Jean Sibelius (runo)

Jean Sibelius Kirjoittanut Otto Manninen

Sekö mahtaja vain, ken käskee kansoja, maita

kenen tahto miljoonille on pakkopaita?

Sekö suuri vain, jota kantaa suitsutuspilvet,

ja korkea, jolla on kalskuvat kantakilvet?

Sekö rikkain, jolla on kukkurapäisin kulta? –

Miks sitten tunnustaisimme taivaan tulta?

Sa terve, seppo, mahtaja soiton sorjan!

Sun valtas vapaudeksi on mannun orjan.

Miss’ ikään säveleinesi läsnä lienet,

siell’ ei ole seinät ahtaat, ei pirtit pienet.

Vaan holvit nousee, heljät kuin ilman pieli,

on juhlan loisto, hartaus, haltiomieli.

On avaruuksiin aurinkolennon supi,

on kauneushekkuma hengen, mi maassa hupi.

Sa terve, soiton mahtaja Suomen mailla!

Ei Pohjan loihtu viel’ ole pontta vailla.

Se vielä voi, mitä kullat ei kuningasten,

iki-iloksi helkkyy se heimolle ihmislasten.

Sotapursin Pohjan urhot ulkosi ammoin,

verot vei, maat valtasi, kansat täytteli kammoin.

Nyt soiton pursi kauemmat rientää rannat,

vaan ihastus on vero se, jonka sa kannat.

On kansakuntain riemu sun kaukoretkes,

ja aarre aikakautten sun sointuhetkes.

Sa voittosaatoin saavut, ja liikkuu linnat,

ja aukee ihanuudelle ihmisrinnat.

Ei voi ne vastustaa sävelvaltikkaasi,

ja maailmaks on kasvava valtamaasi.

8. XII. 1915.

Lähde: Manninen, O. 1925: Virrantyven. WSOY, Porvoo.