Jalmari Jäntille

Jalmari Jäntille Kirjoittanut Otto Manninen

Jopas vuannii joutu aika, ennättel’ jo ettee

joukolla nyt Jalmar’ Jäntin juhlavirttä vettee.

Runnoo punnoo nuoret, vanahat kilivalla kun nuoroo,

kulukut, trumput, sympaalit kaikk’ yhtyy yhteen kuoroo.

Pillillä jos torvellai jo totta toitotellaa

virttä Sulle, joss’ on miestä ruoteliin ja mellaa,

maister’ mualla, merelläi jok’ oot, jos meistä kukkaa. –

Piipahutan pienen pätkän minnäi muijjen mukkaa.

Terve Sulle, varman firman varma tirehtyöri,

jonka kouran komennossa juoksoo joka nyöri,

pyörii rattaat rautaset kun tanssi talaven pyryn,

männöö täyttä rätinöö, ei hölökkee hyryn-lyryn.

Valetta se vanaha sana Savosta ei huasta,

suott’ et sukujas oo sieltä piällysmiesten muasta.

Sulle Savon suomellai siis totta kiitos tulokoo,

kohisten kun kaikilta muan kulumilta se kulokoo!

Isäntäsä intoo myöten pellon vilijai ittää,

nii se seiloo laivai, kuinka kaptein perän pittää.

Levittää kivlinnojaan vuan Porvoon kirjaräntti,

siellä puhhuu seinättii: näin puskoo Jalmar’ Jäntti!

Laitosta läp kahtookkaa ei ehtis viikkokautee,

siell’ on kaikkee, oman sua jo saunannii ja lautee.

Kesät, talavet kirjoo tehhää siellä täysin talakoi, –

Salamuon’ sais sannoo: Nyt se vasta oikei alakoi!

Syntyy kirjoo, karttoo, ettei miäree eikä mittoo,

mikä laulaa, mikä lattoo, mikä painaa, sittoo.

Siellä pitkän sohvan piähän painella sua kuoppoo,

julumalla ku urakalla runon virtoo ruoppoo.

Siellä kirjamylly käy, ja kiire vua se kiihtyy.

Ite myllär’ myllyssään ku kala veissä viihtyy,

sisultasa sitkeemp’ on kun myllyn rautarattaat,

sammoo kasvua kun parraat Savon kangaskattaat.

Lohkee poloven lumpio: sen lujemmaks se luutuu;

ranne poikki rauskahtaa: sen vähemmä se puutuu.

Kakkuloit’ ei kaipoo silemä, piäss’ on tukka sakkee, –

muille tässä kuu jo suur on kohonna piälakkee.

Hippeimmilläs heilut, veikko, tarvot täyttä terree,

näytät, että näi se käy, kun työss’ on pontta, perree.

Tekijättää aina kiittää työ, mut tällä erree

ison kihermän se muitai kiittäjöitä kerree.

Tuota Sulle toivotellaan, jatkoo toimeen jalloo,

luomaan valloo Suome salloo, tölliin niinku talloo,

häläventämmää Suome soilta sumua ja halloo,

höystelemmää hengen peltoo, uatteen touko-alloo.

Vallaa monet monoteippis varmoo onnen tinnoo,

että vieläi levveemmäks suat levittee kivlinnoo,

vielä monet verrat jatkat pitkee kirjapinnoo,

patterit tiet paremmat, ku ennen tehtii Innoo.

Niijjen pommit tarkempaan ja kauvvemmas ne kantaa,

suuremp puht on Porvoosta ku suulta vanahan Vantaa,

ammut Atlantinnii taa ja hammaa Haaparantaa,

valavot, ettei rupsahtele ruut, vuan tärskyn antaa.

Vielä viimeks pikkuruisen puhun pussii ommaa:

Piäppäs paussi pien, kun liijjaks kaikkee huolee, hommaa,

papertuluvaa hukkumass’ oot tuoho tuhottommaa, –

pistetäähän pilikkui’ joskus pitkän lauseen lommaa.

Tuuppas sinne soutelemmaa pitkin, poikin Puuloo,

siell’ ei sähkökellot soi; vuan karjankellon kuuloo,

laineet laksuttaa ja latvat tohisoo, kun tuuloo, –

siell’ ei tarte liehtoo, että sulavasa’ luuloo.

Tuuppas sinne Kotavuoren tuttuun kesäkottaa,

suahaan tapella tuas, käyvvään kovvaa shakkisottaa.

Yhtä lyst’, jos siinä selekää antaa taikka ottaa,

yrittää tuas’ uuvvellee, ei itke tappiottaa.

Siell’ on kessee kelliä, suap vaikka kattoo sylykee

taikka rannan puatereelle paijjan piältään nylykee,

antaa puahtoo auringon ja riätee selekee, kylykee,

siell’ on miehe olla melekein niinkun mere hylykee.

Siit’ ei kihtiä sua kintut eikä nokka nuhhoo;

vilijat veen ja marjat muan ne ruokkii hylykeen ruhhoo.

Lykyn mukkaan lautasell’ on lahnoo taikka kuhhoo;

piälle maistuu mansikkakkii, niille tehhään tuhhoo.

Viimeks sakkeet saunan löylyt ne sen muan on mannoo,

vettä kippa kihhautettaan kuuman kiukoon jannoo.

Siinä hauvvellessaan meinoo, vaikkei viihi sannoo:

löylyveikkoo oivempoo ei oo eik’ ossoo annoo. –

Lähde: Manninen, O. 1951: Muistojen tie: valikoima jälkeenjääneitä runoja. Toimittanut ja selityksin varustanut Pentti Lyly. WSOY, Porvoo.