Heräämiseni: 3. Molemmat suhteet muuttuvat

2. Suhteeni ihmisiin nuoruudessa

3. Molemmat suhteet muuttuvat. Heräämiseni Kirjoittanut Arvid Järnefelt

4. Uusi oppi

Eräällä toisella kirjalla on niinikään ollut suuri vaikutus minuun. Se oli hyvin levinnyt ikäiseni nuorison keskuudessa. Ja se sisälsi jotakin aivan toista kuin tuo ennen mainittu pieni vihkonen, jossa ainoana pelastuksena itsesaastutuksesta neuvottiin rukousta.

Tämä uusi kirja ei ollut kirjoitettu siinä raskaassa, epätoivoon johtavassa mielialassa, joka ainoana pelastuksena pitää yhä uudistuvaa, väsymätöntä sisällistä taistelua. Tämän kirjan henki oli vapaa, kevyt, rohkaiseva. Jättäen sikseen kaikki teoloogiset näkökohdat, se tahtoi pysyä vaan lääkeopillisissa tosiasioissa ja usein vetosi yleistajuisella tavalla kaikkeen inhimilliseen tieteeseen, jota piti korkeimpana ratkaisijana. Vakuuttavasti se selitteli järjestetyn siitinelon tarpeellisuutta ja välttämättömyyttä. Sekä miehen että naisen luonto muka vaatii säännöllistä ruumiillista yhteiselämää toisen sukupuolen kanssa, aivan niinkuin kaikessa eläinkunnassakin on asianlaita urosten ja naarasten välillä. Sentähden kirjoittaja käy sattuvin ja usein purevin sanoin taisteluun niitä katsantotapoja ja mielipiteitä vastaan, jotka rakentavat estettä ihmisten luonnollisuudelle tässä kohden ja koettavat mikäli mahdollista vieroittaa eri sukupuolia toisistaan, jotta nämä pysyisivät viattomina siihen asti kunnes varsinainen avioliitto tulee mahdolliseksi. Luonnollisuus on ensimmäinen, ja ihmisten laitokset saavat mukaantua sen mukaan, eikä päinvastoin. Luonnottomuus kostaa itsensä aina. Päätodistukset siihen on yhdeltä puolen porttolaitos ja toiselta puolen itsesaastutus. Edelliseen turvaantuvat ne ihmiset, jotka suoraan rikkovat tapojen vaatimukset. Jälkimmäiseen taas ne, jotka ulkonaisesti noudattavat tapojen vaatimuksia, mutta salaisuudessa kituvat oman paheensa tähden. – Kirjoittaja ei voi käyttää kyllin ankaroita sanoja itsesaastutusta vastaan. Se on luonnottomuuksista luonnottominta ja alhaisuuksista alhaisinta. Ja kuitenkin, kuinka lukuisat ovat sen uhrit! Sain vasta nyt tietää, että se pahe, jonka olin luullut vaan minua yksin painavan, joka oli ollut minun syvin salaisuuteni, oli niin yleinen ja levinnyt, että kirjoittaja piti harvinaisena poikkeuksena niitä, jotka olivat siitä kokonaan vapaina säilyneet. Kirjoittajan ehdoton neuvo tästä paheesta pääsemiseksi oli säännölliseen ja molemmin-puoliseen yhteiselämään antautuminen. Ja jos avioliitto oli syystä tai toisesta mahdoton, niin täytyi murtaa tapojen kahleet, hävittää turha ujous ja saattaa luonto oikeuteensa hinnalla millä hyvänsä! Itse prostitutsioonikin oli pidettävä oikeutettuna, koska toiselta puolelta tavat tekivät luonnolle väkivaltaa. Kirjassa esitettiin neuvoja, miten prostitutsioonia seuraavat terveydelliset vaarat olisivat vältettävät ja mitkä varokeinot olisivat noudatettavat.

