In memoriam

In memoriam Kirjoittanut Otto Manninen

Te veljet, jotka taisto vei,

te, jotka ette palaa,

vain murhe raskas, muuko ei,

jäi meille, jäytäin salaa?

Te vainon tielle vaipuneet,

maass’ ette kaikin maanne.

Te maata verin varjelleet,

te jäitte rintamaanne.

Ei teiltä kuoltuannekaan

viel’ ylhä laannut taisto,

olette uljain tunnus maan,

sen valppain elinvaisto.

Sen oppaat, merkinantajat

edellä muista käyden,

sen eestä uhrin kantajat

olette suuren, täyden.

Miss’ into altis eestä maan

on rintarinnan seistä,

saa uskallustaan, uskoaan,

saa terästään se teistä.

Miss’ ikään vapaa mies ja maa

viel’ uhmaa sorron yötä,

ne tulestanne tulta saa,

siell’ iskette te myötä.

Te uljaat, vapaan isänmaan

te kalliit uhrilunnaat,

jää kunniaanne kukkimaan

tuhannet muiston kunnaat.

Olette uusi helkähdys

te Suomen kannelsoittoon,

olette aamun välkähdys

tiell’ ihmisyyden voittoon.

Kun unho varjovaipallaan

jo paljon pientä peittää,

taa kaukoaikain hehkuaan

tekonne tenho heittää.

Olette hellä lohdutus,

jonk’ yksin voitte antaa,

kun ylen raskas kaipaus

on rakkaintenne kantaa.

Ain’ astutte te aatoksiin

näin viihdyttäin ja virkkain:

– Maan kilvoitus se kestettiin

tein suorin, määrin kirkkain.

Te murheessanne muistakaa:

me emme kuolleet turhaan.

Mik’ elo ois, jos suostuntaa

ois synnyinmaan se murhaan!

Meit’ ette, omat äidit oi,

te hoivaelleet hukkaan,

jos kuolostamme nousta voi

maan toivo uuteen kukkaan.

Jos ero mieltä raastaakin,

jos rakkaat silmät vettyi,

niin tunto syvin, sisäisin,

se tunto tokko pettyi?

Maan onnen, elon, kuolon taa

kuink’ aatos kasvaa saakaan,

kun lyödään arpaa korkeaa,

kun kaikk’ on pantu vaakaan.

Se vaaka tutki, ilmi toi,

mik’ ydin all’ on kuoren,

kun rakas rakkaan antaa voi,

nuor’ elämänsä nuoren.

Lähde: Manninen, O. 1951: Muistojen tie: valikoima jälkeenjääneitä runoja. Toimittanut ja selityksin varustanut Pentti Lyly. WSOY, Porvoo.