin, joskus kaiken päivää
Kukkain kesken liikkui hän kuin sisko
Vanhemp’, yhtä tuttava ja hellä,
Hoiti, istutti ja kasti niitä.
Mutt’ ei ainoasti käsin niitä
Hoidellut hän, kallistuipa usein
Kukkaa kohden, loi sen silmään silmäns’,
Antain pienokaisen juoda tulta
Sielustaan ja henkens’ elähyttää
Kasvin pölyä himmeää ja mykkää.
Itse hengelleen hän ruumiin otti
Kukkasilta, pienimmänkin aatteen
Puki kasteen, tuoksun, värin verhoon,
Mullan lasten kanss’ siis vaihtoi lahjoj’,
Antoi, otti, lempi loppumatta.
Tässä rauhalassa, jost’ ol’ joukko
Suljettu, sai joskus nuorukainen
Sulo-uniin päivän hetket viettää,
Elää kauniin kukkaisheimon kanssa
Ja sen armaan hoitajankin kanssa.
Mutta tuosta taru taasen kertoo:
Kun hän, sydän täynnä ääretöntä
Lempeään, ei koskaan lausumaansa,
Marmarynen kukkain kesken kulki,
Neiden viipyessä temppelillä,
Ilmestyi tää häntä ilahuttain
Luomansa ja hoitamansa tarhan
Joka kasvissa, jok’ olennossa.
Ruusu hohti hänen rusojansa,
Lilja immen silmin katsoi, puiden
Humina sen ääntä yksin kaikui,
Tuhansissa eri haamuis’ eli
Hurskaan poian lemmellen vaan impi.
Kun taas kukkasista immen puoleen
Joskus silmäns’ sai hän nostaa, kuulla
Haasteloissa, puhtaissa kuin soitto,
Hänen sanojaan, niin poiast’ tuntui,
Kuin jos puiston ruusuin hehku hienoin
Hänen poskilleen ois liekin luonut,
Kaikki liljat säteens’ sulatelleet
Immen silmiin, koko kasvitarha
Kirkkaampana immess’ ilmestynyt. –
Näin on juttu. Olen tiedustellut,
Ken tuo Delon nuorukainen lienee; –
Kallinikon poika, kuului vastuu.”
Nuoren poskill’ itkuhelmet vieri.
”Isä”, niin hän lausui, ”heitä nimet,
Jotka sävelistä maan on soineet
Kauimmin mun korviin’; unhotin ne.
Suo mun inhota ja unhoon peittää
Öisen eloni varjohaamuin muistot!”
Mutta vanhus vakavasti virkkoi:
”Poika, älä vihaa Nyktos-laakson,
Nuoruutesi koulus muisteloita!
Jalon opin siellä sydämmelles
Sääsi kuvat himmit, heikot, hennot.
Katso maalimaan! Oi, mitä nähnet?
Sovittajan kukkaisvallan yksin.
Sille synkkänä, ken umpisilmin
Sinne ryntää, on se kirkas, auki
Sille silmällen, ku rakkaudessa
Hiljaa ylennäksen häntä kohden.
Poika, nähtävä se kukkaismaa on.
Auringoita, tähtiä hän kylvää
Niinkuin liljoj’, isot maat hän hoitaa,
Tukee kansat, kuulee pienimmänkin
Ihmistaimen itkut, kaikkein puoleen
Kääntyy, suoden lempeänsä juoda.
Käy kuin ennen Marmarynen tarhaan
Mailmaan, iloiten ja pelkäämättä,
Herran kukkatarhassapa kuljet.
Jos vaan Kristus asuu sydämmessäs,
Riehumatta, kainona sa nähnet,
Kuinka kaikess’ ilmestyy hän, päivä
Loistaa hänen loistoansa, tähti
Välkkyy häntä, hänen lempee äänens’
Soi läp’ elon hyörinän ja pauhun.
Nähtyäs sen, palaa hänen luokseen,
Hänen sanaansa, ja katso, sana
Siltä tuntuu, kuin jos kaikki valo,
Jok’ on hänen taivaastansa tullut,
Lämmin aurinkonsa, tähtiensä
Lempee lauma, ihmissukunsakin –
Koko ihmeikäs tuo kukkaisvalta
Kirkkahampana vain siinä asuis.
  1. = Sahrami.
  2. = Attikan kielimurre.
  3. Latinan sana lustrum = viisivuotinen aikakausi.


Lähde: Runeberg, Johan Ludvig 1887: Vähemmät eepilliset runoelmat. Suomentanut Kaarlo Forsman. G. L. Söderström, Porvoo.