Jumalan lintu
Jumalan lintu Legenda Kirjoittanut Otto Manninen |
- Kun alkavan aamun koissa
- arin purppura verhosi puiston puut
- ja hurskaissa kammioissa
- viel’ uinuivat veljet muut,
- kun akkunaruusun huuli
- juur’ aukeni auringon suuteluun,
- veli nuorin yht’äkkiä kuuli
- sävelt’ outoa oksalta puun.
- »Soi taivaan enkelin soitto!
- Sävel autuas, oi, älä sammu pois!
- On kuin koko huomenkoitto
- sädekielinä säihkyis ja sois.»
- Kuin unessa sielt’ ulos hiipi,
- sitä seurata vain, ei muuta hän voi.
- Mikä huiskahti hohtosiipi?
- Koko metsän se loistoon loi.
- Sitä lähestymään hän lähti,
- puu puult’ yhä lintu se liiti pois.
- Hän kulki, kuin kohtalon tähti,
- kuin täytymys ohjannut ois.
- »Viel’ askel vain, vähä hetki!
- Minä kuolen, jos en sitä kuulla saa!»
- Niin kaukeni, riensi retki
- jo tarhan muurien taa.
- Ja yks oli tyhjä paikka,
- kun muut tuli huomenhartauteen;
- yhä tyhjä on, vesper vaikka
- jo soi yli maan ja veen.
- »Vähä hetki vain, heti palaan!
- Viel’ aamukellot ei kotvaan soi.»
- Sävel ihana sydänalaan
- kaikk’ elämän virrat töi.
- Kaikk’ ihmeet elämän loiton
- näki hän, eli itse ne, innon sai.
- Vei kirkkauksiin sävel soiton,
- se kaikua sielt’ öli kai.
- Näki ruusutarhassa Neitseen,
- näki Äidin hän pyhäss’ onnessaan,
- näki suistuvan pilkkaan ja peitseen
- sen, jok’ oli siunaus maan,
- vaan nousevan kuin säde koiton,
- säde anteeksiannon ja armotyön,
- kuin kuoloton sankari voiton,
- valo kaivattu aikojen yön.
- Näki viittovan valkean viirin:
- »Kera käy! Päämäärää päin minä vien
- maan lapsien veljespiirin
- iankaikkisen toiviotien.»
- Tuli kutsutut kaukaa saapuin –
- näki jälleen monta hän rakkaintaan –
- tuli hohdossa valkokaapuin,
- ilo autuas katseessaan.
- Hän kulki kuin unessa käyden,
- hän kuunteli innossa ihanan näyn.
- »Teen päiväni palvelun täyden,
- heti käännyn, vain hetken käyn.
- Sävel armas kuin aamurusko,
- sua kuuntelen autuutta aavistain.
- Muu kaikki oppi ja usko
- oli usvaa, varjoa vain.
- Opas ainoa onneen varmaan,
- yhä valkeusviestisi kunpa soisi
- Ajall’ arjen ja paaston harmaan
- se henkeni hekkuma ois.»
- Vain tuokion puult’ oli puulle
- hän luostarin tarhassa kulkevinaan.
- »Koht’ enkö sen kelloja kuulle?
- Yö mennyt jo ylt’ on maan.
- Nyt saanko veljiltä nuhteen?
- Kera, ah, etteivät he kulkeneet,
- hämyvalossa puuntavan puhteen
- sitä säveltä kuunnelleet!
- Nyt, nytkö se haipuu kauas?
- Viel’ on kuin sois sitä hiljaisuus. –
- Käsi, mist’ olet saanut sauvas?
- Miten noin isot, puisto, on puus?
- Miten sammaloitunut muuri?
- Kivikynnys kulunut kuink’ on noin?
- Ovest’ outo käy joku juuri.
- Sama hohto on huomenkoin.
- Hämypuistoon hiipii ja haipuu,
- sama hälle kai sävel sieltä soi,
- sama syttymys, sydämen kaipuu,
- sama täytymys käskyn toi.
- Ja joukkoa tuntematonta
- mitä portailt’ äkkiä vastaan käy?
- On ikää, on muotoa monta,
- vaan miks ei veljiä näy?
- Hän niit’ ei, ne hänt’ ei tunne.
- »Sano, ken olet, vieras sa harmaapää?
- Ja mistä kuljet ja kunne?» –
- »Veli Silvio. Ettekö nää?
- Olen nuori Silvio, puiston
- kevätpolkuja kiertelin tuokion.» –
- Joku tunsi muinaisen muiston:
- »Eräs Silvio ollut on.
- Hän katosi täältä kerran
- kuin kaste ja varjo, kun väistyy yö.
- Hänen sielulleen lepo Herran!
- Oli etsiä turha työ.»
- Kovin vapista vanhus alkaa:
- »Sävel ihana, ah, jota kuulla sain,
- mihin saakka sa johdit jalkaa?
- Olen varjo ja haamu nyt vain.
- Lie poskien pergamentin
- ikä taajaan täyttänyt piirroillaan;
- yhä nuori on nurmin ja kentin,
- yhä kukkiva kauneus maan.
- Näen kaiken uudeksi tulleen,
- kun silmä jo sammuu ja ummistuu.
- Saa valkaman vaeltelulleen,
- koht’ uupunut uneksuu.
- Taa taivalta jättämääni
- oli vilahdus vain, joku askel vain.
- Soi Jumalan linnun ääni.
- Ah, niin vähän kuulla sain!
- Soi ääni, mi kutsua kantaa
- yhä kaikkien kaukaisuuksien taa,
- päin aamuruskojen rantaa,
- miss’ yhtyy taivas ja maa.
- Joka korsi sen kutsusta itää,
- tomu kurkottuu valon korkeuteen.
- Pyhä rakkaus pystyssä pitää,
- viha kaataa kaaokseen.
- Sävel Jumalan linnun, kiitos!
- Olit sieluni siipi ja väkevyys.
- On korren kohtalo niitos,
- kevät kylvää, ja korjaa syys.
- Sinä vaimensit vaivat tieni,
- sinä helpoksi hetkien taakan teit. –
- Jää hyvästi, jäljetön, pieni
- elon polku, jo kotiin veit!
- Oli Suuremman ohjausta,
- jos polveilit sinä näin tai noin.
- Hänen ihmeensä ilmoitusta
- minä tietämättäni toin.»
- Sen viestinsä virkkaa ehti,
- jo hiljeni huuli, jo painuu pää,
- pois elämän puusta lehti
- ylitalvinen lennähtää.
- On rauennut harmaa haamu,
- tomu tomuksi tullut ja maaksi maa,
- kun soimaan alkava aamu
- pyhät kellot ja virret saa.
Lähde: Manninen, O. 1938: Matkamies: runoelmia. WSOY, Porvoo.