Heräämiseni: 15. Mistä syystä en ruvennut tuomariksi

15. Mistä syystä en ruvennut tuomariksi.
Heräämiseni
Kirjoittanut Arvid Järnefelt

»Älkäät tuomitko, ettei teitä tuomittaisi.» (Matth. 7:1.)

Kirjanoppineet ja fariseukset toivat kerran Jeesuksen eteen, joka istui temppelissä ja opetti kansaa, huoruudessa tavatun vaimon, ja sanoivat: »Laki käskee meitä, että tämmöiset ovat kivillä surmattavat. Mitäs sinä sanot?»

He kysyivät näin, koska tiesivät Jeesuksen opettavan, että ihmisen tulee kuunnella ainoastaan taivaallisen Isänsä ääntä eikä tuomita ketään. Ja he toivoivat siis, että hän olisi nyt sanonut heille jotakin, joka oli heidän omaa lakiansa vastaan.

Jeesus, tietäen tämän, kumartui ja kirjoitteli vaan sormellansa maahan, tahtomatta ensin vastata mitään. Mutta kun he yhä vaativat vastausta, ojensi hän itsensä, ja sanoi heille:

»Joka teistä on synnitön, se heittäköön ensin häntä kivellä.» – –

Jos nyt Jeesus olisi antanut toisen vastauksen ja sanonut heille jonkun rangaistuslajin, joka olisi lain mukaan ollut tähän rikostapaukseen sovitettava, niin kenen tahdon mukaan hän silloin olisi menetellyt? Hän olisi menetellyt »kansan tahdon» mukaan, »kansan oikeudentunnon» mukaan, joka on lausuttu kansan laissa. Hän olisi myöskin tehnyt itsensä tuomariksi.

Mutta hän ei niin tehnyt, vaan sanoi, että ruvetkoon se tuomariksi, joka tuntee olevansa synnitön.

Samaa opetti hän vuorisaarnassansa, kun suorin sanoin kielsi tuomitsemasta:

»Miksi näet raiskan, joka on veljes silmässä, etkä huomaa malkaa omassasi? Taikka kuinka sinä sanot veljellesi: odotappas, minä otan raiskan silmästäsi, ja katso, malka on omassa silmässäs? Sinä ulkokullattu, heitä ensin malka ulos silmästäsi, ja katso sitten, kuinka saisit raiskan ulos veljesi silmästä.»

Ja kuinka hän olisi voinut ruveta tuomariksi, joka määrää rangaistuksia pahoille ja siis vetoo inhimilliseen pakkovaltaan, kun hän itse juuri oli antanut näille ihmisille uuden lain, että pahoja ei pidä väkivallalla vastustaa?

Kristuksen opetus on siis selvä.

Juuri näistä syistä oli nyt minunkin valittava Isän tahdon ja yhteiskunnan tahdon välillä.

Jos minä olisin tullut tuomariksi, olisi minun pitänyt vannoa tuomarivala. Mitä se on se tuomarivala? Minun olisi pitänyt vannoa, että tulen seuraamaan »kansan tahtoa» eli »kansan oikeudentuntoa» semmoisena kuin se ilmaantuu kirjoitetussa laissa, se on, että tulisin tämän kansan tahdon toimeenpanijaksi, sen kätyriksi, tuomitsemaan sen nimessä niitä, jotka lakia rikkovat.

Mikä on kansan tahto? Kuinka se on saatu selville? Kuinka voin olla varma siitä, että se on kansan tahto, joka on vaatinut esimerkiksi kuolemanrangaistuksen rikoslakiimme? Taikka jos valtiopäivälaitoksemme on todella niin merkillinen ja viisaasti kokoonpantu ihmekalu, että sen avulla on käynyt mahdolliseksi päästä kansan tahdon perille, niin mitkä takeet minulla voivat olla siihen, ettei ole päästy ainoastaan kansan tahdon vaan myöskin sen oikeudentunnon perille? Sillä onhan kansan tahto jotakin ihan toista kuin kansan oikeudentunto. Vai voivatko valtiopäivät saada aikaan senkin, mikä jokaiselle yksityiselle on itsensä suhteen niin vaikea saavuttaa, – sen, että kansa todella rupeaa tahtomaan sitä, mitä se pitää oikeana?

Mutta olkoon, että valtiopäivämiehet voivat äänestämällä päästä selville siitä, mikä on kansan oikeudentunto. Niin ollen jääpi jäljelle vaan se kummallinen seikka, että oikeudentunto, se on: omatunto, joka pitäisi olla sama kaikilla ihmisillä, voi olla erilainen kansalla kuin sen yksityisillä jäsenillä.

Minun olisi nyt vannominen, että tahdon ottaa noudattaakseni »kansan tahtoa», joka suurimmaksi osaksi edellyttää erilaista oikeudentuntoa, kuin mikä minulla on. Vala on Jumalaan vetoova lupaus ihmisille, että tulen menettelemään heidän tahtonsa mukaan.

»Taas te kuulitte sanotuksi vanhoille: älä vanno väärin, vaan pidä valas Herralle. Vaan minä sanon teille: älkäät ensinkään vannoko.» (Kolmas käsky vuorisaarnassa.)

Ja todellakin, – kuinka voisin täyttää Isän tahtoa, ja samalla kertaa valalla sitoutua noudattamaan ihmisten tahtoa, joka lakikirjassa löytyy edeltäpäin ilmoitettuna kutakin tapausta varten! Isän tahto on siitä omituinen, että se kussakin eri tapauksessa osoittaa minulle, miten minun on menetteleminen. Olen antautunut kokonaan tälle Isän tahdolle, ja se johtaa minua nykyisyydestä nykyisyyteen. Nyt minä hänelle itsellensä vannoisin, että vastaisuudessa tulen erityisissä tapauksissa aina noudattamaan jotakin muuta kuin hänen tahtoansa!

