Isänmaa: V. luku

V. luku.
Isänmaa
Kirjoittanut Arvid Järnefelt

Heikin silmät olivat vettyneet, kun hän hyvästeli Liisaa.

Miksi he ottivat niin juhlalliselta kannalta Heikin lähdön, kotolaiset?

Koettihan Heikki monta kertaa puhua iloisesti ja kevyesti, kääntää kaikki leikiksi, mutta isä ja Liisa seisoivat mykkinä hänen edessään ja totisina, aivan kuin olisi ollut kysymys ikuisesta erosta. He eivät ottaneet korviinsa mitä Heikki heille jo useasti oli sanonut, ettei hänen tarkoituksensa suinkaan ollut iäksi lähteä.

Mutta ihan lähtiessä oli Heikkikin tuntenut jotakin repeytyvän tämän eron takia.

Erittäinkin herätti Liisa hänessä sääliä. Oli jotakin niin tottumatonta ja kömpelöä Liisan tavassa hillitä suruansa ja estää itkunpurskahdusta. Ei Heikki ollut koskaan häntä semmoisena nähnyt.

Ja nyt kotoisista seuduista vieraammille maille päästyään hän näki itsensäkin aivan toisenlaisena. Hänen oma olentonsa näkyi hänelle aivan kuin ulkoapäin. Ja hänelle selvisi samassa koko hänen suhteensa kotiin; – selvisi, miksi häntä niin välttämättä oli tahdottu jäämään; – selvisi, mitä kaikkea hän oli siellä vaikuttanut, miten hän oli sivistänyt ympäristöänsä, herättänyt muissa halun ajattelemiseen ja henkiseen pyrkimiseen. Ilman mitään ponnistuksia, – vain olemalla heidän keskuudessaan ja heidän vertaisenaan. Ja selvisi vielä, että isän sijassa hän olisi jyrkästi kieltänyt poikaansa lähtemästä kotoa ja sanonut:

Sinä olet meidän, sinä olet kasvanut kiinni kotopihan turpeeseen, sinä et saa lähteä, sinun käy onnettomasti, jos lähdet, sillä salainen kirous tulee sinua seuraamaan kaikkialla! –

Mutta kaikki oli näin vain heidän kannaltansa, heidän pienen maailmansa kannalta. Kohta alkaa se suuri vieras maailma, joka ei tunne Vuorelan taloa eikä ymmärrä sen kotoisuutta. Siellä näyttää kaikki toiselta.

Mitähän ne sanoisivatkaan kotona, jos Heikki vieläkin palaisi takaisin! Sillä olihan hän oikeastaan lähtenyt asiaa perille asti ajattelematta. – Jos hän nyt käännyttäisi tuon eteenpäin lönkkäävän tiedottoman hevoskaakin tässä paikassa tai tuolla noitten pehkojen luona, – ja antaisi juosta kotiin päin! Kyllä he ilostuisivat kaikki, isä ja Liisa – hän varmaankin itkisi ilosta, – ja Heikki itse kulkisi pitkät ajat ilo sydämessä, kävisi ikäänkuin uudelleen tervehtimässä kaikkia paikkoja, sitäkin koivua siellä kotiniityn ojan reunalla. – –

Pehkojen luona Heikki pysäyttikin hevosen.

Renkipoika katsoi häneen kysyvästi.

Ja Heikki pyyhkäisi kädellään otsaansa ja silmiänsä poistaakseen kasvoihin nousseen voimakkaan punan, antoi ohjakset renkipojalle ja käski ajamaan eteenpäin.

Niemelän talon ohitse ajettaessa seisoi Niemeläinen keskellä pihamaata. Hän tunsi Heikin kaukaa, näytti nostavan lakkiansa ja heiluttavan sitä hyvästiksi, suu naurussa.

Nyt vasta oli Heikille selvää, ettei mistään paluusta voinut enää olla kysymystäkään.

Mutta ympäristö alkoi tuntua sitä kolkommalta.

Kun sitten oma hevonen oli vaihdettava kyytihevoseen ja kun oma hevonen lähti hynttäisemään tutulle kotimatkalle ja renkipoika viimeisen kerran katsahti taaksensa, silloin Heikistä tuntui niin yksinäiseltä ja surulliselta, että hän olisi ollut valmis itkuun purskahtamaan – niinkuin lapsi.

Miten kummallisia nämä tunteet olivatkaan! Vain pari vuotta sitten hän oli samaa tietä matkustanut, – ei silloin ollut näin oudolta tuntunut, näin vierailta kaikki seudut ja näin kylmiltä kaikki ihmiset, joita matkalla tapasi. Oliko hän jo ennättänyt kotonaan niin muuttua, niin vieroittua kaikesta, mikä oli kodon ulkopuolella, niin hennostua? Missä oli se uhkamielisyys, se itsetietoinen arvostelu, jolla hän ennen oli tottunut jokaista vastaantulijaa kohtaamaan?