Henki tässä kirjassa oli niin ystävällinen, tuttavallinen, niin sydämmestä sydämmeen käypä, että sana sanalta siihen yhä enemmän kiinnyin ja luottamus kirjoittajaan, hänen toverilliseen osanottoonsa kasvamistaan kasvoi. Yhtä vähän voin vieläkään epäillä hänen tarkoitustensa puhtautta, kuin jos olisivat omat vanhempani minulle samaa neuvoneet.

Omituisen vapauttava oli kirjan vaikutus. Samassa kuin olin, mitä itseeni tulee, ehdottomasti valmis myöntämään näiden uusien näkökantain oikeuden, minua sekä kummastutti että viehätti ajatus, että se, mitä olin pitänyt miltei suurimpana syntinä, nyt olikin semmoista, mihin päinvastoin kehotettiin.

»On hyvin järjetöntä uskoa, että meidän päävelvollisuutemme himoihimme nähden on kieltäytyminen niiden tyydyttämisestä. Tämä ominaisuus ei ole lainkaan aina hyvä; aivan yhtä usein se on pahe, jota ei pitäisi suinkaan ehdottomasti ylistää. Jokainen luonnollinen intohimo on, kuten kaikki ruumiin elimet, aijottu vaikuttamaan ja saamaan säännöllistä tyydytystä, ja siihen olisi jokaisen yksityisen niinkuin yleensä yhteiskunnankin pyrkiminen. Se on sekä yksilössä että yhteiskunnassa aina puutteelisuuden merkki, kun ei kaikkien jäsenten luonnollisia ja oikeutettuja vaatimuksia tyydytetä. Milloin hyvänsä näemme taudin seuraavan jotakin tekoa, voimme olla varmat siitä, että teko on ollut virheellinen ja synnillinen, sillä luonto ei erehdy. Kieltäytymisellä on usein seurauksia, jotka eivät ole ollenkaan vähemmän totista laatua kuin liioittelun seuraukset, vieläpä voivat olla paljoa petollisemmat ja vaarallisemmat, koska niitä ei niin yleisesti tunneta.» – -

[Näiden seurausten joukossa mainitsee kirjailija oikeastaan vaan ylenmääräisen kiihtymisen ja hermollisen tunteellisuuden, joka tekee mahdottomaksi ajattelemaan ja toimimaan muilla aloilla, tekee ujoksi ja araksi ja ennen kaikkea tarmottomaksi. Tämän seurauksena sitten on itsesaastutus ja ehdoton siemenenvuoto, jotka lopullisesti kuihduttavat ihmisen sekä henkiset että ruumiilliset voimat. – Minun täytyy huomauttaa, että oma kehitykseni oli käynyt ihan päinvastoin ja että nuo seuraukset minulla esiintyivät juuri siitä, etten kyennyt kieltäytymään. Kieltäytyminen vapautti minua ujoudesta, arkamaisuudesta ja tarmottomuudesta. – En kuitenkaan epäillyt kirjailijan arveluita, vaan näyttivät nekin minusta tosilta.]

Annettuansa Parent Duchâtelet’n teoksen mukaan asiallisen kuvauksen porttolaitoksen pääpiirteistä ja ominaisuuksista, lausuu tekijä muun muassa:

