Jumalan sana.
(Runebergin 225 virren mukaan.)
Kirjoittanut Johan Ludvig Runeberg


On aarre meillä arvoisin,
Jon verroin kaunis kulta
Ja kivet kallihimmatkin
On tomu vaan ja multa.
Tuo kallis lahja taivahan,
Tuo paras aartehemme
On pyhä sana Jumalan,
Kun soi Hän omaksemme.
Kuin ruoste, koi ja aika syö
Muut luodut kokonansa,
Kuin hukkuu usein ihmistyö
Jo ennen aikojansa,
Ja ilomme kuin äkisti
Myös onnen kanssa lakaa,
Niin Herran sana iäti
On uusi sekä vakaa.
Ei turmeluksen alaisna,
Ei muutteen minkäänlaisen,
Vaan luja, vahva voimassa,
Se turva turvaavaisen
On aina polvi-polvelta
Ja vainotuitten suoja,
Ja loppunsa, kuin alkunsa,
On maan ja taivaan Luoja.
Ja ihminen hän unhottaa
Sen arvon usein, mutta
Ei mistään toki semmoista
Hän löydä viisautta,
Ei tuskassa, ei vaivassa
Niin vahvaa turvaa muusta
Kuin suloisesta sanasta,
Kun saimme Herran suusta.
Jos joudut siihen satamaan,
Kuin mailman myrskyt pauhaa,
Ja turvat muut ei seisokkaan,
Saat siinä kyllä rauhaa,
Saat tuntea sen olevan
Sun turvas tukevimman,
Sun autuutesi ainoan,
Sun toivos suloisimman.
Kuin vesilintu lahdessa
Käy alle veden pinnan
Ja poistettuaan tomunsa
Taas nostaa puhtaan rinnan,
Niin sielu, puhdistettuna
Myös sanan syvyydessä,
Sen nousee valkeudessa
Ja loistaa pyhyydessä.
Siis kiitetty, o Laupias,
Sun nimes olkoon aivan,
Kuin olet meille sanallas
Tien osottanut taivaan.
Ken nyt on köyhä, rikas ken,
Sun sanas saatuamme?
Se nyt on oma jokaisen
Tää kalliin tavaramme.

–t–t–t– [K. L. Lindström]


Lähde: Sanomia Turusta 1.11.1859.