Jouluilta: Toinen laulu
Ensimmäinen laulu | Toinen laulu. Jouluilta Kirjoittanut Johan Ludvig Runeberg |
Kolmas laulu |
- Astu unten huvihaakseen:
- siskon surut karkoittaakseen,
- lauloi tyttö
- laulun kainon vain!
- Arkiohuoneessaan, yläkerran kammioss’ surren,
- puoliso kapteenin kera lapsens’ uinuvan istui.
- Kyynelsilmin kehtoa hän vain souteli verkkaan,
- lapsenpiika kun, askartain muka, tuoleja hiljaa
- siirteli paikoilleen tai lieden hehkua hoiti.
- Kaikk’ oli vait, yöpöydäll’ lekkui himmeä lamppu,
- raskas, synkkä ja tympeä vain nyt siell’ oli joulu.
- Ääneen puhkesi huoahtain toki tyttö jo vihdoin:
- »Oi», hän lausui, »onnipa on, kun ei mua raukkaa
- poika se pyytänyt oo, kun rintani vaisuna vielä
- vain omat tuskani nuo, omat onnen-toivehet tuntee.
- Istuen yksin voin ikävissäni itkeä joskus,
- päiväni pitkäks käy, soma ois oma ystävä saada:
- – mieluummin toki kaipuun veet, kuin raastava huoli!
- Miltäpä tuntuis mun, jos mulla se ois sotateillä
- sulho, ja seikka se itsellein uness’ sattunut oisi,
- minkä mä äskettäin sain uinahtaissani nähdä.
- Yö oli päättyvinään; mut viel’ yli kartanon usvat
- synkkiä varjoja loi, oli syyskesä, puiss’ oli lehvät,
- vaan surun öiset kyynelveet joka lehteä painoi;
- kaikk’ oli itkua vain, koko luontoa murhe se kaihti.
- Vaan etelässä mä pilven näin: veri tummana tullen,
- taivaanäären täytti jo tuo sekä päin yhä painui;
- puistoss’ äkkiä näin nyt kapteenittaren yksin.
- Säikkyen huusin: ’Tulkaa pois, rajuilma se uhkaa,
- kiirein suojahan, oi!’ Vait paikallenne te jäitte.
- Pilvi jo puhkesi, purkautui, – vaan en näe vettä! –
- ruusuja vihmoi vain, punaruusuja; kuin verivihmein
- loisti ne vaan, ja te värjyin jäitte jo kukkien verhoon.
- Niinpä mä arvelen itseksein: etelästäpä varmaan
- nyt veriviestejä saa, – oat tunteva on moni rinta!»
- Rouva se murheissaan pään kutrisen nosti ja tyttöön
- katseen loi sekä tuskain syyt tukahutti ja lausui:
- »Lähteä hetkeks voit luo muiden riemuhun illan,
- leikkiä pirtiss’ on, veriviestejä ei tule sinne.
- Onnekas, oi, pian itsestäs näet ehkä jo unta
- myrskyineen ja sa kätköön vain pyrit, itkien yössäs.»
- Lausui näin; huvituksihin illan riensi jo riemuin
- tyttö, ja yksin jäi kera lapsen lohduton äiti.
- Kauan herkkänä vait oli hän: yhä toivoton aatos
- kiiteli harhaillen, suli riemuun entisen onnen,
- tai kuvitelmia tuskain toi; välihetkinä vain hän
- lastaan valvenevaa, suin haikein laulaen, viihti.
- »Uinuos, armas», lauloi hän, »kukan umpuna uinu,
- unten mailla sa nää, miten äitis tuutivi lastaan!
- Ah, pian itse on noin hän tuskia tuntematonna,
- vaan et niin sulo unta sa saa, kun tuutivi vieras.
- Auvo sa äidin, painuissain yli viehkeän otsas
- rauhaisan, mun seestyvi silmä ja haipuvi kyynel;
- vaikka se kierisi kasvoilles, sulosuin, univalvein
- vain hymyäisit, kuin jos poskeas sormeni hempis.
- Rauhaan, purppurapilvi, sä jää: elon aamuna vielä
- uinua saat; pian harhailut kera päiväsi alkaa.
- Kohtalo kiidättää sua myrskyn myötä, ja silloin
- tummuvi kirkkautes, helo häipyvi, kyynelet tulvii.
