Isänmaa: VI. luku

VI. luku.
Isänmaa
Kirjoittanut Arvid Järnefelt

Jonkin kuukauden Helsingissä oltuaan Heikki alkoi huomata, että kaikki täällä oli entisestään paljon muuttunut. Suomalaisen puolueen johtavissa piireissä, ylioppilaitten kesken, kaduilla ja kokoussaleissa elettiin entistä rauhallisemmin, – niinkuin tuosta kansaan sulautumisesta ja lähestymisestä ei olisi koskaan mitään puhettakaan ollut. Ihmisille näytti sillä välin ilmestyneen muita huolia ja puuhia. Puhuttiin vain kunnallisista ja valtiollisista vaaleista ja niitten tuloksista. Kansallisuuskysymyksen kärki oli poistunut ylioppilaspiireistä, jossa sen merkkinä oli ollut sininen laulajalippu ja heränneestä kansanrakkaudesta hurmaantunut mieli. Se oli siirtynyt kunnallisen ja valtiollisen elämän aloille. Ja siellä se viritti aivan uusia tulia. Siellä voitto tai tappio liikutti ihmisten aineellisen edun kysymyksiä. Ja siellä jo hymyiltiin isällisesti kaikelle poikamaiselle innostukselle ja aatteille. Sillä kysymys siellä ei ollut semmoinen, että se olisi kaivannut innostusta tai aatteita. Se koski ainoastaan tapaa, millä parhaiten saisi vastustajan kumotuksi ja itsensä hänen sijalleen.

Ja ylioppilaat puolestaan näyttivät kyllästyneen kokouksiin, yllyttelyihin ja puheisiin. He alkoivat ajatella velkojansa ja pyrkivät sentähden pois luentosaleista leipäänsä ansaitsemaan mikä missäkin. Hekin jo nauroivat innostusta ja aatteita: – kansan rakkaus – olihan se kaunis aate, – mutta ei se elätä!

Oli vain muutamia siellä täällä, jotka jatkoivat vielä samaan henkeen, pitivät innostuneita puheita ja joivat isänmaanmaljoja. He uskoivat, että into vielä uudestaan viriää, ettei kaikki ole vielä sammunut. Ja siinä toivossa he valvoivat öitä kuunnellen toisiansa ja ottaen aamuauringon vastaan joka kerta niinkuin se olisi ensi kertaa noussut heitä tervehtimään. – –

Sitten oli semmoisia, jotka olivat ottaneet kaikki asiat ihan uudelta kannalta. He eivät olleet niitä entisiä, jotka lauloivat innostuneina: ”Vi själva må förgätna dö som vagen i dess sjö!” He eivät olleet niitä, jotka viis välittivät kaikesta yksilön sielunelämästä, kunhan yhteinen asia vain meni eteenpäin. He tahtoivat löytää totuuden juuri sieluista. Eivätkä he uskoneet, että sitä siellä ollenkaan on, jolleivät saaneet sitä esille käsin tunnusteltavaksi. Ja sentähden he eivät säästäneet yhtäkään tunnetta ihmisessä, vaan mielellään tunkeutuivat äärimmäisiin inhimillisiin vaikuttimiin. Seuloivat näitä vaikuttimia ja sanoivat itseään pessimisteiksi, kun eivät löytäneet mieleisiään. Sanoivat, että kaikki näyttävät perustuvan egoismiin, itsekkyyteen. He olisivat tahtoneet semmoisia, jotka olisivat perustuneet altruismiin. Eivätkä sanoneet löytävänsä.

Ja yhteisestä asiasta he olivat vähän eri mieltä. Mutta rohkeimmat tunnustivat suoraan olevansa kosmopoliitteja. He ottivat vähintäkään arvelematta isänmaanrakkaudenkin epäilevän arvostelunsa alaiseksi. Selittivät, että sekin on oikeastaan vain egoismia. Viittailivat tällöin erityisiin valtiollisen ja kunnallisen elämän henkilöihin, joitten toiminta osoitti, että isänmaan nimi on vain kaunistuksena heidän vallanhimoisille pyrinnöilleen, maineen ja rikkauden tavoittelulle.

Olli, jonka kanssa Heikki joutui asumaan, oli tämmöisiä. Hänkin oli niitä, jotka silloin Snellmanin juhlassa olivat syrjästä ivanneet muiden innostusta. – Mutta hän oli kehittynyt toiseen suuntaan kuin Eemil. Olli ei tahtonut kuulla puhuttavankaan mistään aatteista. Hän ei uskonut mitään, ei aatteita eikä jumalia. Hän luki lääketiedettä ja seurusteli toveriensa kanssa ravintoloissa. Joskus hän ei Heikkiä nähnyt pitkiin aikoihin – kun oli joutunut pitemmille juomaretkille.

Mutta kummallisesti Heikki häneen kiintyi ensi hetkestä.

Eivät he, Heikki ja hän, missään kysymyksessä olleet yhtä mieltä milloin Heikin onnistui saada hänet vähäksi aikaa kuuntelemaan. Ei Heikki tahtonut saada hänelle mitään selitetyksi. Olli keskeytti aina jo puoleen lauseeseen alituisella: kyllä, kyllä ymmärrän. Hän otti liian kevyeltä kannalta kaiken, mitä Heikki sanoi.

Kun Heikki keskusteli Antin kanssa, sulivat he kokonaan toisiinsa. He ottivat ja antoivat ajatuksia. Antti käsitti ja osasi omaksua ne aatteet, jotka Heikki sai esille. Mutta samat aatteet, jotka näin Anttiinkin vaikuttivat, otti Olli vastaan aivan jokapäiväisellä arvostelun myminällä, katsahtamattakaan Heikkiin, ikäänkuin hänellä olisi ollut heti käsillä kaikenlaisia painoja vaa’an toiseenkin päähän.

Ja siksi Heikiltä aina hänen seurassaan aivan kuin katkesi kesken elokas ajatuksen lanka. Korkeista aatteiden ilmakerroksista hän putosi keskelle käytännöllisen järjen selviä, mutta monimutkaisia polkuja. Hän oli aivan vieras täällä. Ei voinut sanoa sitä eikä tätä. Ei tiennyt mitään. Jokainen poikanulikka olisi voinut nolata hänet ja solmia hänen omiin sanoihinsa. Hänen siipensä olivat kuin katkaistut. Hän ei voinut kohota enää. Ja sanomaton tyhjyys levisi samassa ympärille.

Milloin Olli oli kotona, oli hänen tapana lukea maaten selällään vuoteessansa – jalat ojona sängyn selustalla. Ja muutenkin hän enimmäkseen virui vuoteellaan tappaakseen kalvavaa ikävää, josta hän näytti aina kärsivän.

Semmoisena hän oli ivallisin. Hän laski usein kirjan alas mahallensa, otti lasit nenältään, hieroi intohimoisesti silmiään ja kääntäen päätänsä Heikkiin päin, joka luki pöydän ääressä ikkunan luona, sanoi jotakin, jota oli kauan hautonut, jotakin ilkeätä, myrkyllistä, joka karmi Heikin sydäntä.

Hegeliä ei Olli voinut ollenkaan kärsiä. Filosofeista hän voi suvaita vain Schopenhaueria ja historioitsijoista vain Bucklea. Muuten hän tunnusti oikeastaan vain luonnontieteilijät, oli darvinisti kiireestä kantapäähän, luki Häckeliä ja Büchneriä. Ja Heikki oli varma siitä, että Olli oli mennyt johtopäätöksissään pitemmälle kuin nämä. Sillä Ollille ei riittänyt se, että ihminen on kehittynyt apinantapaisesta olennosta, vaan hän väitti, ettei ihminen edes ole sanottavasti apinaa kehittyneempi. Kaikki inhimilliset tunteet, hienoimmat ja jaloimmatkin, hän selitti kummallisen aineellisesti, riippuviksi erinäisistä fysiologisista edellytyksistä.