Miksi hän rautatieasemalla, johon hänen pitkä hevosmatkansa vihdoin päättyi, tunsi omituista loukkaantumista siitä, että kaikki siellä kulkivat kylmästi, tervehtimättä ohitse, että he eivät olleet ikäänkuin huomaavinaankaan häntä, että hän ei näyttänyt merkitsevän heidän silmissään mitään?

Miksi tuon kylmän virallisuuden keskellä, joksi sekä ihmiset että olot täällä olivat muodostuneet, hän, Heikki, suruineen tuntui niin sanomattoman mitättömältä. Hänestä näytti melkein naurettavalta, että hän oli ollenkaan huolehtinut omista asioistaan, että hän oli ollenkaan asettanut itselleen kysymystä siitä, tekikö hän siinä tai tuossa asiassa oikein vai väärin. Mitä merkitsi hänen vaivansa ja surunsa tässä liikkeen maailmassa, jossa veturit viheltäen suhkaisivat edestakaisin, jossa rautatie kiskoineen katosi, ikäänkuin selitystä salaten, tuntemattomaan kaukaisuuteen, – eikä ainoastaan Heikki, vaan isä, Liisa ja koko koto ruokakelloineen ja kaivonvipuineen. – –

Ja miksi vihdoin täällä kaikki tuntuu menevän niinkuin sekaisin? Mikä oli kotona jo valmiiksi ajateltua, se täällä esiintyy uudestaan kysymyksenä. Mitä piti kotona tärkeänä, mihin oli pannut paljon huolta ja minkä vihdoin sai vaivoin kootuksi, se kadottaa tärkeytensä ja merkityksensä ja tulee kuin irti temmatuksi maasta, jossa se on kasvanut. Kaikki kotoinen tyyni selvyys särkyy levottomaan hälinään.

Ei ole aikaa mitään hienoa sydämenasiaa ajatella, ei ole aikaa päästä mistään täysin selville. Täällä on kaikkialla tointa ja kiirettä, – täytyy vain katsoa, että seuraa mukana.

Ja Heikistä tuntuu kuin jotakin aloitettua olisi jäänyt keskeneräiseksi, – kuin olisi pakko jättää jotain tärkeätä lopettamatta ja ryhtyä uuteen, josta ei vielä tiennyt mitä se olikaan.

Epätoivoinen neuvottomuus hiipii sydämeen.

Kunpa nyt olisi jossakin yksinäisessä paikassa, kaukana täältä tuntemattomien, virallisten ihmisten keskuudesta – jollakin kotoisella, päivänpaisteisella penkereellä, josta kuulisi lampaankellon kalinaa ja jossa tuulenhenki viileästi liikuttaisi lepänoksaa! – –

Mutta samassa matkustajajuna vauhtiaan hiljentäen jo lähenee. Herra Jumala, onko se jo tuossa! – Nytkö!

Lämmittäjä vääntää pysähdyspyörää ja veturinkuljettaja, katsahtaen tunteettomasti koneittensa keskeltä ulos, päästää sohisevan ja sihisevän höyrytulvan veturin alle, joka nyt uiden höyryissänsä vyöryy asemasillan eteen.

Kello rämähtää asemahuoneen seinällä.

Se ihan repäisee sydäntä.

Vilvoittelemaan tulleet matkustajat hyökkäävät jälleen vaunuihinsa, ja kaikki on taas valmiina matkan jatkamiseen.

Mutta kun juna viheltää ja lähtee liikkeelle, vavahtaa Heikissä outo tunne: nyt on siis kaikki ratkaistu ja päätetty. Ilman että Heikin oli tarvinnut tuntea viimeisen kamppauksen katkeruutta. Ei ole mitään mahdollisuutta enää käännyttää tätä hepoa takaisin kesken taipaletta, kun se jo jyskyttäen pyöriänsä kiitää hihkaisten eteenpäin. Se vie mennessään kuin luonnon välttämättömyyttä mukanansa. Se se on ratkaissut kaiken, koko Heikin kohtalon, ei Heikki itse mitään. Sillä kun hän osti lippua, tunki joku toinen siellä takana häntä eteenpäin: hänen piti ostaa lippu mitä pikimmin, eikä hän ennättänyt muuta ajatellakaan kuin että saisi rahat pian luetuksi. Ja kun hän nousi asemasillalta junavaunuun, niin hänen piti kiiruhtaa, ettei jäisi, – niinkuin kaikki muutkin kiirehtivät. Eikä hän noussut vaunuun suinkaan sen vuoksi, että olisi varmasti päättänyt lähteä.

Juna päätti hänen puolestansa.

Oh, kuinka sydän saattoi sykähtää!

Oli jotakin peloittavaa tuossa sykähdyksessä, – niinkuin olisi syössyt suinpäin alas joltakin turvalliselta paikalta pimeään, tiedottomaan syvyyteen.