- Kullan pilveni, oi, elos aamuna tyynnä sä uinu!»
- Lauleli näin, mut vain eri ottein. Vaihtuvin aioin
- vaikeni laulu, ja taas nyt kehdon liepeä liike
- kuului vain sekä naksutus uuraan heilurikellon.
- Vihdoin uksi se ulvahtaa. Tuli lempeä sisko,
- herkkänä, huolissaan, surevalle jo lohtua tuomaan.
- Saapui hän hymysuin, mut syrjään jäi, muka suuttuin,
- kun hämy synkkä se vain sekä mykkyys kohtasi häntä.
- Hellään nuhteli hän nyt siskoa ankeamieltä:
- »Kultani, yössäkö näin kuin haudan haamu sa istut,
- yksinäs aaveillen, huh! pois heti kirkuen juoksen!
- Haasta jo, nouse jo, oi, tule, häivytä kanssani, kulta,
- huoltesi kaihot pois, unen ilveet vain sua vaivaa.»
- Kynttilähaaruihin sai tulta jo tyttö, ja loistain
- huone jo hohti, ja jälleen hän hymysuisena lausui:
- »Näin valo vallitkoon, niin seestyy mielesi, murhe
- hiipivi pois, sun poskesi taas on kukkia saava.
- Hyi, vai kohdata noin, kuin kuihtunut eukko, sa aiot
- miestäsi, tullessaan pää Turkin naisia täynnä!
- Naurahdat? Hui hai, ota itsees vain! Itämailla
- ei elä villit; hehkua tunteen siellä ja hurmaa,
- silmäin säihkyä on, maan päällä on auvoja taivaan.
- Kirjoja luin: ota Moore tai Irving, tutki Alhambraa,
- verta ja kahleit’ et sydämessäsi aattele silloin,
- pelkäät ehkäpä vain, ett’ yltiöriemuhun armaas
- Pohjolan unhottaa sekä murheisen kotisirkun.
- Hetkeks jos, surut unhottain, mua kuulla sa tahdot,
- niin luen laulun vain, mihin aiheen antavi Aadolf;
- haaveiluks et saa sitä väittää; – niin kävis seikat,
- jos hän vangiks jäis; itämaista on kaikki ja totta.»
- Lausuen näin, sirolehtiä kirjoitettuja impi
- auki jo kääri ja poskillaan puna viehkeä alkoi:
- Viestit kulkee seraljissa;
- haltijatar haaremissa,
- uinumaanko jäät?
- Saapui kirje sulttanilta:
- »Seidi! pylväskaitehilta,
- sulttanitar,
- juhlasaaton näät.»
- Aamun tenhoon, häätäin häivän,
- nousi kultakehrä päivän
- yli Bosporin;
- kauniimpana hohti helyin,
- sädeloiston kimmeltelyin
- parvekkeella
- tähti haaremin.
- Sulo silmä väikkeen vienon
- tuikahtaa soi yli tienon;
- juhlat alkavat.
- Minne katsoi, kansaa kiehuu,
- venheet liukuu, purjeet liehuu,
- elää, liikkuu
- salmet, rantamat.
- Mistä riemu, jok ei laannut?
- Lippu Mahmudin on saanut
- voiton ylvähän:
- Viel’ on maassa tarmon jänne,
- taisto päättyi, orjiks tänne
- riemuin tuodaan
- vangit Venäjän.
- Kalvas joukko tulee tuolla!
- Vaaran, taiston tiellä kuolla
- tyynnä tohtis tuo;
- kahleissa nyt joukko vankein
- allapäin käy mielin ankein,
- yksi vainen
- uhkakatseen luo.
- Tiuskiessa vartijoiden,
- kahleissaankin kauhuks noiden,
- urho nostaa pään.
- Jalot piirteet synkistyvät,
- säihkyin leimuu silmät syvät;
- surmaa uhmas
- viha ylvään tään.
- Kiihtyin kansa työntyi kohti,
- katsehissa kiukku hohti,
- uljast’ uhaten;
- mutta parvekkeelta lähti
- vienona, kuin tuikkis tähti,
- säde silmän,
- vankiin kiintyen.
- Seidin sydän vuotaa verta;
- noinpa hänkin vietiin kerta
- synnyinmaastahan,
- Serbian laaksoin lapsuusko’ista,
- satakielten ruusustoista,
- onnestansa
- mailta Moravan.
