Joulumakkara

Joulumakkara eli tarina subjektiivisesta ja objektiivisesta kritiikistä Kirjoittanut Otto Manninen

Oli kirvonnut hankeen se keskellä joulukiireen

ja riemun nostanut moneen kilttihin hiireen.

Siit’ autuaina ne muruja mursi ja järsi,

mut makkara hangessa virui ja vilua kärsi.

Välikauppias kyll’ oli pannut sen makulatuuriin,

mut moisesta kyllin ei suojaa kylmihin suuriin.

Vilutaudin ois varmaan saanut se talven pitkään,

mut sattui pahempi seikka kuin pakkaset mitkään.

Näet makkaran tapaan se sisälsi kaikenlaista,

myös monta hyvää höystettä ulkomaista.

Niin muodoin se levitti sangen suloisen tuoksun,

joku Merkki koht’ alkoi herkkua kohti juoksun.

Mut muuan Musti myös ehätti täyttä laukkaa,

ja makkaran päästä kumpikin palansa haukkaa.

Sill’ oli näät, kuten ainakin, päätä kaksi,

mut sääli päätä kuin toista: ne suli kuin vaksi.

Oli vaaraan se joutunut, eik’ ihan vähänläntään,

sanan mukaan: se oli menossa koiran häntään.

Ne nakkelivat sitä kuin mitä arpanoppaa,

kovaks onneksi tainnut ei olla ees kuonokoppaa.

Tosin toisiltaankin ne hieman pölisti karvaa,

mut viulut maksoi makkara siinä, sen arvaa.

Pyry toinen kuin silavaks siirtyä hellään hiireen. –

Se sielunsa hädässä sepitti jo »Dies iræn»!

Pian siit’ ois jäänyt vain märkä sija, ei muuta,

jos tullut ei erottamaan pihamiehen luuta.

»Heh, hiljaa, hemmetin tiikerit, purkaa luuhun!

Jos täss’ on jotain, niin pannaan parempaan suuhun!

Tosin, juuttaat, tullasivat sitä kahden pään nyt,

mut kaksi päätäpä siihen on sentään jäänyt.

En hullunakaan pois jumalanviljaa viskaa,

se kyllä kelpaa, kun vähän kuorii ja tiskaa.

Kai maar se köyhän miehen maarussa pysyy.

Ja ainapa makkaran syöminen uskoa kysyy.»

Loput noin nyt varjeli varpuinen Deus ex machina,

mut kimakka jatkui nurkalta nurkan taa kina.

Sotakentältä ken pääs ehjänä, ken eros raakkina,

oli itse makkaran olla kuin konkarin kaakkina.

Omistus

Kun makkara maailmassa saa väärän sijan,

se väärin pidellyksi voi tulla pian.

Siis: hyvästi paimentakaa, hyvät emäntä-kullat,

niin makkarat kuin muut paltut ja sylttyrullat!

Lähde: Manninen, O. 1951: Muistojen tie: valikoima jälkeenjääneitä runoja. Toimittanut ja selityksin varustanut Pentti Lyly. WSOY, Porvoo.