Joulu-ilta

Joulu-ilta. Kirjoittanut Johan Ludvig Runeberg

Saloille loisti kalvas kuu,

Siell’ ulvoi ilves nälkäsuu,

Kylästä kuului haukuntaa;

Mies astui metsän reunamaa,

Häll’ erämaass’ ol’ mökkinen.

Ol’ kolkko joulu-iltanen.

Kodissa lapset odottaa –

Nyt tietä tuiskun tukkimaa

Mies alkoi rientää minkä voi;

Hän kartanosta leipää toi,

Jot’ armaat söisi joulunaan,

Petäistä syksyn purtuaan.

Kun päivä joutui ehtoolleen,

Hän keksi poian yksikseen

Lumella vaiti värjyvän,

Käteensä kylmään henki hän;

Melkeinpä himmee kuutamo

Jähmettyneeks’ sen näytti jo.

”Mihinkä, lapsi parka, ties?

Käy meille, siell’ on lämmin lies!”

Mies virkkoi, otti viluisen

Ja pääsi töllin ovellen,

Toi leivän töllin juhlahan

Ja pikku vieraan mukanaan.

Takall’ on vaimo armahin,

Povellaan lapsi piskuisin:

”Kah, kauan viivyit retkelläs,

Käy tänne, istu liedemmäs,

Ja siekin!” – Poian hellästi

Näin lieden luo hän talutti.

Kun äiti toimi, valkeekin

Pian alkoi loistaa kirkkaammin.

Ei nurkunut hän puutettaan,

Vaan leivän otti iloissaan,

Asetti iltaiseksi sen

Ja kehloss’ maitotilkkasen.

Ohuilta siltaoljilta

Jo lapsiparvi riemuisa

Käv’ atrialle niukallen; –

Jäip’ yksin vieras takallen,

Niin äiti otti hänenkin,

Ja saattoi raukan esihin.

Ja hartaasti rukoiltuaan

Nyt käytiin leipää osimaan.

”Siunattu hyvän lahja on”,

Niin lausui lapsi turvaton,

Ja kyynelsilmin hymyillen

Hän tarjotun söi viipaleen.

Äit’ aikoi jatkaa jakoaan –

Ol’ ehjä leipä pivossaan.

Silmänsä ihmeissään hän loi

Pienoiseen, jonka isä toi;

Hän katselee ja kummaksuu,

Kun ihmeesti tuo muuttauu.

Sen silmä loisti tähtenä,

Ol’ otsa ihmeen välkkyvä,

Olalta vaate liehahtaa,

Kuin valkopilvi puodalla.

Äkisti enkel’ nähtihin,

Kuin Luojan taivas, suloisin.

Sydämmiin autuus valkenee

Niiss’ ilo, toivo sykkäilee

Tuo ilta unhottumaton

Ihmisten hyväin tölliss’ on.

Ja juhlaa kauniimpaa ei näe,

Sill’ enkel’ heille vieraaks’ jäi.

---

Mon’ talvi meni menojaan,

Ma joulu-iltaa katsomaan

Sain hyväin mökkiin, se ol’ viel’,

Ja poianpoika asui siell’;

Hän alkanut jo harmeta,

Ja ruoki takkavalkeella.

Niin hilpeästi loisti lies’,

Vaimonsa vieress’ istui mies,

Ja lapsijoukko suloinen

Se näytti vasta rukoilleen,

Se näytti miltei uskovan

Ett’ templi heill’ ol’ majanaan.

Loi pöydän päässä kynttilä

Valonsa, ainut töllissä;

Sinnekkin ruokaa laaditaan,

Vaikk’ ei käy kukaan maistamaan.

”Kenenkä paikka?” kysäisin:

Sanottiin: ”hyvän enkelin.”

Lähde: Runeberg, Johan Ludvig 1887: Vähemmät eepilliset runoelmat. Suomentanut Kaarlo Forsman. G. L. Söderström, Porvoo.