Jumalan sana

Jumalan sana. (Runebergin 225 virren mukaan.) Kirjoittanut Johan Ludvig Runeberg

On aarre meillä arvoisin,

Jon verroin kaunis kulta

Ja kivet kallihimmatkin

On tomu vaan ja multa.

Tuo kallis lahja taivahan,

Tuo paras aartehemme

On pyhä sana Jumalan,

Kun soi Hän omaksemme.

Kuin ruoste, koi ja aika syö

Muut luodut kokonansa,

Kuin hukkuu usein ihmistyö

Jo ennen aikojansa,

Ja ilomme kuin äkisti

Myös onnen kanssa lakaa,

Niin Herran sana iäti

On uusi sekä vakaa.

Ei turmeluksen alaisna,

Ei muutteen minkäänlaisen,

Vaan luja, vahva voimassa,

Se turva turvaavaisen

On aina polvi-polvelta

Ja vainotuitten suoja,

Ja loppunsa, kuin alkunsa,

On maan ja taivaan Luoja.

Ja ihminen hän unhottaa

Sen arvon usein, mutta

Ei mistään toki semmoista

Hän löydä viisautta,

Ei tuskassa, ei vaivassa

Niin vahvaa turvaa muusta

Kuin suloisesta sanasta,

Kun saimme Herran suusta.

Jos joudut siihen satamaan,

Kuin mailman myrskyt pauhaa,

Ja turvat muut ei seisokkaan,

Saat siinä kyllä rauhaa,

Saat tuntea sen olevan

Sun turvas tukevimman,

Sun autuutesi ainoan,

Sun toivos suloisimman.

Kuin vesilintu lahdessa

Käy alle veden pinnan

Ja poistettuaan tomunsa

Taas nostaa puhtaan rinnan,

Niin sielu, puhdistettuna

Myös sanan syvyydessä,

Sen nousee valkeudessa

Ja loistaa pyhyydessä.

Siis kiitetty, o Laupias,

Sun nimes olkoon aivan,

Kuin olet meille sanallas

Tien osottanut taivaan.

Ken nyt on köyhä, rikas ken,

Sun sanas saatuamme?

Se nyt on oma jokaisen

Tää kalliin tavaramme.

–t–t–t– [K. L. Lindström]

Lähde: Sanomia Turusta 1.11.1859.