Johan Ludvig Runebergin muisto

Johan Ludvig Runeberg’in muisto. (Hänen syntymänsä satavuotisjuhlana 1904.) Kirjoittanut Antti Mäkinen

I.

Pohjolan hyisen hallan sydänmailla

Asuvi kansa köyhä, uuttera.

On luonnon herkkuhedelmiä vailla

Sen maa, ja sää on kolkko, ankara;

Mutt’ itse talven jäisen lumen alla

Piilevi oraspelto vehreä,

Ja karhu konnussansa nukkumalla

Odottaa valoisata kevättä.

Tää kansa kaatoi kasket, kynti pellot,

Viljeli ahovieret viljavat;

Salojen sydämissä karjankellot

Paimenten laulun kera kaikuvat.

Verkkonsa vesihin ja auran maahan

Upottaa uros uljas, sitkeä;

Lohenkin, koskenniskaan kuohuvahan

Nousevan, nostaa käsi väkevä.

Ja maasta mantuisesta nousi touko

Rehevä; kyntö, kylvö laihon loi:

Ja kau’as takamaille metsän kouko

Pakeni, kun paimentorvi soi.

Ain’ edemmäksi salon sydämehen

Siirtyvi viljelyksen vihannuus;

Miss’ äsken kulki karhu konnullehen,

Siin’ on nyt hakattuna mökki uus’.

Näin vuosisadat vierähti ja uudet

Ain’ astui suvut isäin jälkiä,

Mutt’ eivät rauhan töissä yksin suuret,

Vaan myöskin sodan verileikissä.

Se kansa, joka hijoi kirvehensä

Ja kaatoi hongat, metsän kuninkaat,

Ja keinollansa karhut poikinensa

Surmasi, vihaiset ja raivokkaat,

Se iski myöskin säilän säkenöivän

Syvälle vihollisen sydämeen,

Ja laulun mahti rohkas’ epäröivän,

Puhalsi liekin tulikipeneen!

Ja vihollinen verihinsä kaatui,

Tai sankarina maansa edestä

Sen puolustaja uljas – luut ne maatui,

Uus’ oras nousi urhon verestä.

II.

Uus’ vuosisata koitti, verirusko

Punasi kansat hirmuvalollaan,

Myös kansa Pohjolan se määrättihin

Liekkeihin sodan julman astumaan.

Tää kansa pieni monilukuista

Vastahan vihollista taisteli;

Sen hurme kuuma höyrys’ hangella

Ja kesän viljapellot kasteli.

Voi sydäntuskat, ahjo kärsimysten,

Kuink’ oli kuumaks’ sulle säädetty,

Kansani kallis! Tulen, hävitysten

Kautt’ eipä hätäs kau’aks häädetty,

Vaan, vaikka, uljas, sydänverelläsi

Itselles ostit maasi armahan,

Ja annoit alttarille elämäsi,

Astuen nimettömään tuskahan,

Niin sinun täytyi jättää vihollisen

Jalkoihin maasi, kotilietes pyhän,

Vaimon, lapsoset ja haudat isien,

Nuo lempes korkeamman uhrit syvän,

Ja työsi kaiken, hikes’, veres’ hinta,

Maan viljavan, sen kaikki hedelmät,

Ja kaikki, mit’ on maassa kallihinta,

Sen asees alttihiksi jättivät!

Ja sydämellä vertavuotavalla

Sankarijoukko kulki maastansa,

Taisteli, vuoti verta Uumajalla

Ja itki kohtaloa kansansa.

Sen näytti onni ikikadonnehen

Ja kärsimysten uhri katkera

Ollehen turha kansan taistellehen,

Jos kuitenkin sen täytyi hukkua.

III.

Oi, soikaa kelloset vapauden!

Oi, helkytä laulujen taikaa!

Kas, noussut päiv’ on riemullinen,

Oi, kallista uutta nyt aikaa!

On kansamme lahjana Luojaltaan,

Nyt saanunna takaisin maansa,

On laki ja oikeus ennallaan

Ja vapaana henkivi kansa!

Sen palkinnon sankaruutesi toi,

Näin Jumala johtavi meitä.

Ei turhaan vuotanut veresi, oi!

Siis käykäämme Jumalan teitä!

On kansamme kansojen joukossa,

Sill’ on oma valtio, usko –

Voi synkehin yöhytkin poistua,

Nousta kirkkahin aamurusko.

Ja urhot, jotk’ edestä isäinmaan

Näin kuolivat sankarimielin,

Ei heitä heitetty unhottumaan,

Vaan kantelon kultaisin kielin

Heill’ ikimuistoksi sytytettiin

Sydämihin hehkuva palo,

Mi lemmen liekkinä roihuvi niin,

Kuin Pohjolan taivahan valo.

IV.

Mutt’, oi, ken kannelta helkyttää

Niin ihmehen ihanaista?

Se sydänjuuria lämmittää,

Ja henkeä suomalaista

Taas uusi innostus nostattaa,

Kun kuulla saa urostöistä,

Joill’ urhot maatansa puolustaa,

Ja miehistä miekkavöistä.

Se poika kylmän on Pohjolan

Tää laulaja sulokieli,

Jonk’ ahjo tuntehen hehkuvan,

On isänmaallinen mieli.

Oi isänmaani, sa kallihin!

Kuink’ olit uupunut aivan,

Sun äidinkasvosi kyynelin

Oli uurtunut alla vaivan.

Mutt’ oi nyt taas niitä kirkasti

Uus’ ilo, hehkuva into,

Kuin morsian sielusi riemuitsi,

Ja rajusti sykkäili rinta.

Se poika, jok’ äitinsä, isänmaan,

Näin nostatti uinumasta,

Läpi aikakausien muistetaan

Sulolaulusta tenhovasta.

---

Ja Johan Ludvig Runeberg

Se oli laulaja »maamme» –

Sinnes lämmin on sydänveri

Me kiitämme Jumalaamme

Siit’ armolahjasta taivahan,

Jonk’ antoi kansallemme,

Kun meille lahjoitti laulajan,

Johan Ludvig Runebergimme.

Lähde: Mäkinen, A. 1912: Runoelmia. Helsinki.