Heikin olisi tehnyt mieli sanoa, että isänmaallista tunnetta ei toki apinoilla ole. – Mutta hän suorastaan pelkäsi Ollia siinä kohden. Olli olisi ehkä nauranut hänelle vasten silmiä. Olli oli ennenkin pilkannut isänmaallista innostusta. Ihmiset ovat kaikki samanlaiset; miksi rakastaisi toisia enemmän kuin toisia? Hän sanoi, että se kaikki vie kansalliseen itserakkauteen ja luo ihmisiin inhottavaa bismarckilaista henkeä, semmoisiinkin pikkuherroihin kuin kansakoulunopettajat ovat. Ei mitään hän inhonnut niinkuin virallista isänmaallisuutta. Ei edes oikein voinut sulattaa isänmaallisia lauluja. Sanoi, että ne häneen vaikuttavat niinkuin jonkinlainen urhoollisuuden kerskaus. Suurimmat pelkurit ovat aina urhoollisia vain ajatuksissaan ja innostuvat vain ajatuksistaan.

Kerran hän kuvasi Anttiakin suureksi pelkuriksi; pelkurimaisuus oli Antin luonteen pääominaisuus, sanoi hän.

Heikki ei voinut kyllin ihmetellä tätä luonnekuvausta. Antti pelkuri! Antti, joka katsoi kaikkien yli, joka oli rohkeus itse!

Mutta Olli selitti, että kaikki tuo ulkonainen menettely on vain tapa peittää sisällistä pelkuruutta. Se on teeskentelyä alusta loppuun, – sen tarkoituksena on häikäistä vähemmin tarkkasilmäisiä ihmisiä.

Mikä kumma vaikutus Ollilla olikaan Heikkiin! Hänen puheensa tuntui sisältävän huutavaa vääryyttä Anttia kohtaan. Ja kumminkin Heikki tunsi selvästi, että hänen oli mahdoton nostaa Anttia omissa silmissään entiselle sijalle. Oli niinkuin jokin olisi takaa lyönyt Anttia polven alle. Hänen miehekäs olentonsa lutistui ja notkahti alas. Ja auttamattoman naurettavilta tuntuivat samassa kaikki hänen korkealentoiset puheensa, hänen eteenpäin viittaava kätensä ja hänen katseensa, joka oli silmäilevinään laajan isänmaan yli niinkuin olisi pitänyt hallussaan koko sen tulevaisuuden ja onnen.

Antti, joka oli tehnyt koko Heikin elämän siksi, mikä se oli!

Oh, kuinka tunteettomasti, ilkeästi Olli tuossa kaikessa menettelee!

– Kun sinä noin arvostelet Anttia, sanoi Heikki, – olisipa hupaista tietää mitä minusta sanot.

Olli katsoi kummastuen Heikkiin. Hän ihmetteli, että tuo oli voinut Heikkiä loukata. Ja sentähden hän nauroi vastatessaan:

– Sinun olisi pitänyt syntyä naiseksi, Heikki.

Hän nousi, ojentihe, vihelteli jonkin aikaa ja lähti sitten ulos kävelylle.

Naiseksi; niin juuri!

Jospa Olli tietäisi, kuinka paikalleen hän oli osunut!

Heikissä ei ollut edes sen verran miestä, että hän olisi osannut olla yksin, irtautua Ollista.

Ollin mentyä alkoi tässä huoneessa kaikki tuntua vieraalta ja kylmältä. Uh, jos täällä sairastuisi ja joutuisi vuoteen omaksi! Silloin Olli tietysti muuttaisi pois. – Ollin mielestä on luonnollista, että kukin hoitakoon itsensä ja vastatkoon omasta puolestaan. Hän on aina elänyt itsekseen eikä hän voinut osoittaa tunteellisuutta. Hänessä näytti olevan vain järkeä ja arvostelua. – Eikö olisi ainoatakaan semmoista ystävää, joka ottaisi itseään vaivatakseen? – Mikä hirvittävä irtonaisuuden tunne! Täytyy olla ystäviä! Pois tästä yksinäisyydestä!

Ja Heikki riensi ulos.

Alakuloisena hän kulki monta katua edestakaisin. Aleksanterinkadulla hänen ohitsensa meni useita tuttuja ylioppilaita. He tulivat luennoilta ja kiirehtivät iloisina mikä minnekin. Heikille he nyykäyttivät päätään tuskin ennättäen vilkaistakaan. Mitä he hänestä! Heillä oli kaikilla omat ajatuksensa ja hommansa.

Kun olisi sittenkin tavannut Ollin! Olihan Olli kumminkin juuri ennen lähtöään nauranut ystävällisemmin. Ja ulos mennessään viivähtänyt oven suussa niinkuin sanoakseen: pyytäisinköhän sinutkin mukaan? Ehkä hänessä sentään oli jotakin ystävyyttä Heikkiä kohtaan. Ehkä hän silloin tällöin ajattelikin Heikkiä työskennellessään anatomiasalissa, aasiksella, taikka istuessaan kovaäänisten toveriensa keskellä olutkuopassa.

Kun Olli ei tahtonut Heikkiä mukaansa, niin näytti se olevan siksi, että hän ikäänkuin ei hennonut loukata Heikin viattomuutta. Heikki tunsi sen selvästi. Olli nauroi joskus hänelle aivan kuin lapselle.

Ja siinä se oli oikeastaan koko se kirous, joka seurasi Heikkiä. Se ujous, se naisellisuus, joka oli esteettömästi siellä maalla päässyt kehittymään, se se juuri tekikin Heikin luonteen niin toisenlaiseksi kuin suurten henkilöiden luonne oli. Olisiko näille koskaan, niinkuin Heikille, kodista eroaminen voinut muuttua miksikään elämänkysymykseksi! Tai olisivatko he koskaan panneet semmoista merkitystä läheisimpään ympäristöönsä, surreet ystäviä ja kaivanneet lämpimyyttä tovereilta!

Sama kaksinaisuus asui vieläkin Heikin sydämen pohjalla.

Miksi suurten tulevaisuudentoiveiden ohella hänelle pitää olla välttämätöntä, että Olli häntä rakastaa; että nuo, jotka kulkevat ohitse häntä huomaamatta, rakastavat häntä! Suuren isänmaankin rakkaus on vain tyhjyyttä, kun Olli ja nuo muut eivät hänestä välitä. Tuntuu taas täälläkin niinkuin olisi jäljellä vain yksi tie: tekeytyä tieten tahtoen pieneksi ja vähäpätöiseksi niinkuin siellä maalla. Se rauhoittaisi omaatuntoa ja sovittaisi paljon!

Mutta samalla se olisi äärettömän järjetöntä: miksi Heikki sitten olisi tullut pois kotoa!

Ei! – Siinä kohden oli hänen elämänsä ratkaistu. Oli yksi tie ja se oli selvä: hänen täytyi voittaa pikkumaisuutensa, täytyi taas oppia ajattelemaan ja tuntemaan rohkeammin piirtein, oppia olemaan yksin, kylmänä, – lakata tavoittamasta yksityisten rakkautta!

Samassa ajoivat hänen ohitsensa avonaiset vaunut.

Niissä istui Fanny veljensä Artturin kanssa.

He eivät huomanneet Heikkiä.

Fanny oli mustissa vaatteissa. Toisennäköinen kuin siellä maalla. Hänen kalpeutensa pisti nyt paremmin näkyviin. Se sopi hänelle sanomattomasti.