»Missä valossa esiintyy siis porttolaitos jos otetaan lukuun siitinelollisen yhtymisen perusvälttämättömyys? Se on pidettävä arvokkaana ajallisena korvauksena, kunnes olot muuttuvat paremmiksi. Se on parempi kuin luonnottomuus. Siis on ihmiskunnan vastedes halveksimisen sijasta osottaminen syvää kiitollisuutta niitä onnettomia naisia kohtaan, jotka ovat kärsineet meidän siitinelollisen luontomme asiassa. Totta on, että he ovat muuttuneet alhaisiksi, monessa tapauksessa joutuneet ihmisten poljettaviksi kuin koirat, hävittäneet ruumiinsa kohtuuttomuuden kautta sekä tärveltyneet huonojen ja luonnottomien intohimojen alaisina; tätä kaikkea ja vielä paljon enemmän he ovat tehneet, vaan kenen on syy? Ei suinkaan noiden, jotka ovat epäkohtien ja onton ja huonosti mietityn siveyslain orjia, vaan pikemmin meidän, heidän kanssaihmistensä, jotka olemme kovuudessamme ja huolimattomuudessamme antaneet heidän vajota niin alas. Totisesti, totisesti olemme mekin kärsineet ja tulemme vielä katkerasti kärsimään heidän alentumisensa tähden.»

»Ainoa mahdollinen keino porttolaitoksen välttämiseksi on tehdä rakkaus ulkopuolella avioliittoa kunnialliseksi. Jos nuoret henkilöt voisivat kunniallisella ja avonaisella tavalla saada sopivaa sukupuolten keskeistä kanssakäymistä, sitoutumatta yhteen koko elämän ajaksi, niin ostettu ja myyty rakkaus pian lakkaisi. Tällä asialla on ääretön merkitys. Ei ole mitään muuta keinoa päästä porttolaitoksen sanomattomasta epäkohdasta, veneerisistä taudeista ja kaikesta siitä yhteiskunnallisesta alennuksesta, joka näistä syistä seuraa.»

Minä ikäänkuin henkisesti suoriusin ja kohotin päätäni. Olihan oikeastaan naurettava koko tuo käsite: synti. Jokin asia, jokin paha tapa voi olla minulle vahingollinen ja sotia minun omia etujani vastaan, mutta ainoastaan lapsille pelottimeksi kelpaa selitys, että se samalla on synti jumalaa vastaan. Ja minä näin nyt tässä kirjassa semmoisen kannan, joka on kokonaan ottamatta lukuun jumalaa, ja perustuu yksistään ihmisen omaan etuun. Tämä kanta minusta tuntui terveeltä ja järjelliseltä; enkä minä voinut muuta kuin täydestä sydämmestä omistaa sen mielipiteen, jonka kirjasta löysin, että neuvot rukouksiin ja sisällisiin taisteluihin, jotka tarkoittavat paheesta vapautumista täydellisen kieltäytymisen avulla, eivät voi muuta kuin vaikuttaa epätoivoa ja ristiriitaisuutta ja kuluttaa parhaimmat hengen voimat turhaan työhön.

