Hra Kasimir Leinolle
| Hra Kasimir Leinolle. Kirjoittanut Agathon Meurman |
Arvoisat herrat Päivälehdessä ovat vapaasti saaneet mielin määrin, kaiketi yleisönsä suureksi huviksi, raadella minua, kirjoituksiani ja toimiani. Mutta kun hra Kasimir Leino ”nuoren Suomen” puolesta julistaa minut pannaan, ja siihen saa vastauksen ”nuorelta suomalaiselta”, eikä virka siitä sanaakaan Päivälehdessä, vaan pyytää sijaa vastaukselleen U. S:ressa, jonka yleisö ei tiedä, mitä hra Leino omassa lehdessään on purkanut minua vastaan, niin osottaa tämä halpamielisyyttä, jolle vihdoin on raja pantava.
Te väitätte, hra Leino, että te ”luulette tuntevanne raatamistyötäni” yhtä hyvin kuin ”nuori suomalainenkin”, vaikka tietysti toiselta kannalta. Mutta joko valehtelette tässä kohden taikka valehtelette kun sanotte, että kirjoitukseni turmiollisesta kirjallisuudesta käy asiaan käsiksi ”kierrellen kaarrellen”, kun olen muka asettanut sanani niin, että ”tarpeen tullessa voin vetäytyä viattomuuden naamarin taakse ja selittää teidän olettamuksenne, että minä muka olisin väittänyt koko nuoren Suomen esille loitsivan kaunokirjallisuuden pelkäksi ohdakepelloksi omasta pahasta tunnostanne lähteneeksi”. Sillä voinen kuitenkin väittää, etten ole kirjallisessa toimessani ”kierrellen kaarrellen” liikkunut, tahi tarpeen tullessa vetäynyt piiloon. Jos en ole muita säälinyt ”tarpeen tullessa”, en tosin itseänikään. Jos olisin ”kierrellen kaarrellen” liikkunut, ei suinkaan minua teidän lehdessänne, samoin kuin niissäkin jotka ovat sille suoneet ”ottolapsen” arvon mahtavassa puheessaan, kaivattaisi kansansivistyksen vihaajaksi, valon kammeksujaksi, taantumisen perikuvaksi, ulkokullatuksi, naisliikkeen vihaajaksi y. m. Luulen voivani vakuuttaa teille, että varsin hyvin tunnen millä lajilla ”aurs popularis”, jopa itse ”nuoren Suomenkin” suosio olisi saatavissa. Mutta minä sitä en pyydä; kyllä minun löydätte aina paikallani, ilman naamaria, alttiina kaikille teidän surkeille sankari-iskuillenne.
Sen verran vaikuttaa teissä kuitenkin tuo mainitsemanne ”paha omatunto”, että lisäätte: ”vai olisimmeko ehkä käsittäneet väärin itse ajatusmeininkin?. Aivan mahdotonta se ei ole, sillä kirjoitus on todellakin niin sekava” – – –. No niin tunnettehan te ”raatamistyöni” hyvin, jo tiedätte siis, että minä aina kirjoitan niin sekavasti, ettei siitä ainakaan Päivälehteläinen saa selkoa. Pyydän teitä lukemaan esim. sitä oivallista nerontuotetta, jolla Päivälehdessä irvisteltiin minun kirjoitukselleni ”Pakosta ja vapaudesta”.
Vastoin parempaa tietoanne puhuttekin, kun rohkenette väittää, että minä yhden tuomion alle muka olen julistanut niin runsaslukuisen, niin monipuolisen ja suunniltansa erinkaltaisen kaunokirjallisuuden kuin on nykyinen suomalainen. Erityisiin arvosteluihin olen ryhtynyt ainoastaan kun velvollisuuteni sitä vaati, ja semmoinen velvollisuus oli olemassa, kun olin ”Finlandin” päätoimittajana. Mutta rohkenen vakuuttaa, että lämpimämpää tunnustamista ei saanut missään lehdessä Erkon ”Tietäjä” kuin juuri minulta Finlandissa. ”Salakarin" taiteellista arvoa ylistin tinkimättä, ja koetin löytää siitä siveellistäkin mieltä, vaikka en voinut myöntää tapauksia todenmukaisiksi. Erään hra Kasimir Leinonkin kirjan arvostelin, enkä luule että tekijällä pitäisi olla syytä valituksiin. Eero Sissala, Kokko ynnä monet muut myöntänevät, etten suinkaan kaikkia tuomitse saman mitan mukaan. On kyllä ankariakin arvosteluita, niinkuin esim. Tavaststjernan ”Infödingarista”, mutta minä en hoitanut arvostelija-virkaani niin kauan, että se olisi joutunut koneelliseksi tehdastavaraksi.
Mitä lieneekään teiltä odotettavissa, kun muun hyvän lisäksi arvelematta julistatte, että minä vaadin ”kunnian kukkuraksi hallituksen ja sensuurin” apua kirjallisuutta vastaan. Melkein koko toinen sarja kirjoituksessani turmiollisesta kirjallisuudesta on kuitenkin yhtämittaista väittelyä hra Brissonia vastaan, joka pyytää ”ministerin” ryhtymistä asiaan ja pilkkaa häntä pelkurimaisuudesta, kun hän sitä ei tee. Minä puolestani sanon, ettei hallituksesta voi olla apua, vaan ainoastaan valistuneesta yleisestä mielipiteestä ja vakaantuneesta mausta.
Mitähän te itse moisesta rehellisyydestänne arvelette, herra Kasimir Leino?
Lopettaakseni viattomammilla kuperkeikoillanne, ihmettelen todellakin teidän siveellisyystunnetta, kun kauhistutte siitä, että minä esimerkkinä mainitsen erään ranskalaisen kirjan, jonka näin lainakirjaston akkunassa ja, tiedusteltuani, löysin ylioppilaskirjastosta. ”Nuoriso saa siitä tietää ketkä ovat ruokottomimmat ranskalaiset kirjailijat.” Mutta empimättä ihailette kaiketi, kuin kirjasessa ”Helsinkiin” annetaan selvä adressi, missä, arvattavasti yleisesti tunnettu haureuden pesä on löydettävä.
Mitähän te itse arvelette moisesta siveellisyydestä, hra Kasimir Leino?
Minä en vaaditaan, että te peräyttäisitte hävyttömiä syytöksiänne minua vastaan. Semmoinen menettely ei kuulune teidän ”nuoren Suomen” ohjelmaan. Päinvastoin lupaan, että vast’edeskin saatte rankaisematta jatkaa rehellistä työtänne, sillä ehdolla, että pysytte Päivälehden palstoissa. Kääntäkää kernaasti ”nuoren Suomen” viha minua vastaan. Kuvatkaa minua ”kiertelijäksi, kaartelijaksi”. En usko sittenkään, että teidän tuomionne on oleva Suomen kansan. Siitä olen vakuutettu, että vaikkapa minua sanottaisiinkin sokeaksi kiivastelijaksi, ajan merkkiä ymmärtämättömäksi, niin myönnetään kuitenkin, että olen esiintynyt suorana ja pelkäämättömänä.
Eiväthän kaikki ihmiset neroja ole.
Lähde: Uusi Suometar 18.12.1891.