Ja Heikki koetti olla ajattelematta, jottei sydän enää noin sykähtäisi. Hän kietoutui jälleen kotoisiin muistoihin, piti ne väkisin luonaan, ja hän iloitsi, kun sai ne viihtymään. – Siinä oli hänen edessään jälleen kotoinen kämärikkö ja Liisa tulemassa pihan yli – ja niityn koivu sammuvan päivänsäteen keltaisessa paisteessa.

Mistä tämä epätoivoinen alakuloisuus juuri silloin, kun on pääsemäisillään toiveiden perille, – alakuloisuus, joka jäytää sydäntä ja tahtoo pusertaa silmiin aiheetonta itkua?

Pääradan asemalla tuli junaan ylioppilaita. Lukukausi oli alkanut.

Joukossa oli useita Heikin tuttavia – vaikk’ei yhtään aivan läheistä.

Mutta kuinka sanomattomasti he kaikki olivat Heikin silmissä muuttuneet!

Ja Heikki kun oli luullut, että ainoastaan hän oli ollut muutoksen alaisena ja uskoton Snellmanin aatteelle – vähitellen sen jättänyt ja vajonnut jokapäiväisyyteen!

Hän oli odottanut kuulevansa ihan toisia ajatuksia ja puheita kuin mitä nyt kuuli.

Tosin he vielä taisivat puhua Snellmanista yhtä suurella innostuksella, – mutta eivät ruvenneet puhumaan omin ehdoin, – vasta sitten, kun Heikki oli puheen sinnepäin kääntänyt. – Ja mieluummin he sittenkin puhuivat vain niistä tappioista, joita vastustajat olivat kärsineet, – siitä, miten he olivat kukistaneet ja musertaneet nuo poloiset, jotka nyt vain valitustaan ruikuttivat Suomen rannikon kuivilla kallionkielekkeillä. Snellmanin aate ei enää värittänyt kaikkia heidän ajatuksiaan, kuten ennen. Useista asioista he saattoivat puhua niinkuin Snellmania ei olisi koskaan olemassakaan ollut – aivan toiselta, kevyemmältä kannalta. Ja kun Heikki heille muistutti, he kävivät miettiväisiksi tai koettivat sitä epäonnistuneesti sovittaa ennen sanottuun. Useat heistä saattoivat juoda punssia, – noin vain juodakseen, ei ollenkaan itsensä innostuttamiseksi, ja aivan ulkopuolella kaikkea Snellmanin aatetta. Ja ilotuulelle päästyään he antautuivat puhumaan puutaheinää tai saattoivat nauraa naamansa punaiseksi ja hajalle joillekin puoleksi sopimattomille pilapuheille. –

Kunpa olisi tavannut jonkun paremman, läheisemmän tutun!

Vihdoin eräältä asemalta hyppäsi junaan Eemil, joka oli hyvin läheinen tuttu. Hän matkusti tällä kertaa kuitenkin vain yhden välin eteenpäin; myöhemmin hän vasta aikoi Helsinkiin.

Hän tervehti melkein syleillen ja oli kysymyksineen paikalla keskellä toisen sisäisintä maailmaa. Hän oli jo naimisissa ja hänen pieni vaimolyllerönsä oli yhtä iloinen kuin hänkin. Hänellä oli – tai paremmin: – heillä oli pieni asioimisto jossakin Helsingin laidassa. Toimeentulo oli niukka, juuri hengissä pysyivät, mutta iloa ja ystävyyttä reunojen yli ja kaikkialle.

Hän puhui naurunsekaisesti, kovalla äänellä, ja siirtyi pian toisesta asiasta toiseen, viipyen kussakin vain sen verran, että sai parilla sanalla käväistyksi, niinkuin merkin pannakseen, että tuosta ja tuosta olen jo puhunut. Ja sanoessaan jotakin hän jo näytti ajattelevan mitä sitten sanoisi.

Mutta nyt hän keskeytti äkkiä puhetulvansa, katsahti pitkään Heikkiä – ihan silmiin: ”Kuulehan Heikki, et sinä ole oikein hyvilläsi!” –

Mutta Heikki ei tuntenut halua tehdä hänelle tiliä suruistansa. Sillä vaikka Eemil saattoikin muuttaa kasvonsa aivan totisiksi, rypistää hienostaan silmäkulmansa ja näyttää huolestuneelta, oli hänen äänessään ja koko olemuksessaan hienon hienoa epäkunnioitusta toisen suruja kohtaan, niinkuin hän ei olisi ottanut uskoakseen valittajan tilan auttamattomuutta tai voinut edes perin pohjin käsittää hänen kärsimyksiänsä.

Juuri tämä Eemil oli yksi niistä, jotka Snellmanin juhlassa olivat istuneet nurkassa ja pilkanneet muiden innostusta.

Ja Heikkiin oli siitä asti jäänyt häntä vastaan pieni hama sydämeen.

Tahallaan Heikki käänsi puheen silloiseen aineeseen, – nähdäkseen, vieläkö Eemil oli samaa mieltä. Mutta kun hän vain mainitsi Snellmanin, sanoi Eemil heti:

– Oh, vieläkö sinä niissä elät!

