Hiukkanen Kalevalan runollisuudesta

Hiukkanen Kalevalan runollisuudesta. Kirjoittanut Juhani Aho

Luotettavimmat todistuskappaleet siitä, kuinka me kukin alotimme ja millaisia olivat ensi askeleemme kirjallisella taipaleellamme, eivät luullakseni ole kirjailijain omat muistelmat, vaan ehkä enemmänkin näytteet hänen kirjailemisensa ensi tuloksista. Sellaisia kai olisi jokaisella vanhoissa kätköissään. Muutamia niitä löysin minäkin tuonoin eräältä vanhalta ullakolta, niiden joukossa erään ainekirjoitusvihkon jonkun lyseon ylemmän luokan ajalta. Tuossa vihkossa on muun muassa eräs n. s. »vapaa» aine, joka sellaisenaan julaistuna ehkä antanee jonkunlaisen käsityksen kyhääjänsä senaikuisista kirjallisista ihanteista ja hänen tyylistään, jotka senjälkeen oikeastaan tuskin ovat paljoakaan muuttuneet. Kirjailijaliiton julkaisun hyvää tarkoitusta edistääkseni pyydän paremman puutteessa jättää sen arv. Toimituksen käytettäväksi.

J. A.

Runollisuudella, niinkuin ylipään kirjallisuudella, on velvollisuutena yksinkertaisimmilla esimerkeillä elämästä ja luonnosta näyttää niiden loisto- ja varjopuolia. Se on silloin, kuten matematikikin, puhtainta ja sanommepa ylevintä, kun voi osoittaa suurimpia poikkeamattomia totuuksia kaikkein vähäisimmillä ja jokapäiväisimmillä keinoilla. Silloin se kohtaa kaiun jokaisen rinnassa, kun koskettaa aivan likeisimpiä ja tutuimpia kieliä elämämme soittokoneessa. Jos se poikkeaa tältä uralta ja joko ylenee Olympoon muka jumalallista kanteletta soittamaan taikka muuten menee teeskentelyyn, tuntuu se meistä vieraalta. Se ei enää viehätä eikä miellytä meitä, me emme voi seurata sen ääntä todellisuudessa ja joskus vain voimme hämärän kuvitusvoiman avulla saada siitä jotakin kuvaa eteemme. Näin ollen on jo runollisuus menettänyt lukijalle kaiken arvonsa, se jääpi unohduksiin ja kuolee kuin äitinsä rinnoilta temmattu imevä lapsi. Tämmöiseen ilmassa häälyvään tilaan on runollisuus useinkin noussut, ja onpa välistä voinut ajaksi huikaista lukijoitaan, mutta esteetillisemmästi sivistyneiden arvostelua se ei ole koskaan voinut kestää, se on itse siitä huiennut. – Päin vastoin on taas semmoisten runomusten laita, jotka, niinkuin mainitsimme, ovat sopusoinnussa meissä itsessämme vallitsevien aatteiden ja olojen kanssa, ja siten itse juuri kohoamatta erittäin ylös, nostavat vastustamattomalla voimalla meidät ja aatteemme korkeuksiin. Semmoiset runomukset ovat pysyneet ijäti uusina ja ihailtuina, ovatpa saavuttaneet klassillisuuden nimen. Ne ovat kuin itsestään syntyneitä, ei kenenkään tekemiä, niistä voi sanoa, että ne ovat syttyneet »jumalallisesta kipunasta», joka on runoilijan henkeä lämmittänyt. Tämmöisten runomusten joukkoon on luettu maailman suurimpain yksityisten runoilijain (Runebergin y. m.) teokset ynnä myöskin muutamat kansanrunot. Viimemainituista Kalevalamme tuskin tarvinnee siirtyä muiden kuin Kreikkalaisten kansanrunojen edestä. Tämäkin esiintuo kaikkein runollisimmat ajatukset ja ihanimmat kuvat tavallisimmilla sanoilla, jokapäiväisimmät tapaukset näyttää se semmoisena kuin ne esiintyvät ja me ne olemme nähneet, tuomalla siinä kuitenkin esiin jonkin puolen, jota me emme ole huomanneet ja joka juuri sen vuoksi, että se ilmaantuu ikäänkuin uutena-vanhanatuttuna, viehättää meitä. Pienimmissäkin seikoissa löytää se jonkun kohdan, jota kannattaa ihailla, samalla kun se taas juhlalliset kohtaukset elämässä ja ylentävät ilmiöt luonnossa selittää sillä arvollisuudella kuin asia vaatii, ottaen molempia selittääkseen vertauksilla, jotka johtuvat asiasta ja likeltä kuuluvat siihen.

Näihin väitöksiin on Kalevalassa todistuksia joka sivulla, jopa joka säkeessäkin. Ei niitä siis tarvitse etsiä. Mistä kohti kirjan aukaisseekin, löytyy ja ilmaantuu todistuksia kyllin.