Sinä yönä, jona vihdoin olin voittanut »tuon tarpeettoman ulkonaisen ujouden» ja tapasin itseni kulkemassa kotiin syrjäisellä kaupungin kadulla, minä ikäänkuin sanoin hyvästi entiselle olemukselleni. Muistan selvään kuinka minusta oli outoa ajatus, että »juuri se, mitä olin pitänyt suurimpana syntinä», oli nyt tapahtunut. Ja muistan, että tunsin hetkeksi taas Jumalan tutun läsnäolon. Taas se ei minulle puhunut mitään; se oli vaan läsnä, ja minä ihmettelin, ettei sillä ollut sen enemmän sanomista minulle juuri silloin. Ei vähintäkään vivahdusta moitteesen! »Onko minulla todella vapaus tähänkin», kysyin sydämmessäni ensi kerran, vaikka ajatuksissani olin jo aikaa sitten ratkaissut kysymyksen, ja minä annoin ajatusten vastata sydämmelle. Muistan, että salaa, ikäänkuin Jumalan selän takana, päätin käyttää hyväkseni tuota hänen äänettömyyttänsä. »Minun omat etunihan tässä olivat kysymyksessä! Kuinka minä, joka aloin jo olla aikaihminen, olinkaan saattanut jäädä niin lapselliselle kannalle, että tahdoin ratkaista tätä asiaa kysymällä itseltäni, oliko se synti vai ei! Lapsille ja puolivillissä tilassa olevalle kansalle, jotka eivät itse ymmärrä mikä on heille eduksi, saattoi olla hyödyllistä opettaa, että tuo tai tämä on synti taikka ei sitä ole; koska heitä ainoastaan rangaistuksen pelko taisi pidättää siitä, mikä oli heille itsellensä vahingollista. Mutta että minä olin kulkenut sama lapsellinen mielikuvitus ajatuksissa, se minulle nyt oli selvenevinään. Jumalan äänettömyyskin ei voinut merkitä muuta, kuin että hän tahtoi sanoa minulle: »sinä olet nyt täysikäinen ja tiedät itse, mikä on sinulle hyväksi ja mikä vahingoksi; syntiä ei sinulla enää ole». Ja minä houkka, kun en ollut tätä ennen ymmärtänyt! Ympärilläni liikkuivat ihmiset kaikki täydessä toimessa ja puuhassa. He olivat aikaa sitten ymmärtäneet, että kysymys ei ollut muusta kuin heidän omasta edustaan. Ja sentähden, jos heillä onkin ollut nuoruudessa personalliset pienet erehdyksensä, niin he ovat aikaa sitten ymmärtäneet niistä vapautua, eivätkä enää ollenkaan niitä ajattele. Heillä on jokaisella elämäntarkoituksensa, heillä on tulevaisuutensa ja aatteensa, jotka heitä viehättävät ja vievät eteenpäin. Minä yksin olin takertunut hedelmättömiin punnitsemisiin, enkä osannut elää sitä reipasta, tervettä tulevaisuuden elämää, jota kaikki muut elivät.»

Muistan varmaan, että juuri niinä aikoina minä kadotin nuoruuteni. Jumalan, – kadotin sen hienon suhteen, joka oli syntynyt rukouksieni ja sisällisten taistelujen keskellä. Ei niin että suhde olisi tullut kerrallaan revityksi, mutta niin, että se vähitellen itsestään nukkui unohduksiin.

Ja aivan erilainen henkinen elämä kasvoi minulle sijaan.

Se alkoi muuttuneesta suhteesta ihmisiin, – sen perusti tieto, etten siis ollutkaan muita ala-arvoisempi olento, jonka olisi pitänyt kulkea elämän läpi sisällisesti masennettuna, hiipiä salattu synti sydämmessä. Se oli minulle vapauttava ilosanoma, että muutkin olivat olleet saman paheen alaisia kuin minä. Niinkuin muut olivat siitä vapautuneet, tahdoin nyt minäkin siitä vapautua, – aivan sillä samalla keinolla, jota kaikki aikaihmiset pitivät järkevänä eikä lapsellisena.

Minulle tuli hyvin tärkeäksi muuttua pian aikaihmisten tapaiseksi, tulla heidän joukkoonsa ja seuroihinsa, ja näyttää semmoiselta, josta voi sanoa, että hän on jo jättänyt nuoruuden ja viattomuuden selkänsä taa.

Maailma minulle aukeni. Minä hengitin syvään ja tunsin kuin olisin vasta nyt saanut oikeuden elää. Ihmiset eivät näyttäneet yhtä vierailta kuin ennen; olin ikäänkuin lähempänä heitä. Sisällinen kokemukseni, jota olin luullut niin perin personalliseksi, oli nyt muuttunut yhteiseksi muiden kanssa. Maailma sitoi minut omituisesti jäsenekseen.

Mutta ei siinä kyllä.

Minulle aukeni samassa myöskin ikäänkuin uusi oikeus: arvostella ympäristöäni, sääliä sen kärsimyksiä ja ajatella parannuskeinoja.

Oli ikäänkuin olisin nyt täältäpäin vasta löytänyt oikean tilaisuuden pyrkiä totuutta kohden, sittenkuin olin sulkenut jälkeeni sinne vievän ahtaan ja epämukavan oven.