Eikä aavistanut kuinka Heikissä kiehahti. Heikki viivytti vähän vastaustaan.

– Hänen oppinsa on painunut minuun niin syvälle, että tulen ikäni siinä elämään. Hän on yhäkin ihanteeni; hän oli suurempi kuin yksikään suomalainen. Hänen kengännauhojansa ei ole vielä kukaan kelvollinen päästämään!

– Hm, pani Eemil. – Ihailenhan minäkin Snellmanin herätystä enkä kiellä hänen vaikutuksensa laajuutta. Mutta häntä itseänsä en pidä muuna kuin tavallisena rehellisenä työmiehenä meidän muiden rinnalla.

Eemil ei siis ainoastaan ollut samaa mieltä, vaan oli vielä kehittynytkin kannassaan.

– Sinä tarkoitat, sanoi Heikki ivallisesti, että olemme kaikki yhdenarvoiset ”Herramme ja Jumalamme” edessä.

– Juuri niin, kiirehti Eemil myöntämään. – Meidän pitäisi vain keskenämmekin pitää toisiamme yhdenarvoisina eikä vain ”Herramme ja Jumalamme” edessä.

Heikkiä melkein raivostutti tämä Eemilin puhe. Mistä hän oli semmoisia oppinut? Olihan Heikki niin pitkän ajattelemisen, niin monen epäselvyyden ja kärsimyksen perästä tullut aivan samaan päätökseen. Sanoihan Eemil juuri sen, mitä Heikki oli tällä omalla sydämellään tuntenut katsoessaan renkiä silmiin siellä maalla. Kun Heikki oli juuri päättänyt ruveta toisin ajattelemaan, niin nyt Eemil olisi taas sinnepäin. –

– Ethän voi kieltää erotusta ihmisten välillä mitä tulee heidän kykyynsä, heidän sisälliseen voimaansa, hengen lahjoihin! sanoi Heikki taas yhtä ivallisesti.

– Kyllä kiellän, pani Eemil varmasti. Kyvyt saattavat olla erilaiset. Mutta se erilaisuus ei meitä vielä erottaisi. Meitä erottaa muiden ulkoapäin tuleva arvonanto. Maailma hurraa kullanlöytäjälle siksi, että kulta kiiltää, mutta unohtaa mustan metallin kaivajan. – Minä en voi pitää itseäni ja suurinta osaa lähimmäisistäni vähempikykyisenä laumana, jonka yläpuolella seisoisivat jotkin suurempikykyiset olennot. Minun täytyy pitää kaikkia ihmisiä juuri henkisesti yhdenarvoisina voidakseni harrastaa yhteiskunnallista yhdenarvoisuutta. Me emme voi olla sosialisteja ainoastaan aineellisesti. Sitä paitsi, kuten itse sanoit, se on vanhimpia jumalallisia käskyjä ihmisille.

– Mutta ethän voi asettaa Snellmania, Suomen suurta nostajaa, esimerkiksi jonkun nurkkakirjurin arvoiseksi!

– Katsos, sinä unohdat, sanoi Eemil, että jos Snellman nosti Suomen, niin Suomi oli kumminkin se, joka nousi. Meitä pettää se, että työn tulokset ovat useimmiten niin erilaiset. Mutta tulokset muodostuvat usein riippumatta työntekijästä. Niihin yhtyy aina ja ihan huomaamatta hiljaisuudessa tehty edeltäjäin työ, josta aikalaiset eivät mitään tiedä. He nostavat hänet pilviin niinkuin hänestä yksin olisi kaikki alkunsa saanut. Mutta hänen persoonallinen työnsä ei sittenkään ole sen suurempi kuin tavallisen rehellisen työmiehen.

Heikki ei enää jatkanut kysymyksiänsä, ja Eemil rupesi puhumaan muista asioista. Kertoi siitä uudesta keksinnöstä, jota sanottiin telefoniksi ja joka oli jo otettu käytäntöön Helsingissäkin siellä täällä.

Hän oli hyvin innoissaan siitä ja antoi sille niin suuren merkityksen, että luuli sen mullistavan koko maailman.

– On sentään omituista, sanoi hän, ajatella tätä puhelinkonetta tulevaisuudessa niin laajalle levinneenä, että esimerkiksi yksityisetkin voivat sitä käyttää keskenänsä. Ajatteles, että se tulisi käytäntöön kaikkialla, ei ainoastaan virallisena laitoksena, niinkuin telegrafi, vaan välittäjänä kaikessa yksityisessä liikemaailmassa, tunkeutuisi yksityisiin koteihin, joka miehen käytettäväksi, vähimmänkin ajatuksen perille viejäksi, – ja että sitä voisi käyttää pitemmilläkin välimatkoilla! Siten pääsisivät nuo lukemattomat ihmisajatukset, jotka nyt ovat hajalle lyödyt ja kaikkea yhteyttä vailla, vähitellen yhtymään, ikäänkuin sulautumaan toisiinsa. Etkö luule, että se veisi ihmiskuntaa eteenpäin, – kohti sen eheytymistä ja kokonaisuutta? Kaikki erimielisyydet ja eripuraisuudet vähitellen häviäisivät. Sillä aivan huomaamatta yhtyisi ajatus ajatukseen, ne yhtyisivät kolmanteen, neljänteen, – ihmisten välille rakentuisi kodikkaan tuttavuuden side, joka tekisi mahdottomaksi kaiken vierovan suvaitsemattomuuden ja vihan heidän välillänsä. – – Ja Eemil keskeytti puheensa, katsahti Heikkiin ja nauroi.