Tarkastelkaammepa esimerkiksi neljättäkymmentä runoa.

Se kertoo ensin, kuinka Kalevalan uroot kulkeissaan sammon ryöstöön Pohjolaan joutuvat kosken niskaan. Ennenkuin he kumminkaan uskaltavat antautua kuohujen valtaan, kokee Lemminkäinen loihtemalla poistaa kosken vaaroja. Nämä Lemminkäisen sanat tahdon ottaa tarkastellakseni. Ensin kääntyy Lemminkäinen kosken itsensä puoleen sanoilla:

Heitä koski kuohuminen,

vesi vankka vellominen.

Sitten puhuttelee hän kosken haltijoita kääntyen ensin »kosken tytön, kuohuneitin» puoleen näin:

Kosken tyttö, kuohuneiti,

istuite kihokivelle,

kihopaaelle paneite,

sylin aaltoja aseta,

käsin kääri käppyröitä,

kourin kuohuja kohenna,

jott’ ei riusko rinnoillemme

eikä päällemme päräjä.

Mikä hilpeä runollinen kuvaus noissa muutamissa sanoissa! Voiko löytyä kynää, joka taitavammasti kuvaisi tuommoisen hienon, suloisen olennon, kuin tässä on tehty! Kuka toinen näin muutamilla sanoilla asettaisi eteemme samallaisen, yhtä selvän kuvan kuin tässä näemme! Tässä vaaditaan heikkoa naisellista olentoa ei muilla aseilla kuin pehmeällä sylillään asettamaan vihaisen kosken kuohuja. Tässä on tuo kaikkivoipa sulous asetettu kaikkivoipaa voimaa vastaan. Naisen voima on syvästi ja oikein käsitetty. Kuka muu olisi vaatinut naista tuommoiseen vaaralliseen työhön kuin se, joka tietää, mikä voima naisella on, ja kuinka paljon sulous ja kauneus joka paikassa voi matkaan saada. Runo arvelee, että totta kai hilpeää hienohelmaa luonnonvoimienkin täytyy totella. Tässähän ilmautuu aivan sama käsitys kuin laulunkin voimasta. Silmiemme edessä kuvastaa aivan selvään, kun luemme »sylin aaltoja aseta», kosken vaahtopäiden yli liukuva, vaahdonvalkeaan huntuun puettu olento, me olemme näkevinämme huolekkaan, lempivän tytön, joka kokee eroittaa taistelevia vihamiehiä. Noissa kolmessa runosäkeessä »sylin aaltoja aseta, käsin kääri käppyröitä, kourin kuohuja kohenna», sanoo Kalevalan runotar paljon enemmän kuin joku muu sadoilla sanoilla olisi saanut selvitetyksi. Tässä nähdään siis, kuinka taideniekka muutamilla luonnollisilla, mutta voimakkailla ja asiaan kuuluvilla sanoilla voi meitä viehättää ja saada kuvitusvoimamme hereille.

Vielä tahdon viitata lukijaa säkeeseen:

käsin kääri käppyröitä

ja siinä kehoittaa tarkastamaan, mitä käppyrä tavallisessa kielessä ja mitä tässä merkitsee. – Onhan yhdellä sanalla sanottu sekä itse asia että sitä selvittävä vertaus, onhan tässä meillä vertaus, jota parempaa tuskin Homeroskaan olisi keksinyt. –

Puhuteltuaan ensin nuorta, viehättävää impeä, kuten keikari ainakin, kääntyy Lemminkäinen vielä asiansa varmuudeksi äidin suosiota saamaan. Hän huutaa avuksi »akkaa aaltojen alaista», Vellamoa, näin:

Akka aaltojen alainen,

vaimo kuohun korvallinen,

nouse kourin kuohun päälle,

yskin aalloille ylene j. n. e.

Näissä sanoissa taas on sanottu paljo ja Kalevalan tarkalla luonnontotuudella. Kun näet nuorta tyttöolentoa pyydetään suloudellaan ja ikäänkuin lapsellisella viehättäväisyydellään hillitsemään kuohuja, on toisen arvokkaamman ja vanhemman naisen asia juuri ikänsä, arvonsa ja odottamattoman ilmaumisensa kautta vaikuttaa masentavasti noihin hurjapäisiin vintiöihin, kuohuihin. Kun luemme »yskin aalloille ylene», muistuu mieleemme Neptunon arvokas olento, niinkuin Virgilius kuvaa hänet, ylenevänä merestä, vakavalla vihallaan laineita laimentavana ja quos ego’llaan tuulosia säikäyttävänä. Tässä on siis yhtäpitäväisyyttä Virgilion käsityksen kanssa! Luulemmepa vielä lisäksi Suomalaisten Runotarten käsittäneen hurjain, valloilleen päässeiden poikain taivuttamisen paremmasti eli varsinkin monipuolisemmasti kuin Virgilion. –

