Joulu-aatto (Kiljander)

Joulu-aatto Kirjoittanut Johan Ludvig Runeberg

Kuu kalvee kuulti kankaalla,

Ja hukka huuti luolassa,

Ja halli haukkui kylässä;

Mut matkustaja mökkiinsä

Samosi sydän-saloa

Kolkona joulu-aattona.

Hän tietä umpee uraili

Vaan kodissaan hänt’ odotti

Jo vaimonsa ja lapsensa.

Hän juhla-leivän, hovista

Anotun, heille vei, he vaan

Oil kauan syöneet pettuaan.

Jo ilta pimeni kun hän

Havaitsi pojan yksinään

Kinoksen päällä istuvan,

Käsiinsä kylmiin huokuvan

Hämärä häntä näytteli

Paleltuneeksi puoleksi.

”Oi minne meet, laps onneton?

Mun majassani lämmin on.”

Niin sanoen paleltuneen

Hän otti, rienti mökilleen.

Ja astui pirttiin juhlaiseen

Nyt leipineen ja vieraineen.

Pankolla istui vaimonsa,

Laps nuorin hänen povella.

”Oot kauvan poissa viipynyt,

Vieressä uunin istu nyt,

Ja sinä myös” – hän hellästi

Luo uunin vieraan saatteli.

Koht’ alkoi vaimon huolella

Liedoksen loiste leimuta,

Ja unhottaen köyhyyttään

Hän otti leivän mieheltään,

Sen pani pöytään iltaiseks

Ja hiukan maitoo särpimeks.

Tuimalle atrialle nyt

Oil lapsi-parvi rientänyt

Iloiten olki-tilaltaan,

Jäi uunin viereen vieras vaan.

Tuon otti vaimo kanssansa,

Vei lasten seuraan orpoa.

Ja päätettyä rukouksen

Hän otti leivän, jakoi sen.

”Siunattu olkoon lahjasi,”

Näin vieras häntä kiitteli,

Ja kyynel kiilti silmässään

Kun leipä-palan otti hän.

Kas, jaettu leipä ehynnä

Taas oli vaimon kädessä.

Hän katsoo, ihmettelee vaan

Tuot’ outoo, vienoo vierastaan,

Ja kummeksii kun näkee sen

Nyt toiseksi jo muuttuneen.

Kuin tähti kiilti silmä sen,

Otsalla kirkkaus ihmeinen;

Niin lainehteli vaattensa

Kuin usman aallot tuulessa:

Hän äkin oli enkeliks

Nyt muuttununna kaunihiks.

Uus valkeus syttyi huoneessa

Ja toivo, riemu rinnoissa.

Eik’ unhotettu milloinkaan

Tuot’ aattoo; suureks juhlaks vaan

Se syntyi koska enkeli

Jäi majan koti-vieraaksi.

Kun aikojen kuluttua

Taas jouduin joulu-aattona

Majahan noiden hurskasten,

Näin siinä suvun entisen;

Ja heidän pojanpoikansa

Pöydässä istui vanhana.

Vieressä istui vaimonsa

Ja lapsi-parvi iloisna.

Niin pyhältä tuo näytti nyt

Kuin oisi rukous päättynyt.

Se oli niinkuin huoneessa

Pyhässä ois he asunna.

Mut kynttilä se ainoa

Loi pöydän päästä valonsa.

Siin’ oli maitoo, vehnäistä;

Vaan herkut nuo jäi syömättä.

”Tuo paikka kennen?” kysäsin,

Oil vastaus: ”hyvän enkelin.”

K. K[iljander].

Lähde: Tapio 3.1.1877.