Juho Hollolle
17. I. 1945
Kirjoittanut Otto Manninen


Kättä hengessä puristan
lujasti ja lämpimästi,
kuiva kun kotiaresti
aina vain on jatkumassa,
miehen pirteissä pitävi,
majoissa makuuttelevi.
Terve, Veljeni verevä,
vielä nuori ja vireä,
kirjaseppo sen mokoma,
asuja alinomainen
ahjolla, alasimella,
palkehilla paisuvilla!
Taoit ennen, taoit eilen,
vain tänä päivänä pitäös
taiten pieni taidetauko,
päivän ainoan ohitse
anna vierrä viivatonna.
Taas jo huomenna tako’os,
heleästi helkytellös,
kaikuvasti kalkutellos:
kauas kaiku kiertelevi,
sankoilla samoelevi
Suomen suurilla saloilla,
Pohjan pitkillä perillä,
kauemmin kajahtelevi,
ei lakanne laisinkana,
ennen on salot sulina,
maat on marjan kasvavina,
sydänmaatkin syrjityimmät
mahlaisena maan sydännä.
Laupias elämän lahja,
taattu talletus elämän:
ystävä, tositoveri,
kumppani kovassa säässä,
veli vienoilla vesillä.
Mink’ oli mieli yksinäisin,
senpä tarkimmin tajusi,
minkä sai, mitä tapasi
mieli löyten mieleisensä,
henki löyten heimoisensa.
Kukkaron nurin vetäistä
voi, mut ei sydäntä ehkä.
Siispä ei enemmän siitä
miesten kesken kertomista,
vuosista kulunehista
kumppanuudessa lujassa,
yksi vain sana syvältä
harvasyinen: kiitos, veikko!


Lähde: Manninen, O. 1951: Muistojen tie: valikoima jälkeenjääneitä runoja. Toimittanut ja selityksin varustanut Pentti Lyly. WSOY, Porvoo.