Senjälkeen kääntyy Lemminkäinen puhuttelemaan kosken kiviä ja pyytää heitä »otsaansa alentamaan ja päälakeansa painamaan». Kuinka runollista ja asian mukaista tämäkin! Samoin pyydetään Kivi-Kimmoa puraisimella puhkaisten kiviä aukaisemaan tietä kulkeville. Kuka muu olisi voinut mahdotonta ja satumaista näin uskottavassa muodossa esiintuoda! Ei sillä hyvä! Veden isännän pitää »kivet saattaa sammaliksi, hau’in vuoluiksi venonen», ettei venhe kovin kovasti kolahtaisi »mäkipäihin»! »Mäki-pää» on hyvä, erinomainen vertaus sekin!

Nyt luulisi jo kaikkien pyyntöjen olevan lopussa – mutta ei! Suomalaisen sitkeydellä mankuu Lemminkäinen yhä vielä uutta. Kun lukija on jo melkein tyydytetty eikä vaadi enempää, avaa oikea taiteilija vasta hänen silmäinsä eteen kauneimman lehden kuvakirjastaan. Sillä tavalla ihastuttaa hän sanomattomasti lukijaansa, silloin vasta hurmautuu tämä, kun näkee, että hän on ollut niin kokonansa viehättäjänsä vallassa, ettei ole voinut muuta kuin ehdottomasti seurata häntä ja ihastua hänen kanssaan. Mutta asiaan! Lemminkäinen sanoo:

Neiti kosken korvallinen,

impi virran vierellinen,

kehreäs utuinen lanka

utuisesta kuontalosta,

veä lankasi ve’elle,

sinerväsi lainehille,

jota pitkin purren juosta,

tervarinnan teuotella.

Käyhän Runotar tässä hiukan haaveksimaankin, mutta luonnollisesti ja viehättävästi tapahtuu sekin. Kuinka utumaisia, läpikuultavia ovatkin nuo säkeet! Kuinka hilpeän kevyt noissa ilmautuva aate ensi silmäyksessä on, kuinka syvä totuus piilee sen pohjalla tarkemmin katseltuna! Vieno nainenhan, turvallisuudessa istuva olento, ohjaa sydämestä sydämeen kulkevalla, näkymättömällä, utuisella tunnetten siteellä maailman meluun menehtyvää miestä. – Kun tähän tapaan ajattelemme tätä kohtaa, ei se ole paljasta sanasotkua, ei paljasta runomittaa, mutta todellista runoutta, aatteiden ja muodon arvokasta sopusointua.

Vielä pyydetään Melatarta, peräsimen haltijaa, ja Ukkoa auttamaan kulkijoita kosken alla kohtaavien vaarojen sivutse. Viimemainittua puhutellessa sanotaan:

Piä miekalla pereä,

tuijota tupettomalla.

Tuo »tuijota» on taas todistus lausumallemme väitteelle. Omituisen sattuva on se tähän paikkaan! Luulisi, ettei voisi »tuijottaa» muilla kuin silmillään, mutta runo on tahtonut tuolla yhdellä sanalla näyttää sekä perämiehen vaaraa ja vakavuutta, kun sanoo hänen peräisimellä tuijottavan.

Tällä lailla rukoilee Lemminkäinen onnellisesti alas päästäkseen »eikä puutu puinen pursi». Mahdotontapa se olisi ollut, sillä kuka ei hurmautuisi noin kauniista rukouksesta!

Mitä siis nyt siitä, mitä Kalevalan runollisuudesta olemme esittäneet, päätämme? Ymmärrämmekö, mimmoiseen runolajiin Kalevala kuuluu? Olemmeko muualta löytäneet tämmöistä? Emmekö? Siis on Kalevalan runollisuus alkuperäistä, klassillista? Jos noihin kysymyksiin edellisen johdosta voimme myöntämällä vastata, jos päätämme seurata Kalevalan runollista katsantotapaa, samalla kuin myös kaiken puhtaan runollisuuden, jos voimme saada runoilijamme siltä tieltä, jonne Kalevala viittaa, etsimään ihanteitaan, saammepa olla vakuutetut, että kirjallisuutemme on seisova vakavalla pohjalla, että »Hellaksemme» Kalevala, on juhlallisella sinitaivaallaan meitä hurmaava, että runollisuutemme on muodostava uuden, tähän saakka tuntemattoman suomalais-klassillisuuden! Tarvitsemmeko tuota ollenkaan epäillä! Sanoohan aina totta puhuva Kalevalamme:

Siitäpä nyt tie menevi,

ura uusi urkenevi,

laajemmille laulajoille,

runsahammille runoille,

nuorisossa nousevassa,

kansassa kasuavassa!

Juhani Aho.

Lähde: Kuinka meistä tuli kirjailijoita: suomalaisten kirjailijoiden nuoruudenmuistelmia. 1916. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.