Sattumako lie ohjannut nuo vaunut hänen ohitsensa juuri nyt!

Mutta se ratkaisi paljon. Sen merkitys tuntui ihan tuossa sydämessä.

Sillä Fannyhän oli juuri se ihminen, jonka puoleen Heikin oli käännyttävä tässä yksinäisyydessään.

Heikki muisti Fannyn lämpimän käden hänen käynnistään maalla.

Yhtä lämmin oli koko hänen olemuksensa.

Kaikki hänessä oli niinkuin luotu toista rakastamaan.

Hän oli sittenkin ainoa, joka oli osoittanut jonkinmoista huomiota Heikin sisimpään sielunelämään – siellä maalla.

Mitä hän sanookaan nyt tavattaessa?

Fanny ymmärtää hänet hyvin – Fanny, joka oli ajatellut sielujen näkymätöntä yhteiselämää ja sanoi uskovansa siihen. Fanny ehkä nyt sanoisi: ”No, enkö arvannut oikein, eikö teidän ole parempi olla siinä paikassa, missä teitä ymmärretään?”

Silloin Heikki vastaisi naurahtaen: ”Neiti, semmoista paikkaa ei ole kuin yksi ainoa!” – ”Mikä sitten?” – ”Teidän vieressänne.”

Taikka jotakin semmoista.

Heikki tapasi sitten Fannyn suurissa ylioppilashuveissa.

Heikki oli ollut kuin toinen ihminen siitä saakka kun hän näki Fannyn ajavan ohitse.

Jotakin varmuutta oli tullut hänen olemukseensa.

Ja nyt seistessään väentungoksessa ylioppilassalissa, – seistessään jälleen noitten pilarien juurella häikäisevässä kaasuvalossa, – oli niinkuin kajahdus entisten innostusten ajoilta jälleen olisi mielessä liikahtanut.

Hänessä oli ehkä vain ollut liian vähän luottamusta itseensä.

Taikka hän oli tahtonut kaikkea yhdellä kertaa. Hän oli tahtonut tyydytystä nykyhetkessä.

Kas noita muita, kuinka he kaikki valmistelevat elämäänsä! He eivät välitä siitä, että nyt ovat pieniä ja huomaamattomia. He ajattelevat tulevaisuutta. Vaikka he näyttävät vähäpätöisiltä, on heidän jokaisen sydämessä salainen suuruudentoivon itu.

Kuinka hyvin Heikki tunsi joka pienimmänkin ajatuksen, joka heitä askarrutti, kun he kiiruusti vetivät hansikkaita kömpelöihin käsiinsä ja toisiltaan neuvoa kysellen laittelivat kauluksiaan ja kaulahuivejaan ja nykivät frakkejansa tiukemmalle. ”Minä olen tosin vielä kömpelö, en osaa kumartaa, en sulavasti kätellä enkä taitavasti tanssia; mutta tulevaisuus on minun, minä opin vähitellen tuon kaiken ja kerran olen minäkin liikkuva vapaasti tuolla väljemmällä puolen salia; minäkin tahdon olla noiden ylhäisten piireissä tunnettu, tahdon merkitä jotain heidän seuroissaan!”

Mutta Heikki menisi toista tietä. Hän alkaisi uransa julkisella esiintymisellä. Hän valloittaisi yleisönsä ylhäältäpäin eikä alhaalta, niinkuin nuo. Eihän kysymys ollut oikeastaan muusta kuin tuon ujouden voittamisesta, aivan niinkuin silloin siellä ylioppilasjuhlassa, jossa Heikki oli ensimmäisen puheensa pitänyt. Kuinka paljon hänellä nyt olisi sanomista näille ihmisille! Hän perustaisi sanoin selittämättömän, syvän ymmärryksen heidän ja itsensä välille. He tuntisivat hänet, koko hänen sydämensä; – sillä hän olisi pannut sen heidän eteensä, tuonut heidän nähtäväkseen sisimmän ytimensä. Hän olisi kuin vannoutunut yleisön lempilapseksi, hän tuntisi sen toiveiden, sen lämpimän rakkauden kietoutuvan ympärilleen. Mikä teko silloin olisi liian vaivalloinen, kunhan sillä voi tätä yleisöä palvella! Kuinka ihana olisi itse kuolemakin, jota tämä yleisö itkisi! Kuolema yleisön lämpimään syliin!

– Aseta tarkoitusperäsi korkealle! kajahti Heikissä taas selvänä Snellmanin lause.

Niin juuri, se oli oikea elämä, se oli elämä tulevaisuudessa!

Valmistua, valmistua vain täydellisesti!

Fanny ja rakkaus häneen – se kaikki oli sittenkin vasta toinen asia.

Ja nuo ihmiset tuossa, jotka tunkeilevat edestakaisin, jotka nyt ovat valmiit mennessään työntäisemään vähäpätöisen Heikin syrjään, jotka eivät häneen katsahdakaan, – ne ovat kerran kaikki kääntävät kasvonsa häneen, heidän täytyy kuulla mitä hän sanoo, seurata joka lauseen käännettä, hyväksyä, innostua. – –

Sieltä ovesta tuli yhä uusia ihmisiä, vaikka esitelmä oli jo pidetty.

Nyt vasta tuli Fannykin. Taas veljensä seurassa.

Kaikki ovensuussa-olijat huomasivat heti heidät. Fanny oli hyvin huomiotaherättävä kalpeutensa vuoksi, tummine silmineen.

Ja kun he menivät, tunkeutuivat muut heidän jälkeensä niin että sulkivat tien ja jättivät Heikin taaksensa. –

Siinä oli noussut paljon kihinätä ja puuhaa Fannyn tähden, aivan kuin vesipyreitä suuren kalan jälkeen. Heikki hänet kumminkin tunsi, ja noista tuskin kukaan!

Fanny oli näyttänyt vähän hermostuneelta, niinkuin hän ei olisi oikein sietänyt tätä osaa salista. He pyrkivät sinne perälle, missä oli väljempää, mistä kaikki mitättömämmät pysyivät poissa, missä ihmiset tunsivat toisensa, hymyilivät ja jo kaukaa osasivat nyykäyttää päätä tervehdykseksi, missä ei kömpelyyttä näkynyt eikä kukaan toista silmiin tirkistänyt tai syrjään sysännyt. Siellä olivat ne suuret ja ne tottuneet, jotka eivät joutuneet hämille, jos sattuivat vahingossa sylinterinsä maahan pudottamaan.

Jos sinne menisi Heikki, heille outo ja vähän kömpelö olento, he katsoisivat hänet maan alle. Jotta siellä voisi, turvallisena liikkua, pitäisi olla silmiä joka taholla. Ja tottumuksella saavutettu pettämätön varmuus joka jäntereessä!

Taas sama ujous!

Se nousee vastaan joka askeleella ikäänkuin sulkeakseen kaikki tiet ja osoittaakseen kuinka mahdoton hän on kaikkeen, – kaikkeen!

Mutta samassa soitettiin lehteriltä tanssin alkua. Musta, ovensuussa viihtyvä frakkijoukko rupesi hitaasti vyörymään salin perälle päin. Ne olivat kaikki nuoria, vasta-alkajia tanssipermannolla. Niinkuin aristunut lammaslauma ne puristuivat siellä kokoon. – Kokoelma ujoja maalaispoikia, joitten rakenteen kömpelyyden frakki ja hansikkaat vaivoin saivat peitetyksi.