Hänen oli lähdettävä junasta, joka juuri tuli asemalle.

Ei sanaakaan Heikin maallaolosta ja nykyisestä matkasta! Oliko Eemilkin unohtanut.

Kuinka tyytyväiseltä ja onnelliselta Eemil näytti tavatessaan vaimonsa asemasillalla. Mutta kuinka kuvaavaa hänelle samalla oli, että hän jo näin nuorena oli naimisissa, ettei hän ollut pelännyt avioliiton proosaa.

Hän ei varmaankaan tiennyt mistään suruharsoista, joitten läpi piti kaikki nähdä.

Ja hänen teoriansa sitten! Olihan aivan selvä mitä hän oikeastaan ajatteli: olkaamme kaikki vain näin iloisia ja tyytyväisiä kuin minäkin, kaikki tehdä napostelkaamme pikku töitämme, – kyllä yhteiset asiamme vihdoin eduksemme kääntyvät. Edisonin uudet keksinnöt sen tekevät. Ne yhdistävät meidät maailmankokonaisuudeksi – ilman mitään deklamatsioneja meidän puoleltamme!

Mutta Eemil oli varmaan pikkusielu!

Pikkusielut tunnetaan siitä, mihin ne tyytyvät.

Hän ei voi ymmärtää, että noin luotu maailmankokonaisuus ei voi koskaan ihmissydäntä tyydyttää.

Ihmissydän tahtoo itse toteuttaa aatteensa, sen täytyy tietää, että toteutuva aate on seuraus sen omasta työstä, sen oman veren sykinnästä.

Hän ei ymmärrä, että on ihmissieluja, jotka eivät tyydy pieniin maailmoihin, pieniin hyviintöihin ja jokapäiväisiin ystävyydentunteisiin, – jotka janoavat suuria töitä ja suurta rakkautta, – kansan rakkautta, koko maailman rakkautta! –

Semmoinen suuri sielu oli Snellman, ja se juuri erottaa hänet niin paljon korkeammalle kaikkia muita.

Eemil ei ole koskaan ymmärtänyt Snellmania eikä innostusta. Hän kuului ihan toisiin piireihin.

Heikki odotti vain sitä hetkeä, jolloin hän saisi tavata jonkun niistä valituista, johtavista. Ne olivat varmaan pysyneet lujina.

Ja eräällä asemalla, jossa kaksi suurta rautatienhaaraa yhtyy ja jossa juna pysähtyy pitkäksi aikaa, hän aivan odottamattaan tapasi Antin. Heikki huomasi hänet ensiksi ravintolahuoneen perällä – viinapöydän ääressä syömässä, palttoo auki hartioilla. Antti oli nähtävästi myöskin matkalla Helsinkiin, pohjoisesta päin tulossa. –

Hän söi, niinkuin ainakin, kiireisesti ahmimalla, ja paineli tavan takaa toisella kädellään luureunaisia silmälasejaan, jotka eivät tahtoneet nenällä pysyä. Hänen italialainen ryövärihattunsa valtavine liereineen, tumma, tuuhea tukkansa ja muuten kookas vartalonsa, hiukan huolimaton ja hyvin leveäliikkeinen käytöksensä lienee vaikuttanut sen, että hän sai syödä aivan rauhassa; muut matkustajat, jotka aiheuttivat kyllä tungosta ja ahtautta, jättivät hänelle väljän sijan liikkua ja mieluummin kiersivät kuin kurottivat kättään hänen editsensä.

Heikkikin, joka muuten palavasti halusi pian saada puhutella Anttia, katsoi parhaaksi antaa hänen ensin syödä syötävänsä ennenkuin meni tapaamaan.

– Terve mieheen! Kah, Heikkikö se on! – sanoi hän nielaistuaan viimeisen palan, viskasi rahat myymäpöydälle ja jätti kaikki semmoisekseen: veitsen voihin, olutlasin lautaselle ja lautasliinan rutistettuna yhdeksi mykkyräksi pöydälle ruokien keskelle.

Heikki odotti jännityksellä, milloin Antti kysyisi hänen maallaolostaan ja matkoistaan. Hän oli jo päättänyt, miten vastaisi. Hän sanoisi, ettei hän suinkaan ole jättänyt maaseutua kokonaan, vaan että hän vain tahtoo täydentää tietojansa.

