Kaks silmää nuorta...

Kaks silmää nuorta... Kirjoittanut Otto Manninen

Kaks silmää nuorta, aamunsiintävää,

jo illan varjoon vaipuessa tieni,

kaks armast’, armotonta käskijää:

Tee meille, piirrä meille runo pieni!

Vaan runo pieni empii, epäröi:

Oi nuorten silmäin loiste luottavainen,

oi nuori into, niin jok’ ikävöi,

jonk’ ilmanranta niin on ihanainen!

Sen ihmeit’ odottaa ja unelmoi

jo kaihoten ne katsein sinikirkkain.

Avata arvoitust’ ei runo voi,

vast’ elo itse suurta virttään virkkain.

Kuvastaa koivut kotivalkamain

viel’ aallon vienon kalvoon valkovyötä,

koht’ ulappain soi laulu laajempain –

kaikk’ olkoot toivon, onnen tähdet myötä!

Niin riemut, murheet, hymyt, kyyneleet

kaikk’ elon ihmeinen tuo sävelsoitto,

ja päiväks siintyy aamun autereet,

kuin lupaus se hohtaa huomenkoitto.

Ja sydän kohtaloonsa koteutuu,

on kerran läheisin, mi viel’ on loitto.

Niin eeltätuntematon toteutuu,

on kilvoitus, on kirkastus ja voitto.

Lähde: Manninen, Otto 1950: Runot. Säkeitä; Virrantyven; Matkamies. WSOY, Porvoo.