Juho Hollolle

Juho Hollolle 17. I. 1945 Kirjoittanut Otto Manninen

Kättä hengessä puristan

lujasti ja lämpimästi,

kuiva kun kotiaresti

aina vain on jatkumassa,

miehen pirteissä pitävi,

majoissa makuuttelevi.

Terve, Veljeni verevä,

vielä nuori ja vireä,

kirjaseppo sen mokoma,

asuja alinomainen

ahjolla, alasimella,

palkehilla paisuvilla!

Taoit ennen, taoit eilen,

vain tänä päivänä pitäös

taiten pieni taidetauko,

päivän ainoan ohitse

anna vierrä viivatonna.

Taas jo huomenna tako’os,

heleästi helkytellös,

kaikuvasti kalkutellos:

kauas kaiku kiertelevi,

sankoilla samoelevi

Suomen suurilla saloilla,

Pohjan pitkillä perillä,

kauemmin kajahtelevi,

ei lakanne laisinkana,

ennen on salot sulina,

maat on marjan kasvavina,

sydänmaatkin syrjityimmät

mahlaisena maan sydännä.

Laupias elämän lahja,

taattu talletus elämän:

ystävä, tositoveri,

kumppani kovassa säässä,

veli vienoilla vesillä.

Mink’ oli mieli yksinäisin,

senpä tarkimmin tajusi,

minkä sai, mitä tapasi

mieli löyten mieleisensä,

henki löyten heimoisensa.

Kukkaron nurin vetäistä

voi, mut ei sydäntä ehkä.

Siispä ei enemmän siitä

miesten kesken kertomista,

vuosista kulunehista

kumppanuudessa lujassa,

yksi vain sana syvältä

harvasyinen: kiitos, veikko!

Lähde: Manninen, O. 1951: Muistojen tie: valikoima jälkeenjääneitä runoja. Toimittanut ja selityksin varustanut Pentti Lyly. WSOY, Porvoo.