Heräämiseni: 2. Suhteeni ihmisiin nuoruudessa
| 1. Suhteeni Jumalaan nuoruudessa | 2. Suhteeni ihmisiin nuoruudessa. Heräämiseni Kirjoittanut Arvid Järnefelt |
2. Molemmat suhteet muuttuvat |
Minua sanottiin luonteeltani ujoksi, epäluuloiseksi ja helposti loukkaantuvaksi, ja joskus pidettiin ikäisekseni liian alakuloisena.
Tämmöinen arvostelu poika-iässä olevista ihmisistä ei ole suinkaan harvinainen, päinvastoin hyvin tavallinen. Sen lausuvat aikaihmiset, jotka ovat tekemisissä senikäisten kanssa, ja lausuvat usein semmoisista, jotka muuten voisivat näyttää vallattomilta, iloisilta poikanulikoilta. Mutta se seikka, että arvostelu on tavallinen ja usein kuultu, ei estä minua pitämästä sitä myöskin minun omana erikoisena luonnekuvauksenani.
Kun nyt kaikkia näitä ominaisuuksia ajattelen sisästäpäin, se on, ajattelen syitä siihen, miksi olin ujo, epäluuloinen, loukkaantuvainen ja alakuloinen, niin tunnen, että jos ottaisin nuo syyt esittääkseni minä samalla tulisin esittäneeksi oman olentoni ytimen.
Miksi olin alakuloinen?
Minussa oli alakuloisuutta enemmän kuin päältäpäin näkyikään. Tahdoin ja koetin sitä peittää, sillä sen syy oli jotakin, jota enin pelkäsin ilmaista, – nimittäin se pahe, josta juuri puhuin.
Jos sitä ajattelin syntinä jumalaa vastaan, niin ei se minusta tuntunut niinkään kauhealta. Jumala ymmärsi minut hyvin, ja tiesi, että minä usein olin pannut kaikki voimani paheen voittamiseksi. Ja hän antoi minulle anteeksi niin usein kuin sitä pyysin. Minä en hävennyt hänen edessään, etten voinut voittaa minulle melkein ylivoimaista kiusausta.
Häpeäksi asia vasta muuttui, kun sitä ajattelin häpeällä ihmisten edessä. Jo semmoisella se minua painoi ja löi leimansa koko olentooni. Salaisuuteni oli niin suuri, että, jos ajattelin jonkun pääsevän sen perille, minusta tuntui, että samassa olisi olemassaoloni käynyt mahdottomaksi. Kun nyt vähitellen aloin tulla siihen käsitykseen, etten voisi koskaan vapautua paheesta, niin ei ollut minulla muuta neuvoa kuin tottua siihen ajatukseen, että tuo mato jää ainaiseksi minua kalvamaan, että tuo salaisuus, tuo sisäinen häpeä on erottamattomasti liittynyt kohtalooni. Ja kun en aavistanut kessään muussa ihmisessä samallaista pahetta, kasvoi ja juurtui minuun se vakaumus, että olen muita ihmisiä ala-arvoisempi olento.
Se oli alakuloisuuteni syy.
Se oli syy myöskin epäluuloisuuteeni.
Sillä vaikka olin varma siitä, ettei salaisuuteni ollut kellekään tietty ja ettei kukaan voinut minusta mitään toteen näyttää, epäilin kuitenkin ihmisten vainuavan sisäistä viheliäisyyttäni eikä siis pitävän minusta. Tuntui kuin olisi sisäinen minuuteni ollut luettavana kasvonpiirteissäni, käytöstavassani ja kaikessa muussa olennossani. Ja jos niin oli, niin olisivat he joskus, vaikka hetkeksikin, tunteneet samanlaatuista inhoa minuun, kuin tunsin minä ajatellessani omaa sisäistä itseäni. Mutta juuri sitä he eivät saaneet millään muotoa tehdä. Minä sentähden epäluuluisesti tutkin joko ilmettä heidän katseessaan taikka tarkoitusta heidän puheissaan. Ja loukkaannuin syvästi, milloin vaan luulin huomaavani jotakin, joka ilmaisi rakkaudettomuutta minua kohtaan.
Miksi olin ujo?
Sylilapsi, niinpian kuin oppii erottamaan ympärillänsä olevia ihmisiä toisistaan, samalla tavallisesti alkaa myöskin ujostella. Lapsi tekee niin senvuoksi, ettei hän ole varma siitä, rakastaako jokainen häntä niinkuin äiti tai hänen jokapäiväiset hoitajansa ja vaalijansa. Että ujostelemisen syy todellakin on tämä, käy ilmi siitä tosiasiasta, että lapsi lakkaa heti ujostelemasta sitä henkilöä, jonka rakkaudesta se tavalla taikka toisella tulee varmasti vakuutetuksi, – tai siitä tosiasiasta, että ne, jotka tahtovat, että lapsi lakkaisi heitä ujostelemasta, koettavat sille kaikin tavoin saada todistetuksi ja vakuutetuksi, että he häntä rakastavat.
Mutta nuorukainen on ujo, kun hän pelkää esiintyä epäedullisessa valossa tuntemattomien ihmisten edessä; kun hän pelkää antamasta itseänsä ilmi; kun hän pelkää joka sanaansa ja joka liikettään, arvellen, että ne, jotka eivät häntä tunne, voisivat näiden perustuksella luoda itselleen semmoisen kuvan hänestä, jota sitten kylmästi arvostelisivat ja josta ehkä löytäisivät naurettavia puolia.
Mitä on tämä pelko, ellei se ole koko hänen olentonsa läpi tunkeva vaatimus, että muiden täytyy häntä rakastaa?
Tämän rakkauden tarve, kaipaus, tavoitteleminen, on ollut minun elämäni punainen lanka, sen suuri »pääasia». Kaikki minun ominaisuuteni perustuvat siihen, ja se määrää kaiken suhteeni ihmisiin.
Tästä alkaa myöskin se kaksinaisuus, josta olen maininnut.
Sillä salaten sisäisen itseni, joka ei kelvannut kenenkään rakastettavaksi, minä koetan luoda semmoisen tekokuvan itsestäni, jonka luulen kelpaavan. Ja niin minulla jo on kaksi miellettä itsestäni: se teeskentelemätön, mitä minä olen itseni ja Jumalan edessä, ja se valheellinen, mitä luulen olevani ihmisten edessä.