In memoriam

Kirjoittanut Otto Manninen


Te veljet, jotka taisto vei,
te, jotka ette palaa,
vain murhe raskas, muuko ei,
jäi meille, jäytäin salaa?
Te vainon tielle vaipuneet,
maass’ ette kaikin maanne.
Te maata verin varjelleet,
te jäitte rintamaanne.
Ei teiltä kuoltuannekaan
viel’ ylhä laannut taisto,
olette uljain tunnus maan,
sen valppain elinvaisto.
Sen oppaat, merkinantajat
edellä muista käyden,
sen eestä uhrin kantajat
olette suuren, täyden.
Miss’ into altis eestä maan
on rintarinnan seistä,
saa uskallustaan, uskoaan,
saa terästään se teistä.
Miss’ ikään vapaa mies ja maa
viel’ uhmaa sorron yötä,
ne tulestanne tulta saa,
siell’ iskette te myötä.
Te uljaat, vapaan isänmaan
te kalliit uhrilunnaat,
jää kunniaanne kukkimaan
tuhannet muiston kunnaat.
Olette uusi helkähdys
te Suomen kannelsoittoon,
olette aamun välkähdys
tiell’ ihmisyyden voittoon.
Kun unho varjovaipallaan
jo paljon pientä peittää,
taa kaukoaikain hehkuaan
tekonne tenho heittää.
Olette hellä lohdutus,
jonk’ yksin voitte antaa,
kun ylen raskas kaipaus
on rakkaintenne kantaa.
Ain’ astutte te aatoksiin
näin viihdyttäin ja virkkain:
– Maan kilvoitus se kestettiin
tein suorin, määrin kirkkain.
Te murheessanne muistakaa:
me emme kuolleet turhaan.
Mik’ elo ois, jos suostuntaa
ois synnyinmaan se murhaan!
Meit’ ette, omat äidit oi,
te hoivaelleet hukkaan,
jos kuolostamme nousta voi
maan toivo uuteen kukkaan.
Jos ero mieltä raastaakin,
jos rakkaat silmät vettyi,
niin tunto syvin, sisäisin,
se tunto tokko pettyi?
Maan onnen, elon, kuolon taa
kuink’ aatos kasvaa saakaan,
kun lyödään arpaa korkeaa,
kun kaikk’ on pantu vaakaan.
Se vaaka tutki, ilmi toi,
mik’ ydin all’ on kuoren,
kun rakas rakkaan antaa voi,
nuor’ elämänsä nuoren.


Lähde: Manninen, O. 1951: Muistojen tie: valikoima jälkeenjääneitä runoja. Toimittanut ja selityksin varustanut Pentti Lyly. WSOY, Porvoo.