Heikki rohkaisi mielensä. Hän ei tahtonut kuulua noitten joukkoon. Jos hän oli jättänyt maaseudun, niin ei hän ainakaan noitten kanssa tahtonut yhteyttä tuntea. Hän oli jättänyt sen toisesta syystä kuin nuo. Jotakin alentavaa oli siinä asemassa, johon heidän ujoutensa heidät saattoi. Aivan kuin he olisivat tunnustaneet talonpoikaisen alemmuutensa ja madelleet sen ylemmyyden edessä, johon he kaikin voimin pyrkivät!

Ja Heikki erottautui sisäisen inhon tuntein siitä jonosta, joka oli hänet tuonut mukanansa.

Hän ei ollut enää ujo.

Varmoin askelin hän lähestyi sitä paikkaa, jossa Fanny oli. Se ei ollut kaukana puhujalavasta, ovenpielessä vasemmalla. Siinä Fanny seisoi puhellen pitkän mustaviiksisen herrasmiehen kanssa, joka juuri teki lähtöä pois. Fanny piti häntä kädestä ja pudisteli iloisesti puhuessaan, niin että herra sai lykätä lähtönsä yhä tuonnemmaksi eikä hänen kumarruksillaan ollut mitään seurauksia.

Heikistä oli tässä heidän tavassaan jotakin kaunista. Hän tahtoi heti tervehtiä Fannyä, kun he vain olisivat eronneet. Hän tahtoi samalla tavalla. –

Mutta Fanny vastasi Heikin tervehdykseen aivan toisella katseella kuin äsken puhuessaan tuon herran kanssa. Hymy oli samassa kokonaan siliytynyt hänen kasvoistaan. Hän sipristi hienostaan silmänsä ja kumarsi vain tuskin tuntuvasti päällään.

Heikki oli kumminkin tullut niin lähelle, ettei hänen sopinut peräytyä sanomatta jotakin.

Fanny ilmeisesti ei tuntenut häntä.

Heikki hämmentyi ja sopersi nimensä. –

– Ah, aivan niin, sanoi Fanny niinkuin olisi muistanut jotakin vuosikausia sitten tapahtunutta; – se oli silloin huvimatkalla. Ja hän pani kätensä Heikin olalle valmistuakseen tanssiin.

Hän oli niin käsittänyt Heikin kumarruksen.

Heikki ei ollut varma valssista. Ja tällä kertaa hänen jalkansa eivät tahtoneet mitenkään virkaansa tehdä. Oli niinkuin ne olisivat sotkeutuneet nuoriin.

Fanny kiitti ensimmäisen kierroksen tehtyään ja herkesi tanssimasta. Hän joutui heti toisten, taitavampien käsiin.

Suuri, varmaliikkeinen ritari otti hänet Heikiltä ja otti niinkuin lyseolaiselta, joka oli liian aikaisin tunkeutunut aikaihmisten aloille.

Ei silmäystäkään Fannyn puolelta, kun hän Heikin jätti. Päinvastoin hän teki sen eräänlaisella hermostumisella ja peitti sen siihen hymyyn, jolla vastasi uuden ritarinsa kumarrukseen.

Heikki oli masennuksissa. Epätoivoinen häpeä nosti veren hänen päähänsä.

Mitä hän olikaan kuvitellut! – Että Fanny olisi muistanut häntä, – että olisi muistanut, mihin silloinen keskustelu oli pysähtynyt, keskustelu siellä Honkavaaran pihkaisella penkillä!

Ja ratkaiseva hetki oli tullut.

Joko paeta tätä häpeää, ryöstäytyä ulos tästä salista, juosta – juosta kunnes sortuisi hengästykseen ja mykistyisi kuolleeksi kiveksi.

Taikka –? Masentaa häpeä, kukistaa ylpeys ja koettaa vielä!

Voittaa hetken katkeruus ja ajatella, että tässäkin asiassa on tulevaisuutensa!

Jollei nyt, niin kerran Fanny vielä huomaa hänet.

Ei koskaan eikä mistään asiasta ollut Heikki ollut niin varma kuin nyt siitä, että juuri Fannyn täytyisi kerran häntä rakastaa.

Tai ainakin siitä, että kaikki muu oli hänelle itsellensä ihan arvotonta. Niin – isänmaa ja kaikki ne ajatukset sinnepäin, niitä ei enää ole olemassa.

Ei ole elämää ilman Fannyn rakkautta!

Ja siksi ei ole nöyryytystä eikä häpeää.

Heikin täytyi vielä tavata Fannyä, – vielä tänä iltana!

Ja Fannyn täytyi muistaa, elää uudestaan se Honkavaaran hetki ja uteliaasti tiedustella Heikin aikeita. –

Jollei nyt, niin kerran!

Samana iltana Heikki vielä tapasikin Fannyn.

Se tapahtui pukueteisessä.

– Ah, herra Vuorela, sanoi Fanny hänet huomattuaan. – Tahdotteko sanoa veljelleni, että olemme poislähdössä.

Heikki toimitti pian asian.

Artturi istui siellä tovereineen eikä ollut tietääkseenkään mistään poislähdöstä, pyysi vain Heikkiä ilmoittamaan, että hän tahtoi jäädä.

Fanny rypisti hienosti silmäkulmiaan, mutta naurahti sitten Heikille kiitokseksi.

– Te olette jättänyt maaseudun? hän kysyi sitoessaan vaippaa päänsä ympärille.

– Niin, olenhan minä, vastasi Heikki vain.

Ja Fanny nyykäytti päätänsä iloisessa naurussa hänelle hyvästiksi ja lähti saattajinensa.

Hän siis muisti kumminkin silloisen keskustelun. Hän oli ehkä vain tanssisalissa tahtonut välttää pitempää keskustelua.

Kuinka kaunis Fanny oli!

Ja sitten hänellä oli jotain hermostunutta ja kärsivää silmissä, jotka vähän levottomina katsoivat ympärilleen. Ne sisälsivät sanomattoman kyvyn toisen käsittämiseen. Ne paloivat niinkuin olisivat vain siksi palaneet, että olisivat aina valmiit edeltäpäin arvaamaan toisen sisimmän ajatuksenjuoksun. Tuo saattoi hänessä olla aivan tiedotonta ja ehkä juuri sen vuoksi, ettei siihen ollut kukaan osannut panna täyttä arvoa. Ei kukaan ollut tähän asti kaivannut hänen rakkauttaan.

Eikö Heikissä ollut kylläksi ainetta Fannyn rakkaudelle?

Oo, jospa Fanny tietäisi mitä sisällistä elämää Heikki eli!

Eikä muuta tarvittukaan kuin että Fanny vain saisi sen tietää. Hänen täytyisi silloin rakastaa Heikkiä, – juuri sitä, mikä oli Heikille ominaista, mikä oli sisäisintä Heikkiä, mikä oli Heikin syvintä olemusta. – Juuri Heikkiä hänen täytyisi rakastaa. Mahdotonta oli, etteivät juuri he kaksi olisi luodut toisiansa varten.

Ja kun Fanny kerran tuntisi Heikin ja rakastuisi häneen!

Mikä suuri ihana maailma sieltä vyöryi kuin loihtimalla esille – uusi, ennen aavistamaton, vienoine, mutta äärettömän ihanine väreineen! – Ja sen auetessa oli kuin tuhannet viulut olisivat korkeimmasta diskantista aloittaneet hiljaisen väräjävän sävelvirran. Se oli kuin uuden aamun koitto, – ilman suruharsoa. – –

Heikin tultua kotiin oli Olli vielä poissa. Missä lieneekään taas ollut, ei ainakaan iltahuveissa häntä ollut näkynyt.

Hänen vuoteensa oli laitettu, uutukaiset lakanat olivat ihkasen sileinä. Ja kello oli jo kaksi aamulla.