Mutta Antti ei kysynyt mitään sinnepäinkään. Ihan kuin olisi unohtanut koko asian. Hän puhui päinvastoin Heikin kanssa aivan niinkuin Heikki olisi ollut täydellisesti oikeutettu matkustamaan Helsinkiin.

He alkoivat kävellä edestakaisin väkijoukossa.

Sitten Antti ehdotteli lasin punssia, ja he joivat.

Keskellä jäykkää ravintolahuonetta, jossa Heikki äsken vielä oli hukkua ujouteensa, keskellä näitä vieraita, kylmiä ihmisiä, keskellä tätä välinpitämätöntä, outoa hälinää rupesi Heikistä samassa tuntumaan kodikkaalta. Antti kulki noiden kaikkien ohitse niin ylen varmasti, puhui kovemmin kuin kukaan, nauroi ääneensä, vaikka sattui olemaan hiljaisuus, ja katsoi vasten silmiä kaikkia, jotka häntä tarkastelivat.

Antin kanssa ollessa kaikki nuo tuntemattomat korkeat herrat, jotka osaavat niin varmasti liikkua ja niin selvin ylemmyyden tiedoin katsoa muita ihmisiä silmiin – nekin ikäänkuin kadottavat ylhäisen asemansa, muuttuvat tavallisiksi ihmisiksi, joilla saattaa olla virheensä ja naurettavat puolensa, joita voi vallan hyvin arvostella, – toisinaan hiukan ivatenkin.

Ja Heikkikin ojentautui koko olennoltaan.

Niin oli kuin ensimmäisestä kädenpuristuksesta hän olisi saanut yleisen luottamuksensa takaisin, – maailman luottamuksen häneen ja oman luottamuksensa maailmaan.

Hän halveksi Eemiliä ja tämän porvarionnea.

He menivät asemasillalle.

Siellä Antti pysäytti Heikin, peräytyi hänestä pari askelta ja sanoi:

– No, Heikki?!

Mutta Heikin vastausta odottamatta hän jatkoi sitten matkaansa junavaunuun. He istuutuivat ikkunan ääreen.

Antti rupesi aluksi vain ohikulkevia naisia tarkastamaan ja arvostelemaan.

Kuinka hyvin Heikki ymmärsi tämänkin puolen Antissa! Hän saattoi noin vain – tavattuaan parhaan toverinsa, ikäänkuin he olisivat olleet jo kauan yhdessä!

– Katsopas, kun on hattu ihan kuin vene kumollaan – tuolla, ei – ei, katso tuonnemmas, – tuo tuolla! sanoi Antti pakottaen Heikin päätä vaununlasista ulos.

Ja sitten siellä oli toinen, jolla oli hyvin muhkea vartalo. Antti kuvasi koko hänen olentonsa parilla sanalla ja lisäsi jotakin, jolle he nauroivat ihan katketakseen.

Aina Antin mieliala tarttui Heikkiinkin. Antin vieressä Heikki pääsi hengittämään siihen ilmakerrokseen, jostapäin Antti ympäristöään katseli ja hallitsi, josta Antti aina suunnattoman keveästi lajitteli ihmisiä ja nakkeli niitä omatekoisessa luokkajärjestelmässään.

Kylläpä oli pitkiä aikoja kulunut siitä kun Heikki viimeksi oli nauranut.

Sitten juna vihelsi ja teki lähtöä.

Heikki heittäytyi istumaan Anttia vastapäätä ja tunsi, että tuo hänen liikkeensä oli huoleton ja vapaa.

– Jaa-a Antti! Tässä minä nyt olen ja tämmöiseksi minä olen käynyt. Mutta sinun pitää huomata, että maalla olen ollut puolitoista vuotta, – ajatteles: puolitoista vuotta yksinäisyydessä!

Näin sanoessaan Heikki tunsi hämärästi joka sanalla haavoittavansa kaukaista kotitaloa siellä muistojen maailmassa. Hän puhui Antille, ja kotoinen kuva piti samalla häntä luonaan. Sanojensa välillä hän ennätti olla siellä, kuulla isän jotakin puhuvan ja nähdä hänen panevan lakin päähänsä ulos mennäkseen. Mutta niin oli aina Antin kanssa puhuessa, ettei Heikki osannut sanoa aivan juuri sitä, mitä ajatteli ja tunsi, vaan piti sovittaa sanat sen maailman henkeen, jossa Antti eli.

Antti katsahti häneen niinkuin olisi nyt vasta tullut muistaneeksi.

– Niin, niin, tosiaankin, sinähän olet ollut kotonasi. – No jaa, kyllä se saattaa hyväksikin olla. Sitä suuremmalla voimalla ryhdyt nyt jälleen asiaan.

Tietysti. Asiaan! Siihen yhteiseen suureen asiaan!

