Jäljetön

Jäljetön. Kirjoittanut Otto Manninen

Niin surullista, niin surullista:

ei yhtä muistelon murullista!

Vain hetkeks seurasta siirryin pois,

niin yksin että en ois.

Niin vieraaks sinne jäi vierin tuttu,

niin soimaan outona outoin juttu;

joku kuolin-uutisen kuivan ties:

minä olin se kuollut mies.

Vaan tuost’ en suris ja tuost’ en suuttuis,

jos multa ei omat muistot muuttuis,

ei muisto kaunehin kalpeneis,

ei kallehin halpeneis.

Mut mieleen tympeän tunnon valaa,

kun menee paljon, ei paljon palaa,

ilot, tuskat hietana tuulihin –

majan sille ma rakensin.

Kaikk’ käy niin hämärän häilyväksi,

mit’ uskoin iäti säilyväksi;

mit’ uskoin suureksi, surkastuu,

oli suurempi surman suu.

On kuolleet muistot, ne multa sulkee.

Oma aatos outona katsoo, kulkee.

Pala paatta askelen alla ties:

joku ollut ja mennyt mies.

Lähde: Manninen, O. 1910: Säkeitä: toinen sarja. WSOY, Porvoo.