- Povi nousee, posket palaa;
- »Katsos vierasta!» hän salaa
- virkkaa orjalleen.
- »Kahleen kantajaks ei totu
- valtakotkan vapaa rotu,
- lentää tahtoo
- yli maan ja veen.»
- »Urhon vapaaks saatan varmaan:
- eläköön hän eestä armaan,
- maineen, synnyinmaan!»
- Lausui, rinnass’ into hellä,
- laittoi ruusulehtisellä
- puolisolleen
- kainon viestin vaan:
- »Saakoon kera ruusun tuokseen
- Seidin huokauksen luokseen
- uljas valtijas:
- mainees hurmaamana, kulta,
- pyytäisin mä hetken sulta,
- jotta kiittää
- saan sua juhlastas.»
- Näin luki; siskoon hän salavihkaa vilkasi, lausuin:
- »Et sinä jännity, et kysy tietoja! Kas, tämä ensi
- lauluni päättyi näin, ois toinen kuultava vielä.
- Haasta jo, vaiti sa jäät, sano tottakin, onko se sievä?
- Kaikki se täydelleen kuin kirjoiss’ on. Ihan uutta
- juhlan juoni se vain on, sulttanitar sekä vanki.
- Nyt taas kuule ja suutelo suo, kun loppuhun ehdin.»
- Haarem-puiston vehmastoista
- tie käy majaan, miss’ ei loista
- ihmeet taitehen,
- ruusustoon, jok’ idän kesään
- kukkiin puhkes, piilopesään
- sulo rauhan,
- templiin sydämen.
- Siellä luopuu valtikastaan
- valtijas, ei ota vastaan
- loiston kunniaa;
- hourisuukot, simahuulet,
- balsamiset tuoksutuulet,
- lempi, lempi
- siellä odottaa.
- Jos hän väsyy vallan vaivaan,
- haaveiss’ illan tahtoo taivaan
- nähdä profeetan,
- nähdä tunteen keväät hennot,
- tuta muistot, toivon lennot,
- käy hän aina
- kukkasmajahan.
- Sinne tarhaan sulo tuokseen
- Seidiä hän vartoo luokseen,
- vastattuaan noin:
- »Sulttanitar, vilveess’ ehtoon
- sen luo tullos ruusulehtoon,
- ken sun kirjees
- luki suuteloin.»
- Vuorten peittoon päivä vaipui,
- pilven purppurat jo haipui
- taivaanrannan taa;
- kuu luo salmeen valosillan,
- laulaa satakielet illan. –
- Joudu, Seidi,
- herras kaihoaa!
- Saapuu hän, kuin virva väikkyin,
- vait kuin yö, kuin kauris säikkyin
- puolisonsa luo;
- käskijänsä katseen eessä
- polvistuu ja heljän seessä
- hunnun häivän
- kasvoiltansa luo.
- Poskilla on puna hienoin,
- silmäss’ säihkyy hohtein vienoin
- kyynel kuulakas:
- »Onniko vai tuska toi sen?»
- syliins’ saaden puolisoisen,
- hiljaa hältä
- kysyy valtijas.
- »Auvoni!» hän huokas haastain,
- »lapsuuspäiväin mielimaastain
- viel’ on muistossain
- impi-ystävä, mi kukkaan
- hetkeks puhkes, häipyi hukkaan;
- Serbian ruusuks
- sanottiin hän vain.
- »Kukkain kuu jo talven liensi,
- ristin eestä taistoon riensi
- urhot Serbian.
- Serbian ruusun punalehti
- kelmetä jo ennen ehti,
- kuin ne kuihtui,
- kukat kunnahan.
- »Luona hopeaisen Savan
- vaipui tuskiin sydänhaavan
- hautaan hiljaiseen.
- Yksi tiesi sen, oi armas:
- pakahtui tuon immen parmas,
- kun toit tänne
- sulhon orjuuteen.
- »Riemuhuudot kun soi sulle,
- murheita toi mieleen mulle
- juhlan päivä tää.
- Kevät sydämen on arka,
- siksi itkee Seidi parka,
- siitä, herra,
- kyynelet on nää!
- »Missä leimuu Pohjan liesi,
- riutuu nyt, kuin hän, kentiesi
- murhein morsian;
- tänne kyynelkatse kääntyy,
- anoo armastaan, mi nääntyy,
- kauas jääden
- vangiks voittajan.»
