Kentiesi...

Kentiesi... Kirjoittanut Otto Manninen

Kentiesi kevään säiliä

se totta ollut ois,

kun maat on pälvipäillä

ja lähtö järven jäillä

on läikkyellen pois;

kun kutsui kevään valta,

koi-luoja, kukkimaan

runonsa roudan alta,

tarulta, taivahalta

kun tuntui tarhat maan.

Ois noussut harjahirsi

sydänten pyhättöön. –

Jo kerkee syys ja kirsi,

ei helky kiurun virsi,

jäi ruusut jäätikköön.

Lie aika linnunmuuton,

jo halla virvet vie

syyslaakson laulupuuton,

yö tähdetön ja kuuton

koht’ ympärillä he.

Ah, kevään kukkakuita,

kun mett’ on metsä, maa,

ja metsässä ei muita

kuin linnun laulupuita,

kuin aamun purppuraa!

Näe teit’ en enää toiste,

te kevään säihkysäät;

pois tummuitte jo, pois te,

se loppuu, kevään loiste,

ne kestää, talven jäät.

Kuin haave kevät haipuu,

sen kukka kuolee pois,

sen valtakunta vaipuu,

mut kuolla kevään kaipuu,

ah, kuunaan kuinka vois!

Mi mieleen kevään hempi

niin kuuman polton tois,

mi loisto, loihtu, lempi?

Oi uni ihmeisempi,

kuin kevät itse ois!

Lähde: Manninen, O. 1925: Virrantyven. WSOY, Porvoo.