Antti oli siis todellakin unohtanut! Koko puhe oli siis ollut hetken innostusta, jonka Heikki yksin oli ottanut täytenä totena. Antinkin mielestä siis tosiasiaan voi ryhtyä vain Helsingissä.

Ja koko pitkä maallaolon aika rupesi samassa Heikistäkin näyttämään vain joltakin väliajalta, – joltakin lomahetkeltä suuren elämäntyön keskellä. Tuo Antti tuossa yhdisti ensi kädenpuristuksessa Heikin entisyyden ja nykyisen hetken toisiinsa, solmi ne jälleen yhtäjaksoiseksi ketjuksi. Ehkä oli järkeä sentään Heikinkin elämässä, kokonaisuutta keskellä sitä suurta hajaannusta, jossa hän oli tuntenut olevansa! Ja Antti se tämän kaiken rakensi – yhdessä hetkessä – yhdellä sanalla!

Antti oli muuten sama kuin ennenkin, mutta hän vain toisinaan näytti vaipuvan mietteisiinsä. Ja oli kummallisen harvapuheinen, hajamielinen. Eikä tahtonut ollenkaan päästä niihin suuriin kysymyksiin.

– Jaa, jaa, nuo siunatut tädit! sanoi hän vihdoin ikäänkuin heräten ajatuksistaan. – Tiedätkös, Heikki, mitä tässä on? – hän näytti suurta matkalaukkuaan. – Neljä pulloa punssia, veikkoseni – käytettäväksi virkistykseksi lomahetkinä, työn väliajoilla. Omakätisesti ovat tädit sovittaneet ne tyystin kirjojen väliin. Neljä pulloa! Ja sitä paitsi vielä evästykseksi varoitus: ”Älä nyt sentään liiaksi juo!” – ha-ha-ha!

Ja Antti rupesi päästelemään matkalaukkunsa hihnoja.

– Näin matkalle ne ehkä riittänevät, hän sanoi vetäen sieltä esille pullon hyvännäköistä ruotsalaista punssia.

– Ja meidän on tyytyminen tämmöiseen lasiin!

Hän oli varovasti nostanut irti tinapaperisen tötterön pullon suusta.

– Maljasi, Heikki!

He nauroivat yhdessä keksintöänsä ja joivat ja lähenivät toisiansa. Oli niinkuin entinen toveruus olisi jälleen vironnut heidän suoniinsa.

Kuinka toinen, kuinka paljoa sydämellisempi oli Antin ääni, kun hän kädellään pudistaen Heikkiä polvesta sanoi:

– No, Heikki, mitä sinulle nyt siis oikein kuuluu? Ja sitten Heikin puhuessa pani tavan takaa: hm – hm –. Ja alkoi sitten itse puhua.

Antti puolestaan oli varma ja lujasti vakuuttunut kaikesta siitä mitä puhui ja mitä tahtoi tehdä. Ja kaikki hänen aikeensa liikkuivat niin selvissä, niin suurissa piirteissä, ettei mikään epäilyksen kuolettava kysymys näyttänyt koskaan likellekään päässeen.

Nyt vasta oli Antti entisellään.

Niin suuri elämänhalu oli hänessä, niin voimakkaat olivat hänen sanansa, että Heikki samassa tunsi itsensä aivan pieneksi hänen rinnallaan, joksikin kummalliseksi olennoksi, jonka aina oli kuljettava hienon hienojen surulankojen ympäröimänä, jotka hän yksin saattoi huomata.

Oh, kun saisi kerran väkisin riistää hajalle tuon suruharson, joka esti häntä selvästi eteensä näkemästä, kuten Antti näki!

Nyt hän tahtoi sen tehdä.

– Maljasi, Antti!

Ja se oli jo haihtumassa.

Se oli niin hienoa kudosta, että se tuntui hälvenevän yksin siitä ajatuksesta, että siihen koskettaisiin.

Kaikki samassa muutti muotonsa ja värinsä. Mieli kohosi ennen tuntemattomille aloille: näin hän ei ollut ties kuinka pitkiin aikoihin asioita katsonut eikä nähnyt – eikä tuntenut, että maailmaa oli aivan äärettömän pitkältä.

Mitä hän oikeastaan olikaan surrut? Hän oli kietoutunut jokapäiväisiin pikkuseikkoihin, punninnut niitä ja selvitellyt, ja oli menehtyä niitten paljouteen. Vuosikausia hän oli ollut niitten orjana.

Ja ne olivat hänestä tehneet merkitsemättömän; ujon luonteen, jota jokainen saattoi ylenkatsoa tai ainakin olla huomaamatta.

Mutta Antin vieressä hän nyt tunsi aivan toista. Tunsi, että hänkin voi elämästänsä jotain tehdä oman makunsa ja mielensä mukaista. Kerran vain elämme! Miksi emme siis eläisi suurta, ihanaa, voimakasta elämää!

Pois nuo lukemattomat laskut ja punnitsemiset! Hengähdä, sydän, hengähdä syvästi ja vapaudu pikkumaisuuksista!