Oli jotakin naurettavaa tuossa sängyssä, joka odotteli Ollia.

Kuinka monta kertaa oli Heikki ennen nähnyt näin yöllä tuon sängyn samalla lailla tyhjänä; ja odotellut Ollia ja ajatellut häntä ikävöiden, surrut sitä, ettei Olli viitsinyt hänen kanssaan liikkua, vaan piti parempana muitten toveriensa seuraa!

Mutta nyt Heikkiä melkein nauratti. Kaikki tuo oli nyt äärettömän vähäpätöistä. Miksi Heikki oikeastaan olikaan pitänyt suhdettansa Olliin niin tärkeänä? Aivan kuin Ollin kaltaisia ihmisiä ei olisi kuin yksi ainoa, Olli itse; vain tuo Olli pitkulaisine kasvoineen, jotka punersivat tiheistä täplistään, ruskeine silmineen, joitten ympärykset kuumottivat alituisesta hieronnasta.

Fannyn nimi huulilla Heikki vihdoin nukkui.

Mutta aamun jo sarastaessa Olli kopisteli sisälle.

Heikki heräsi puolivalveille ja näki, että hän oli kovasti juovuksissa.

Heikki kääntyi hermostuneesti toiselle kyljelleen päästäkseen Ollia näkemästä.

Mutta Olli oli huomannut Heikin inhon.

– Niin, niin, sinä Heikki, sanoi hän riisumatta päällystakkiaan ja pitäen käsiään syvällä sen taskuissa, – mutta vaihetaanpa, Heikki, vaihetaanpa! Ota sinä minun elämäni ja anna minulle omasi! Minulla ei ole kotia, anna se minulle; saat kaikki minulta, tuon saappaan ja rillit ja kaikki mitä tahdot – minulla ei ole kotia, vaihetaan! Kuuletko? In vino veritas!

Ja hurjasti pudisteltuaan päätänsä hän retkahti istualleen vuoteellensa ja heltyi itkemään.

Tämä tämmöinen tapahtui Ollille oikeastaan jo toisen kerran. Ensi kerralla oli Heikki ottanut asian hyvin totiselta kannalta. He olivat yhdessä istuneet kaulatuksin aamuun asti, ja Heikkikin oli kuunnellut kaikkea, mitä Ollilla oli sanottavaa.

Mutta seuraavana päivänä oli Olli hirmuisesti hävennyt heltymistänsä. Ei ollut voinut Heikkiä silmiin katsoa ja näytti kärsivän vain tästä häpeästänsä eikä ollenkaan yöllisestä kodittomuudestaan.

Heikkiä nyt melkein inhotti, kun Olli aloitti jutun uudelleen.

Ja sitäpaitsi vaikutti Ollin esiintyminen häiritsevästi Heikin nykyiseen mielialaan!

Hän ei vastannut Ollille sanaakaan.

Olli nukkui vähitellen nyyhkytyksiinsä, vaatteet yllä.

Heikki sammutti lampun, huoahti keventyen ja uppoutui oman vuoteensa lämpimäin lakanain väliin.

Tämä merkillinen ilta ja näin valvottu yö ratkaisi paljon Heikin elämässä.

Se ei loppunut auringon nousuun, vaan se ikäänkuin levittäytyi ajassa paljoa ulommas ja väritti koko seuraavan pitkän jakson Heikin elämässä.

Samat surulangat näyttivät kumminkin pian jälleen kietoutuvan ympärille kuin ennenkin.

Ne olivat niin samat luonteeltaan, ettei niissä ollut mitään, mikä olisi ne entisistä erottanut. Tuntui alituisesti sama kaipuu, sama saavuttamattomuus. Ja kumminkin oli sen aiheena nyt kokonaan toiset syyt.

Fanny ei näyttänyt taipuvaiselta mihinkään lähestymiseen eikä osoittanut halua tutustua Heikkiin sen syvemmältä.

Mutta se vain yllytti Heikkiä ja sytytti hänen olennossaan kaiken, mikä siinä oli palavaa. Ja niin se alkoi.

Hän tuli orjaksi. Häneen syntyi ominaisuuksia, joita hän inhosi, jotka olivat vastoin hänen luonnettaan.

Fannyn läheisyyteen päästäkseen hän tahallisesti lähestyi Artturia ja tekeytyi hänen ystäväkseen.

Ja onnistui siinä, niinkuin kaikessa, mitä täydellä voimalla tahtoo.

Artturi kiintyi Heikkiin hyvin pian. Hän toi Heikin kotiperheeseensä niinkuin minkäkin löydön. Heidän kotonaan kävivät vain jotkut valitut, semmoiset, jotka osasivat esiintyä seuroissa ja ylhäisön saleissa. Artturin isä oli korkea virkamies, vanhaa aatelissukua ja niitä harvoja, jotka säädystään huolimatta olivat ankaroita suomenmielisiä ja sanoivat itseänsä ”kansanvaltaisiksi”. Aatteessa hän salli mentävän vaikka kuinka pitkälle. Mutta käytännössä hän ei kärsinyt kasanvaltaisuutta silloin, kun näki sitä todellisuudessa silmäinsä edessä, – kun näki kaikenlaisten käsityöläisten ja aliupseerien pyrkivän ”suomalaiseen seuraan”. Sitä väkeä oli joka tapauksessa pidettävä määrätyn välimatkan päässä, koska sillä muuten oli taipumus aina pyrkiä liian lähelle. Ja mikä oli iljettävämpää kuin pomaadalla voideltu aliupseeri taikka frakkiin pukeutunut käsityöläinen!

Nuorempi väki Artturin kotona puhui henkisestä ylimystöstä, johon kuuluivat kaikki henkisesti hienot ihmiset. Talonpoikakin saattoi olla semmoinen. Varmaan oli talonpoikienkin joukossa todellisia hengen ylimyksiä. Mutta kaikki nuo, jotka ”pyrkivät”, jotka koettivat näytellä sivistyneitä, – ne olivat ”plebsiä”.

Kun nämä tuttavat puhuivat, että talonpoikienkin joukossa saattaa olla oikeita, tunsi Heikki, että he tahtoivat samalla saada sanotuksi, että hänkin oli henkisesti ylimys. Ja Heikki yhtyi heidän puheeseensa ja luetteli koko joukon ihmisiä, joista toiset muka olivat ylimyksiä, toiset plebsiä, ja he ihmettelivät ja sanoivat, että Heikki löysi hyvin sattuvia esimerkkejä. Selvää oli, mitä he ajattelivat Heikistä itsestään.

Se oli ihan uutta maailmaa Heikille tuo hienojen tapojen ja taiteellisen hengen taltuttama ympäristö.

Siellä esiintyivät kaikki täysin tietoisina siitä, että he juuri edustivat sitä ihmisten piiriä, joka oli kaiken muun huipulla, johon muut pyrkivät, johon pääseminen ja jossa eläminen oli ainoa elämän järjellinen tarkoitus. Ja siksi he, jotka olivat siellä, katsoivat alaspäin kaikkiin muihin.

Ja eikö hienostuminen ja jalostuminen olekin elämän tarkoitus!

