Kaksi (Forsman)

Kaksi. Kirjoittanut Johan Ludvig Runeberg

Linnan huonehissa läikkyy

Sadat lampun-aurinkoiset,

Kautta loistovirran väikkyy

Tuoksut vienot, kummanmoiset.

Kaikk’ on säällään. Vieraat ehtii

Huimat onnen kukkulalla,

Syksyt kuihtuu, keväät lehtii

Helmien ja kullan alla.

Hiljaisuus nyt syntyy taloon,

Niinkuin hartaaks’ seura sääntyy;

Juhlan sankar’ astuu valoon,

Häneen kaikki silmät kääntyy.

Hän on ylkä. Juhlavaate

Kultatähtiin peittyy aivan;

Hurmaa häntä onnen aate,

Kun suo armaalleen hän taivaan.

Tääkin saapuu. Hellän isän

Saattelussa, vierahitten

Suurten ohi, käy hän sisään

Suuren sulhon luoksi sitten.

Onko immen hyvä? Maasta

Minkä vielä pyytää voisi?

Voiko toivelmaa hän haastaa,

Jok’ ei täyttynyt jo oisi?

Kelmeen’ ah! hän välkkehessä

Käy, mi yöksi hälle haihtuu,

Kutri värjyy seppelessä,

Kyynelpilveen katse kaihtuu.

Myöntäin vastaa kylmä huuli

Vihkimyksen kyselmälle;

Aatos, henki tuskin kuuli

Tuon – se lensi etähälle.

Linnan alla aalto pauhaa

Autioille kallioille,

Yö jo luopi kuolon rauhaa

Metsille ja kukkuloille.

Näätpä haamun sentään vielä

Kalliolla vaahtoisalla,

Nuorukainen viipyy siellä

Yksin kolkoll’ iltamalla.

Syksypilven myrsky vinkuu,

Tuot’ ei ollenkaan hän säiky,

Hiuksihin jo hyrsky sinkuu,

Vaan ei paikaltaan hän väiky.

Valkotyrsky rantaa ruhtoo,

Ryntää hänen rinnoillensa,

Oi, vaan haamuaan se huhtoo –

Itse läks’ hän haaveinensa.

Kun on sointu sydämissä,

Oi kuin kaks’ on yhdenmoista!

Katso linnan loistehissa

Toista, syksy-yössä toista!

Jos on yö, tai päivä paistaa,

Riemu on tai murhe suuri –

Eikö kaikk’ oo yhdenlaista,

Kun on viall’ elon juuri!

Lähde: Runeberg, Johan Ludvig 1885: Lyyrillisiä runoelmia 1. Suomentanut Kaarlo Forsman. G. L. Söderström, Porvoo.