Heikki alkoi kertoa Antille Eemilistä ja hänen teorioistaan. Antti ei ottanut niitä edes totiselta kannalta, vaan nauroi joka sanalle.

– Saatpa nähdä, sanoi hän, kun tulet Helsinkiin, että niitä on paljon Eemilejä. Niitä on vesonut viime aikoina joka taholla. – Ja monet meidän parhaimmat miehemme ovat jättäneet entisen kantansa, laimistuneet ja veltostuneet.

Antti mainitsi useampia.

– Mutta onhan se surkeata! – sanoi Heikki. Mitä ovat silloin merkinneet kaikki heidän sanansa, heidän lupauksensa ja heidän valansa.

– Ttjah, sanoi Antti kohauttaen olkapäitään; – se ei todista muuta kuin ettemme kaikki ole Snellmaneja. Onhan se muuten maailman meno. Niitä on niin paljon semmoisia raukkoja, joille pitäisi aina pitää kiitospuheita. Jos he joutuvat itsekseen, vie heidät ensimmäinen tuulahdus mukanaan, he unohtavat kaikki.

Heikki tunsi niinkuin pistosta näistä Antin sanoista. Mutta hän iloitsi, että se koski jo menneisyyttä. Hän ei enää koskaan tekisi itseänsä syypääksi semmoiseen. Nyt hän oli jälleen Antin ja toverien ja maailman. Hän kuunteli innokkaasti joka sanaa, minkä Antti sanoi. Ja Anttikin alkoi elpyä, ja hänen silmänsä loistivat niinkuin ennen puhujalavalla.

– Turhaa on paheksia, ettei saa kaikkia aatteita yhdellä kertaa upotetuksi tuohon suureen massaan. Joka paikassa kulkee edistyksen tie siten, että massaa vievät eteenpäin jotkut harvat, niin sanotut kansallissankarit. Massa pysyy aina kehityksessä näitä alempana. Oikeastaan kaikki se, mitä me suurimman innostuksen aikana haaveksimme toimeenpanevamme huomenna tai ylihuomenna, se kaikki voi olla ainoastaan meidän tulevaisuutemme asia. Ei meidän tähtemme, – kyllähän me olisimme valmiit, – vaan noitten tähden, jotka kulkevat perässä, joitten silmät ensin ovat avattavat ennenkuin he näkevät. – Snellman on vaikuttanut meihin. Ei ole varmaa, että hän on samaten vaikuttanut muihin. Mutta hänen vaikutuksensa on ulotettava koko kansaan. Koko kansa on saatava hereille, sivistykseen. Siinä on meidän elämämme työ. Siinä on vielä monen Snellmanin elämäntyö.

Antti oli aivan innoissaan. Hän hengitti silloin aina kuuluvasti ja vähän nenäänsä.

Kuinka oikeassa hän oli! Mitä hyötyä olisi siitä ollut, että Heikki olisi jäänyt maalle vaikuttamaan kotoväkeen ja lähimpään ympäristöönsä. Entäs koko muu Suomi! Ja Heikiltä oli voinut haihtua näin suuret aatteet!

Näitä puhuessa kului pian se taival, joka vielä oli jäljellä Helsinkiin.

Helsinkiin-tulon aika lähestyi. Palvelusmiehet sytyttelivät lamppuja vaunuissa ja kulkunopeus tuntui yhä kiihtyvän. – –

Mutta ennen tuloa Antti tunnusti Heikille olevansa – kihloissa. Tyttö oli Heikille tuntematon.

Omituinen tyytyväisyyden hymy levisi Antin kasvoihin hänen tätä sanoessaan.

Ja he joivat tytön maljan, kun Heikki oli liikuttuneena toivottanut onnea.

Anttikin ajatteli avioliittoa!

Mutta kaikki, mitä Antti teki, oli kaunista ja suurta.

Heikki ei itsekään ymmärtänyt, miksi hän niin ilostui Antin uutisesta. Se lohdutti häntä niin kummallisesti ja herätti ajatuksia, joita hän tuskin olisi uskaltanut itselleenkään tunnustaa.

Juna hihkaisi pitkän vihellyksen, ja niin jo tuikkivat tuolla lyhdyt Töölönlahden yli.

Heikki, joka nyt astui Helsingin asemasillalle, oli uusi Heikki.

Punehtuneena punssista, ojentuneena koko olennoltaan hän tapasi Ollin, joka oli tullut häntä vastaan.

Antti erosi ja meni menojansa.

Ollikin oli iloisella tuulella, nauroi kohti kurkkua ja syleili vallattomasti Heikkiä väentungoksesta huolimatta.

Hänen seurassaan oli monta muuta Heikin tuttua.

Siinä oli tervehdyksiä ja kysymyksiä ja iloa ja ystävyyttä ja kädenpuristuksia. Kaikki vierastus katosi, ja lämpimältä tuntui pääkaupungin avara syli, – lupaavalta sen rauhaton räminä ja ihmisäänten sotkuinen melu.