Mutta vaikka he olivat hyvin suosiollisesti ottaneet Heikin vastaan, vaikka he vapaasti ja välittömästi antautuivat hänen tuttavuuteensa, tunsi Heikki kumminkin alituista arkuutta heidän seurassaan, ikäänkuin pelkoa, etteivät he vain katsoisi hänen pyrkivän liian lähelle heitä. Oli niinkuin tuo hänen henkinen ylimyksellisyytensä perimmältään olisi riippunut juuri siitä, että hän osasi olla arka ja varovainen suhteessaan heihin. Hänen asiansa oli vain ymmärtää heitä, osata erottaa heidän hienot ajatuksensa, kuunnella heidän tunteittensa leikkiä, osoittaa nopeaa käsityskykyä ja valmista myötätuntoisuutta. Mutta jos hän olisi sanallakaan tuonut tähän piiriin omaa itseänsä, valittamalla puhunut sisällisestä surustaan tai kertonut jotakin omasta elämästään, niin hän olisi varmaan menetellyt taitamattomasti, olisi tunkeutunut liian lähelle heitä.

Kerran sanoi Fanny kaikkien seurassa:

– Herra Heikki, opettakaa minua rakastamaan kansaa. Tunnustaakseni minä en ymmärrä edes mitä sillä tarkoitetaan. Jos pitää rakastaa talonpoikia, niin en oikein tiedä miltä kannalta sen ottaisin; minulla ei ole mitään tunteita heihin; he ovat minulle aivan kuin joitakin eri olentoja.

Heikki oli mennyt tulipunaiseksi heti ensi sanoista.

Fanny oli vetänyt hänet ja hänen talonpoikaisen maailmansa ihan odottamatta esille.

Ja ainoastaan vaiti olemalla ja sitten hienosti kääntämällä puheen toisiin asioihin Heikki pelastui.

Fanny rupesi kerran Heikin kanssa kahdenkesken ollessaan puhumaan samasta asiasta.

Hän ei aavistanut minkä syvän ironian hänen pyyntönsä sisälsi Heikille ja että se haavoitti ihan sydämeen asti. Fanny ei tiennyt mitä pyysi. Ei tiennyt, että se oli sitä toista elämää, sitä, joka on ulkoapäin näkymätön, mutta itsessään sisältää loppumatonta valoa ja muuttaa satunnaisen ihmiselämän ikuisuudeksi. Eikä tiennyt, että Heikki juuri oli tämän elämän jättänyt ja mateli nyt hänen edessään, hänen rakkauttaan tavoitellen!

Mutta eniten Heikki varoi ilmaisemasta, mitä tunteita hänellä oli Fannyä kohtaan. Ei kukaan saanut aavistaakaan mitään sellaista.

Ainoastaan Fanny itse oli nähtävästi huomannut kaikki tyynni. Mutta ikäänkuin jostakin säälistä Heikkiä kohtaan piti hänkin tyystin salassa tämän heidän välillänsä vallitsevan tietämyksen. Silloin vain, kun Heikki yksin oli näkijänä, osoitti hän selvää kylmyyttä. Muulloin hän saattoi olla ystävällinen, jopa helläkin.

Siinä se juuri oli Heikille koko vaikeus: ymmärtää, milloin Fanny tarkoitti, niinkuin olisi ollut vain kahden kesken Heikin kanssa, ja milloin hän vain siksi oli iloinen ja ystävällinen, että muita oli samassa seurassa. – Toisinaan tuntui kuin olisi Fanny ihan selvään osoittanut hellyyttä, ihan kuin vain sen heidän salaisen ymmärryksensä perustuksella, vain heidän keskensä. Mutta kun Heikki päästäkseen varmuuteen koetti saada vieläkin selvempää osoitusta, kohtasi hän Fannyn puolelta melkein loukkaavaa kylmyyttä.

Kesän tultua Heikki pyydettiin kotiopettajaksi heidän luokseen maalle perheen nuorimpia lapsia avustamaan.

Ja siellä maalla oli Fanny hyvin altis ystävyyteen. Häntä ei olisi voinut tuntea samaksi ihmiseksi. Hän oli melkein rajattoman avoin ja luottavainen.

Mutta kun tuon ihanan kesän jälkeen jälleeen muutettiin kaupunkiin, oli kaikki kuin pois puhallettu. Fanny osoitti täällä melkein selvää hermostumista Heikin seurassa, – aivan kuin olisi kärsinyt siitä, etteivät Heikin tunteet rajoittuneet tavalliseen ystävyyteen, jota vastaan hänellä ei kyllä mitään olisi ollut. Kun tämä oli Heikille mahdotonta, teki Fanny kokokäänteen, alkoi karttaa hänen seuraansa ja erittäinkin tapaamista kahden kesken.

Eläessään vielä omissa entisissä tulevaisuudentuumissaan Heikki oli monesti nauranut niitä aikamiehiä, jotka rakastuneina saattoivat jättää kaikki totisemmat harrastuksensa, myydä ikäänkuin koko entisyytensä jonkun tyttöletukan tähden.

Nyt hän oli itse kaikissa suhteissa noiden järjettömien kaltainen.

Kaikki haaveet suurista töistä, joitten palkintona sitten olisi koko kansan rakkaus, mitä ne enää olivat hänelle! Jos hänen työnsä vielä kaikkea tuota tarkoittikin, niin vain Fannyn rakkauden ansaitsemiseksi. Kansaa, isänmaata, – niitä ei hänellä enää ollut.

Elämällä ei voinut olla mitään muuta tarkoitusta enää. Jollei Fannyn rakkautta, niin ei mitään. –

Ei yksin Fannyn, vaan koko sen ympäristön, jossa hän hengitti. Sillä sen tunnustus oli välttämätön, jotta Fanny koskaan voisi tunnustaa. Heidän täytyisi kerran tunnustaa hänet itsenäiseksi jäseneksi heidän piirissään, – että hänkin kulki siellä elämän huipulla ja ettei hänen tarvinnut katsoa heihin alhaaltapäin – –

Eikä hän nähnyt edessään mitään muuta tarkoitusperää.

Näissä tulevaisuuden unelmissa vieri vuosi, toinen. Vieri vuosia ilman ainoatakaan nykyhetkeä. Ensin oli se tulevaisuus, joka väritti kaiken työn, joka oli kaiken työn järki ja ajatus, vaikka se olikin kaukana ulkopuolella tämän työn luonnetta, eikä sillä ollut sen kanssa mitään sisällistä yhteyttä; – sitten se tulevaisuus, joka haaveena liikkui mielessä työn lomahetkinä, joka etäisyydellään teki mielen alakuloiseksi; ja vihdoin se tulevaisuus, joka oli lähin, joka poltti mieltä ja saattoi sen kuumeeseen. Se oli kesän odotus.

Mutta kun toinen kesä sitten vihdoin tuli, kohtasi häntä se onnettomuus, että Fanny oli melkein kaiken aikaa ulkomailla ja hän yksin lasten opettajana maalla.

Sitten tuli pitkän talven perästä kolmas kesä.

Nyt oli jo sekin lopussa.

Tänä kolmantena kesänä olivat Fannyn ja Heikin välit olleet taas entistä ystävällisemmät. He eivät olleet puhuneet paljoa keskenään ja vähimmin mistään tunteellisista asioista. Mutta kumminkin oli heidän välilleen perustunut vanha ystävyyden ja keskinäisen ymmärryksen side. Ja Heikki tiesi, että se olisi voinut katketa vähänkin varomattomasta kosketuksesta; sentähden hän mieluummin pysyi kauempana.

Kunpa vain saisi iäksi jäädä tänne maalle eikä koskaan lähestyä rauhatonta pääkaupunkia! Heikki voisi iäksi tyytyä siihen suhteeseen, joka oli perustunut tänä kesänä. Se oli sanomattoman hienoa sopusointua joka tapauksessa. Se antoi aavistaa edes jotakin mahdollisuutta jossakin tulevaisuudessa – ja juuri sentähden, että se oli niin pyhän koskematon!

