Jumala ja bajadeeri

Jumala ja bajadeeri. Intialainen legenda. Kirjoittanut Johann Wolfgang von Goethe

Suom. Otto Manninen.

      Kuudennesti astui alas

      Mahadeva, herra maan,

      vertanamme tulla halas

      ilot, tuskat tuntemaan.

      Alhaisna tääll’ asui, kesti,

      koki kaikk’, ett’ arviois

      ihmist’ inhimillisesti,

      rankaisis tai armon sois.

Ja kaupunkiin noin kun jo katseli kaikin,

sen suuret ja pienet jo tarkatuks saikin,

sielt’ illalla lähti hän käymähän pois.

      Mennessään kun reunimmaisen

      talosarjan saavuttaa,

      maaliposken kaunokaisen,

      synnin lapsen, nähdä saa.

      »Terve neito!» – »Terve, jalo

      vieras! Varro, riennän luo.» –

      »Ken sa olet?» – »Lemmen talo

      lemmen lehvän sulle suo!»

Lyö sympaaliaan hän jo karkelon alkain,

niin viehkeä väike on kätten ja jalkain,

hän kumartuen kukan vieraalle tuo.

      Kynnykselle viehti, veti,

      veikeästi majaan vei.

      »Kaunis vieras, heljät heti

      lamput loistamassa lie.

      Väsymykses hoivaan, liennän

      jalkojesi kirvelyt.

      Mitä mielit, suomaan riennän,

      levon, leikit, hyväilyt.»

Valevaivoja vaali, min voi. Ikivalta

tuost’ iloitsi tuo: syvän turmelun alta

jo on sydän ihmisen ilmestynyt.

      Yhä herkemmäksi heltyin

      neito vaalii vaatijaa,

      sijaan temppuin teeskenneltyin

      luonto hiljaa virkoaa.

      Hedelmä koht’ ihanainen

      kehkee kukkaan hempeään:

      miss’ on mieli kuuliainen,

      kaukana ei lempikään.

Vaan neittäpä tuimemmin tutkivi yhä

nyt tuo syvät, korkeat tunteva, pyhä

jo kautt’ ilon hehkun ja kauhujen jään.

      Kirjoposkeen suukon kuuman

      painaa, poveen polton luo.

      Ensi kerran lemmen huuman

      tuntee, itkee tyttö tuo,

      hänen jalkoihinsa vaipuu,

      vuoks’ ei voiton, hekkuman;

      tahdotta kuin vaha taipuu

      varsi hennon, herpoovan.

Ja niin levon lempeän onnea peittää,

sen verhoksi vienoisen, himmeän heittää

jo yö sulohuntunsa suojelevan.

      Myöhään nukkui leikkiin hellään,

      anivarhain valveill’ on:

      siin’ on hänen sydämellään

      armas vieras eloton.

      Huutain syöksyi syliin ruumiin –

      ei se herää! Viime tie

      eess’ on, liekkeihin jo kuumiin

      jähmennyttä viejät vie.

Soi pappien hautausvirsi – hän juoksi,

hän riehui ja riuhtoi ja riistihe luoksi.

»Mit’ etsit? Ken oot? Sijas täällä ei lie!»

      Heittyi huutain vihlovasti

      paareille: »Pois antakaa

      puolisoni! Haudast’ asti

      hänet tahdon, jumalaisen

      tulla tuhkaks sallitaan?

      Mun hän, mun oi’ ainokaisen!

      Yön, ah, yhden, autuaan!»

Papit veisaavat: »Kannamme vanhan, kun vaivat

niin vitkaan jo viipyen sammua saivat,

ja nuoren jo ennen kuin aavistikaan.

      Näinp’ on pappiesi tieto:

      Puolisos ei ollut tää.

      Lienet bajadeeri lieto,

      velvoitust’ ei sulle jää.

      Kera ruumiin varjo vainen

      tuonen rauhaan vaeltaa,

      seurata vain miestään nainen

      arvon, velvoituksen saa.

Pyhä soi surusoitto! Te nuor’ elon rantain

nyt kaune ja kaivattu, liekeissä kantain,

oi taivaiset, luoksenne tallettakaa!»

      Tuska paisuu, sydänparkaa

      raastaa kuoro armoton;

      kädet ojentain hän karkaa

      kuumaan liekkikuolohon.

      Liekeistäpä kalman lieden

      liitää jumal-sulho tuo

      lemmittynsä vienon vieden –

      sylitysten väikkyy nuo.

Katuvaisia katsovat lapsia harhain

iloll’ Iäiset, heit’ ylös taivaisten tarhain

he kirkkauteen sylin hehkuvin tuo.

Lähde: Saksan kirjallisuuden kultainen kirja. 1930. Toimittanut Rafael Koskimies. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.