- Hiljaa huokas noin kuin tuuli,
- päänsä painoi rusohuuli
- rintaan valtiaan.
- »Saat», hän voitettuna vastas,
- »vangin joka suudelmastas:
- lunnaas, Seidi,
- nyt jää lukemaan!»
- Idän koi jo kuultaa esiin,
- aamutuulet Peran vesiin
- liehuu leyhähtäin;
- purjeet painaa mastopuuta,
- kiitää kohti salmen suuta
- Seidin vangit
- kotiin pohjaan päin.
- Kuulijani, sisko kulta,
- älä runon ylhää tulta
- etsi laulustain!
- Astu unten huvihaakseen:
- siskon surut karkoittaakseen,
- lauloi tyttö
- laulun kainon vain!
- Näin luki laulua hän, vain äänin värjyvin ensin,
- kainona kiiruhtain, tai henkeä taas pidätellen,
- kunnes myötä jo tempautui, ja nyt ääni se helkkyin,
- vienona soinnahtain, toi hennon laulelon ilmi.
- Vaan kun viittasi viimein itseens’ siinä ja siskoon,
- koskettain surut tuon, joit’ tahtoi hellänä viihtää,
- puhkesi itkuun hän, sekä peittäin silmiä istui.
- Lohduntuoja se lohduton on. Luo kätkyen sisko
- kehkeyneempi nyt ei toki jää; heti kohti jo kiitäin,
- painavi suudellen povehensa hän itkevän immen.
- Vihdoin, haastaen hiljalleen, kuustoistias äänsi:
- »Kultani, huonees tää, salakätkösi sun, jätä hetkeks,
- katselemaan huvituksia käy, iloleikkejä pirtin;
- näät, miten aihe se pieninkin voi riemua tuottaa.
- Pistoli vanhus kai siell’ istuvi piippua polttain,
- mielissään, hymysuin, vain meillä on itkua täällä;
- taistelumuistoineen rikas on hän, sauhuja kiskoin:
- köyhiks jäämme, me rikkaat, joill’ on kaipio vainen.
- Lähde ja kartuta riemua tuon; kun taaria tuopin
- hälle sä suot, ilokatseen saat, joka loistavi sieluus.
- Mielipä sinne mun ois, mut jättänen nyt sinut yksin,
- silmäsi synkistyy, joka nyt niin seesnä jo hohtaa,
- vaivatkin runotyön ois menneet hukkahan aivan.
- Turviin lapsesi jään, jos valveutuu, heti huollan;
- tuudita en, sun tyyliis, suukon saa sylivauva
- kohta ja hengähtäin puvun uuden lämmitän illaks.
- Siistinä, hienona näin, ei hän sua kaivata tiedä,
- hentoa hellin vain, kuin kasteenhelmeä kukka.»
- Lausui näin. Sulosuin toki vastasi lempeä sisko:
- »Toistepa, oi! Tänä iltana työs on kaikkia hoitaa,
- kaikkeen joutua, kaikkia muistaa. Mulle jo, armas,
- kyllin soit, mitä vailla ma viel’ oon, suo tämä tässä.»
- Haasti ja lapseen uinuvahan vain viittasi, jatkain:
- »Tää on siskosi lohtu ja viihdyke; suottapa toista
- etsisi äiti. Jo henkäys tuon saa mieleni rikkaaks
- kaipuussaan; vain katse, ja kirkastuu sydän öinen!»
- Vaan yli pienoisen, rusoposkin siinä mi uinui,
- painoi nyt kiharaisen pään kuustoistias impi,
- katseli hetken vait sekä vihdoin kuiski ja lausui:
- »Äitisi lohtu, sa uinu ja jää vain äitisi turviin,
- mutta jos itkevi taas hän, valvene, vieno, ja koska
- kielesi haastele ei, puhu silmin tenhoavaisin:
- ’Maammoni, pitkä ja raskas tie mun vielä on eessä;
- itkuja kyllä mä saan, vaan mistäpä riemua, rauhaa,
- äidinsilmä jos ei tule mieleen. Suo hymy armas,
- koituva on hymy tuo surupäivinä lapsesi hoivaks’!»
- Haasti ja sormenpäin rusoposkia uinujan armaan
- hiljaa koski ja pois kuin kukkastuoksu jo häipyi.