Mutta nyt oli kesä päättynyt. Huomenna olisivat nämä hiljaiset seudut jo jätetyt ja puhaltamassa levoton kaupunkilaistuuli. Syyspuvut, hatut, hansikkaat, esplanadi kappeleineen ja sähkövaloineen – –! Siellä ei pysy muistossa hieno kesähattarain ja rantakaislikkojen kutoma sydänten side –

Muistuttamatta!

Oh! Alkaisiko taas sama hirveä talvi! Pitäisikö Heikin taas näytellä syrjäytetyn ja unohdetun osaa, alituisesti vahtia sopivaa tilaisuutta, milloin muistuttaa Fannylle olemassaolostaan, hakea hänen suosiotansa ja asettua hänen silmäystensä eteen, mihin hän katselleekin, milloin iloita myhähdyksestä, jonka hän on ohimennen suonut, milloin taas katkeroitua vieraille suodusta huomiosta – ja alituisesti, alituisesti tavoitella vain tuota saavuttamatonta, alentua, nöyrtyä tuhat kertaa ja sittenkin vain tavoitella!

He istuivat kaupunkiinlähdön edellisenä iltana kaikki kokoontuneina suurelle verannalle, jonne näkyi tyyni, ruskoisia pilviä kuvastava järvenpinta ja jonne puutarhan ruusut tuoksahtelivat pienimmänkin henkäyksen käydessä.

He kuuntelivat pianonsoittoa, joka kuului eteishuoneesta verannalle.

Aurinko oli jo aikoja sitten laskenut, taivas rusotti, työväki oli vaiennut ja kadonnut. Hiljaiset yöperhoset vain silloin tällöin lentelivät lentojaan.

He istuivat hiljaa, puhumatta sanaakaan keskenänsä, kukin omalla mielisijallaan eri paikoissa suurta verantaa. Fanny istui kaukana verannan päässä molemmat kyynäspäät nojaten kaidepuihin ja kädet korvain takana.

Soittamassa oli Fannyn täti, vanhanpuoleinen, pitkäkasvuinen neiti. Hänellä oli tapana näin iltaisin soittaa heille kaikille. Hän saattoi istua tuntikausia pianon ääressä kadottamatta hetkeksikään kuulijoittensa huomiota. Pitkillä, laihoilla ylimyssormillaan hän soitteli, ilman nuotteja ja ilman valoa, silmät enimmäkseen kiinni ja ruumistansa rytmin mukaan tuuditellen. Hän oli Fannyn näköinen, vanhanaikainen väritys koko olennossaan, jo harmahtavat hiukset nostettuna päälaelle, ilman mitään otsatukkaa, hän oli sanomattoman kaunis soittaesaan. Silloin vain hän oikein elikin.

Hän rakasti erikoisesti vanhaa musiikkia. Jumaloi Beethovenia ja soitti yhtä täydellä hartaudella Chopinia ja Schumannia, joihin sai valetuksi ylimyksellistä väritystään. Uutta musiikkia Wagnereineen hän ei voinut sulattaa. Hänellä oli tapana sanoa, että tuo uusi suunta oli tuonut sanoja musiikkiin. Hänen mielestään ne eivät olleet missään niin vieraat kuin musiikissa, joka oli sanattomuuden maailma. Sanat vaikuttivat siinä niinkuin taulussa alastomuus, joka vieraita aisteja herättämällä hämmentää taiteellista puhtautta. Ja uusin musiikki oli hänestä pahin kaikista: se oli alentunut alttiiksi vain semmoisille tunteille, joita oli kiihotettu esiin sanalla, palveli vieraita jumalia.

Perheen nuoremmat jäsenet antoivat hänelle anteeksi nämä hänen ominaisuutensa. Silloin tällöin he vain yltyivät hänen kanssaan kiistelemään ja masensivat hänet silloin enemmistöllään. – Kauan he kaikki aina valvoivat, kun täti alkoi soittaa, ja soiton päätyttyäkin kesti vielä puhetta ja muistelua pitkälle yöhön.

Heikki oli heidän seurassaan saanut kuulla vähitellen kaikki mitä musiikissa oli kauneinta. Musiikki oli vaikuttanut syvästi hänen surunsekaiseen tunne-elämäänsä; milloin se tyynnytti sydäntä, milloin taas repi sen auki: milloin synkistäen, milloin puhaltaen uutta toivoa. Ja joskus! – mihin taivaisiin se saattoikaan nostaa mielikuvituksen, mitä aavistamattomia uusia maailmoita se saattoi avata, – joita ei mikään sana, ei mikään näkö, ei mikään tieto koskaan olisi voinut loihtia esiin!

Heikki ei ollut vielä kertaakaan lausunut mielipidettään mistään soitantoa koskevasta asiasta. Hän ei edes aina ymmärtänyt, mitä muut sanoivat; ei voinut aina seurata, kun he alkoivat arvostella ja puhua viittauksin, kun he vertailivat ja pyysivät uudestaan soittamaan ja kuuntelivat ja keskeyttivät ja äkkiä alkoivat kaikki yhtaikaa puhua jostakin, mistä eivät olleet yhtä mieltä.

He saattoivat niin antautua taiteeseensa, että näytti kuin ei mikään muu maailmassa olisi voinut heidän harrastustansa herättää. He ikäänkuin elivät näitä iltoja varten.

Sillä päivä helteisine aurinkoineen ja häikäisevine hattaroineen heissä vaikutti vain veltostusta ja hermostusta.

Keskipäivällä he eivät voineet mihinkään ryhtyä eikä mitään täydellä todella ajatella. Vasta hämärtäessä alkoivat he elpyä ja vähitellen savukkeitansa sytytellen kerääntyä verannalle. Vähitellen alkoi sananvaihto, punousi ajatus ajatuksesta, kehittyi jotakin määrättyä suuntaa kohden ja vihdoin jätti jälkeensä kuin kokonaisen rakennuksen. Kuinka he saattoivat innostua puheistansa! Se oli kuin sisällistä tarvetta heille. He ikäänkuin tyyntyivät vasta saatuaan tuon jokailtaisen rakennuksensa pystyyn; ikäänkuin sillä olisivat sovittaneet päivän toimettomuuden.

Ja niin tuli sitten musiikki, tuo taivainen, joka viehkeästi, tainnuttavasti kajahteli hämärään ulkoilmaan ja suli syyskesäyön heikosti siristävään tähteen. – –

Se oli heidän aikansa tuo; – ylimyksellinen aika, jolloin kaikki päivän lapset, kaikki kyntäjät ja ojankaivajat ja paimenet ja lypsäjät olivat vaienneet ja vaipuneet unen maailmaan tuolla alapihan matalammissa rakennuksissa. Ne olivat niitä eri olentoja.

Ja alettuaan soittonsa he tavallisesti unohtivat Heikin kokonaan.

Niin nytkin tänä iltana, – viimeisenä iltana ennen muuttoa.

Heikki istui muista erillään eräässä verannan sopukassa, jonne soitto kuului hyvin. Jokin levoton aavistus hänellä oli siitä, että vielä tänä iltana kaikki ratkaistaan.

Mutta tänä iltana sointui soitto entistäänkin ihanammin. Ja he olivat äärettömän kaukana kaikesta muusta.

Sitten alkoi Artturi soittaa viulua pianon säestyksellä.

Kappale oli Wagnerin ”Träume”.

Hän soitti erinomaisesti. Viulun väräjävä ääni kajahti vuolaisevasti ulos öiseen viileään ilmaan, puiston hiljaisten haapain lomitse, ja hävisi jonnekin pimeään, jossa aloitteleva laulurastas sen vaihtoi omiinsa. –

Kuinka oli ihanaa tuo viulun sävel, sen surullinen värähdys siellä kaiken hienouden, kaiken elämän huipulla!

