Ijäkkäälle.

Kirjoittanut Johan Ludvig Runeberg


Entis-aikaa kaivatenko kuljet
Vaiti, vanhus, mieles muilta suljet,
Nousten ijän kylmää kukkulaa?
Surret kai, kun mieleen muistuu aikas,
Jolloin tunne sulle ihmeet taikas,
Nuoruuttansa lämmin suoni sykki
Milloin tuskaa, milloin autuutta?
Hekkuman ei ruusut tielläs puhkee;
Kunnian ja lemmen lippu uhkee
Loitoll’ liehuu korpi-polultas;
Riemun leudot palsamiset tuulet,
Maljan mahlat, immen ruusuhuulet
Sairaan virkistää ja orjaa tenhoo,
Ah, vaan sun ei tenhoo rintoas.
Mikä palkinnee sun vaivas? mikä?
Jäseneskö, joita sorsi ikä,
Vai tuo kaipuu määrään saamaton?
Taikka kätkeneekö mökkis rauska
Jotain nautintaa tai lahjaa hauskaa
Riemun eestä, jonka kevät toi ja
Ilkuten vei myötään armoton?
Niinpä! sielus pohjukasta kukkaa
Joka himoltas, jonk’ aika hukkaa,
Halua puhtaampaa ja parempaa.
Ah, me näemme kuoren, emme juurta,
Kurtut näemme vaan, jotk’ otsas uurtaa,
Emme sielussasi rauhatarta
Ja sen siellä luomaa onnelaa.
Konsa päivän purppurliekit väikkyy,
Tenhoten meit’, usvat kultaa läikkyy,
Kukka tenhoo piillen umpussaan;
Vaan kun päivän armas leimu vaipuu,
Multaa kultaamasta hohde haipuu,
Silloin tähditelty taivas loistaa
Katoomattomalla kaunollaan.
Niin, kons’ elon ilta hämärtääpi,
Sielun taakse maiset murheet jääpi,
Ja sen taivas kirkas aukenee;
Käykö raskaaks’ jättää elon päivää?
Voitko kaivata sen valohäivää,
Kun on iltas niinkuin tähtitaivas
Kirkas, toivos ääretön kuin se?
Armaimmaks’ mik’ ennen sulle näytti,
Toivos rohkeinkin, mink’ onni täytti,
Silmistäs jo tyhjiin raukeaa;
Niinkuin kulkijalle Alppimailla
Laakson riemut viehätyst’ on vailla,
Kun hän korkeall’ on vuoren laella
Ja hänt’ ylhäis-ilma vilvottaa.
Mik’ on autuus etsimämme täällä?
Haamu, aave, kukkaisverho päällä,
Jonka yöstään kuvas-aisti loi;
Hehkuhelmans’ avaa tuolle kaipuu,
Riemuten sen syliin kaikki vaipuu;
Vaan kuin savuihin meit’ aave kiertää
Synkkä, rauhaton ja ilkamoi.
Miekkonen sä! ei sua turhuus voita;
Et sä usko maisen kevään koita,
Pettävän kun näit sen loistehen.
Vaiheet eivät ehdi huoneellesi;
Minkä toivot, min sait omaksesi,
Niit’ ei kuoloisuuden lehdot kasva,
Ei ne riudu näiden riutuen.
Suojaa himoilta ja harhailulta,
Muiston kantelolta sointo-kulta,
Hauta hymysuin mi viittoilee,
Ääni, joka haudan takaa ääntää,
Kutsuu, lohduttaa ja kulkus sääntää; –
Siin’ on onni, jonne pyrit, jonka
Vanhan tyyni polku tarjonnee.
Terve sulle! sull’ on voitto, valta!
Hopeepäisnä aian myrskyn alta
Käyt sä ijäisyyden rantaa päin,
Niinkuin laivur’, päässyt valkamille,
Kaukaa katsoin vaahto-lainehille.
Ilon valkoviirtä liehuttaapi,
Isänmaansa rantaa tervehtäin.


Lähde: Runeberg, Johan Ludvig 1885: Lyyrillisiä runoelmia 1. Suomentanut Kaarlo Forsman. G. L. Söderström, Porvoo.