Mutta sydämen hurmautuessa sitä samalla kouristaa jokin salainen ahdistus. Niinkuin hän, Heikki, nauttisi täällä jotakin kiellettyä, johon hänellä ei ole rehellistä oikeutta.

Hänen takanaan oli olevinaan suunnaton joukko kuuntelevia olentoja, niitä, jotka eivät vielä ymmärtäneet, – korvat höröllään, suu puoleksi avoinna. Silmissä heillä paloi outo liekki ja kasvoissa paloi ääretön totisuus. Hän tunsi useita heistä. Ne olivat hänen maalaistuttujaan – myöskin Liisa ja isä. Jotkut heistä olivat käsittäneet tämän hetken rukoushetkeksi ja olivat tulleet virsikirja kädessä. Kaikki he seisoivat liikkumattomina, syvimmässä hartaudessa. – – Ne raukat, raukat siellä maalla!

Mutta sitten joku alkoi puhua, ja Heikki ihan säpsähti heidän puolestansa. Hän ajoi mielikuvituksen heti hajalle; hän tahtoi heidät pois mitä pikimmin, jottei kukaan täällä saisi heitä nähdä.

Ja kuinka turha oli kumminkin hänen säpsähdyksensä ja pelkonsa!

Ei täällä kukaan hänen haaveitansa aavistanut. Hänet he olivat ihan kokonaan unohtaneet, – niinkuin häntä ei olisi koskaan heidän maailmassaan ollutkaan. Hän melkein pelkäsi liikahtaa nurkassansa, jottei olisi heidän kummastustaan herättänyt ja siten ehkä häirinnyt. – Niin yksin, niin yksin oli Heikki heidän keskuudessaan. – He kerääntyivät mielikuvituksessa ihmisryhmäksi, jonka jäsenet osasivat vain toisiansa ymmärtää, – niin, ehkä rakastaakin vain toisiaan! Ihankuin he olisivat olleet jotakin eri olentoja. – Ja Heikki samassa vajosi niitten joukkoon, jotka olivat tulleet virsikirjoinensa. – –

Oh, he eivät tuntuneet ainoastaan vierailta, se tunne oli vihaa, sammumatonta vihaa, jota piti ihan väkisin estää kehittymästä rajattomaksi! – –

Mutta kaikessa kiihkossaan se viha oli kumminkin vain ohimenevä tunne. Miksi ei olisi antanut noille ylhäisille anteeksi? He olivat kasvaneet semmoisiin katsantotapoihin. Ja heissä saattoi olla mahdollisuutta enemmän kuin muissa. Jospa vain saisi kerran heidän tunteensa liikkeelle, värähdyttäneeksi heidän hellyyttänsä.

Olihan Fanny kerran itse pyytänyt, että Heikki opettaisi häntä rakastamaan kansaa. Se ei voinut olla mitään leikkiä hänen puoleltaan. Hänellä täytyi olla jokin tiedoton, sisäinen tarve siihen, – tarve vapautua elämästä, joka ei ollut muuta kuin nautintoa, – tarve palvella ja hyödyttää.

Ja kyllä Heikki opettaisikin koko sielustaan ja sydämestään. Sitten kun Fanny ensin on hänen!

Ja mistä hän lieneekään saanut voimaa ja rohkeutta, mutta ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa hän lähestyi Fannyä ja sanoi onnistuneen välinpitämättömästi:

– Fanny, minä tahtoisin puhua sinun kanssasi. Tuletko puutarhaan kävelemään?

Fanny katsahti vähän kummastuen, mutta naurahti sitten:

– Ohhoh, kylläpä tuo kuuluu juhlalliselta!

Hän nouti kumminkin paksun olkavaippansa, kääriytyi siihen huolellisesti ja virkkoi rappusilla:

– Mennään! – Paino oli viimeisellä tavulla.

Ja heidän mennessään hän mymisi äskeisiä säveleitä. Hän eli aivan vielä niissä.

Vasta puutarhassa, kun Heikki seisahtui ja pyysi häntä penkille istumaan, hän vaikeni.

– Niin, niin, sanoi Heikki keskeyttäen aloittamansa lauseen, – minä arvasin, että sinusta tämä on hyvin odottamatonta. Enkä minä olisi milloinkaan ruvennut puhumaan, jos se olisi minulle ollut mahdollista. Mutta minä tahdon vain lyhyen vastauksen – voithan itse tehdä tämän hetken niin lyhyeksi kuin tahdot.

Mutta Fanny oli vaiti.

– Minä jos kukaan, sanoi taas Heikki, tahtoisin säästää sinua tästä sinulle vastenmielisestä hetkestä. – Minua se vaivaa itseänikin. Sinä autat siis minuakin, jollet viivyttele, – ainoastaan ihan lyhyesti: niin taikka ei –

– Enhän ole itsekään selvillä, Heikki, sanoi Fanny vihdoin. Hänen äänessään oli hienoa hermostusta. – Minä en oikein tiedä, mitä sinä tarkoitat, – ja katsoi poispäin.

Heikki vavahti. Hän ojentautui, nosti otsansa ja sanoi päättävästi:

– Mitä tarkoitan, on helposti sanottu. Minä tahdon sinulta kysyä, rakastatko sinä –

Fanny aristui. Hän ei ollut nähnyt Heikkiä tuommoisena. Ensi kertaa hän tunsi Heikin vaikutusta häneen. – Ja hän aloitti melkein anteeksi anovalla äänellä:

– Sinä erehdyt Heikki, jos luulet, etten sinusta pidä. Ei ole ketään, josta niin pitäisin. Minusta tuntuu usein kuin en koskaan olisi ollut kenenkään kanssa niin todellinen ystävä kuin sinun. Eikä kukaan ole minulle ollut niin hyvä kuin sinä; ei kukaan ole minua ymmärtänyt niinkuin sinä; – mutta –

– Sinä et sittenkään voi minua rakastaa?

– Rakkautta siinä merkityksessä minä en ole tuntenut. Niin, Heikki, en sinuakaan kohtaan.

– Ja sinä olet varma siitä, ettet sitä tule koskaan tuntemaan minua kohtaan?

– Niin, minä – minä vain tiedän – olemme ehkä kasvaneet eri piireissä ja eri oloissa, – mutta on jotakin, joka tekee minun puoleltani sen rakkauden mahdottomaksi. Ah, Heikki, älä loukkaannu minuun, mutta sinähän olet itse pyytänyt suoraa vastausta, – minä en voi! – – –

Näin he erosivat.

Fanny ei siis rakastanut!

Heikiltä jäi vain yksi asia hänelle sanomatta, ja se jäi sitä painavammin hänen omalle sydämelleen.

Muuten se olikin semmoista, joka ei sanoja kaivannut. Sillä se oli teko, – semmoinen teko, joka kyllä puhuu puolestansa – ikuisen totista kieltä!

Ja se on Fannyllekin puhuva, – se on aukaiseva hänen sydämensä! Silloin, ainakin sinä hetkenä hän ajattelisi Heikkiä koko sydämestään – ei mitään muuta kuin Heikkiä, kokonaan! Olkoon se hetki kuinka lyhyt tahansa, kunhan semmoinen hetki vain on! Mutta mahdollisesti se jättää ikuiset jäljet Fannyyn – niin, se on luultavaakin. Fanny jää ainiaaksi ajattelemaan Heikkiä!

Kaikki tuo ei ole kuin ajan kysymys. Jos ei tänään eikä huomenna, niin ylihuomenna. –

Ja toinen kysymys: Kuinka?

Mutta sekin oli melkein itsestään selvä. Tietysti – ampumalla. –