Jos aijon aina seurata Jumalaani, niin en voi samalla kertaa vannoutua jollekin muulle.

Jos minä olen valalla sitonut toimintavapauteni, on minun mahdoton edes ajatella Jumalan tahdon täyttämistä. Pelko, että tämä tahto näyttäytyisi ristiriitaiseksi virkavelvollisuuteni kanssa, tekee minulle tarpeelliseksi ajatella Jumalaa niin vähän kuin mahdollista. Minun täytyy nimenomaan oppia panemaan hyvin vähän arvoa sille sisälliselle äänelle, joka tahtoisi nousta virkavelvollisuuksia vastaan.

Mahdoton on harjoittaa yhteiskunnallista pakkovaltaa Jumalan nimessä tai edes Jumala ajatuksissa. Ainoastaan kirjoituksissa ja juhlallisemmissa puheissa voi tavata väitteitä, että niin tehdään. Mutta itse asiassa ensimmäinen vallanharjoitus ehdottomasti karkoittaa Jumala-ajatuksen. Pakkovallan harjoitus ajan pitkään saattaa ihmisten uskonnollisen elämän supistumaan vaan jonkinlaiseksi sisälliseksi, personalliseksi erikoiselämäksi, jolla ei ole mitään yhteyttä jokapäiväisen yhteiskunnallisen elämän kanssa, ja luopi heille ahtaan käsityksen Jumalasta, joka ei tahdo mitään tästä elämästä tietää. Kuinka hullunkuriselta heistä tuntuisikaan sekoittaa Jumalan tahtoa johonkin yhteiskunnalliseen kysymykseen!

Ja kumminkin, kaikki riippuu siitä, että me tunnustamme Isän tahdon ainoaksi ratkaisijaksi niissä kysymyksissä, joita elämä eteemme asettaa.

Perustumatta Kristuksen nimenomaisiin sanoihin ja opetuksiin, voi saman asian – ettei meidän ole tuomitseminen – todistaa myöskin välittömästi hänen rakkaudenoppinsa avulla.

Silloin sanon, että syy, miksi en voinut ryhtyä tuomarintoimeen, oli se, että minun olisi pitänyt tuomita rangaistukseen niitä, joita minun oli rakastaminen niinkuin omaa isääni tai äitiäni tai veljeäni tai sisartani tai parasta ystävääni.

Jos kuvailen, että isäni olisi tehnyt itsensä syypääksi semmoiseen tekoon, joka on laissa rangaistuksen alainen, niin en minä olisi voinut tuomita häntä. En tarvitse kauan ajatella ymmärtääkseni, mistä syystä vanhan isäni tuomitseminen olisi vastoin Jumalan tahtoa. Minä en voisi tuomarinistuimelta katsoa isääni silmiin, sen rakkaussuhteen vuoksi, joka välillämme vallitsee. Hän tuntee minut, on nähnyt minun kasvavan silmäinsä edessä ja on minua pienuudesta pitäen rakastanut. Samaten minä tunnen hänet, olen häntä kunnioittanut ja rakastanut ja nähnyt omin silmin hänen harmaantuvan. Kuinka hyvin minä tiedän, ettei mikään rangaistus voi tässä olla paikallaan, ettei mikään rangaistus ole suinkaan omiansa häntä parantamaan, vaan että siihen tarvittaisiin jotakin ihan toista, jotakin sisästäpäin vaikuttavaa. Sillä minä, joka tunnen hänet, tiedän, kuinka syvältä ovat haettavat hänen tekonsa syyt, kuinka monet asianhaarat ja kuinka lukemattomat erikoisseikat, joista vieraalla ei voi olla aavistustakaan, ovat vaikuttaneet, että hän on se, mikä hän on. Onnettoman isän rikos minua vaan vetää rakastamaan häntä entistä enemmän, ja nimenomaan tuntuu moittivan, etten ole kylläksi häntä rakastanut, mutta ei missään tapauksessa käske tuomitsemaan häntä.

»Mutta, – sanotaan tähän, – ei ole kysymyskään hänen parantamisesta. Tiede on aikaa sitten luopunut siitä teoriasta, että rangaistuksen tarkoitus muka olisi parantaa rikoksentekijöitä. Kysymys on vaan siitä, että tässä tapahtuu oikeus. Oikeus on Jumalan tahto. Ankaran jumalallisen oikeuden mukaan, sinun velvollisuutesi olisikin tuomita isäsi, mutta laki on kuitenkin, erityisiin seikkoihin nähden, vapauttanut tuomarin tästä velvollisuudesta, käskien hänen semmoisissa tapauksissa jäävätä itsensä.»

Minä säpsähdän ja alan horjua. Mielessäni välähtää kertomus roomalaisesta sotaherrasta, joka pelkästä oikeudentunnostaan tuomitsi oman poikansa surmattavaksi. – Olisiko todellakin Jumalan tahto, että minä tuomitsisin isäni? Ja pitääkö minun todellakin kiittää inhimillistä armahtavaisuutta siitä, että minulle on tässä kohden vaatimukset lievennetyt? Ei, minä olen vannoutunut Jumalan tahdolle, minä tahdon täyttää sen kokonaan, minä en huoli mistään lievennyksistä. – Ja ylevä oikeudentunto täyttää koko minun olentoni, kun nyt olen voittanut inhimillisen heikkouteni ja kun pidän kädessäni loukkaamattoman, ikuisen oikeuden vaakaa. Ja minä tunnen ikäänkuin Jumalan pyhyys virtaisi minun kauttani.

Mutta juuri ennenkuin lausun tuomion, katsahtaa vanha isä minuun, ja meidän silmät kohtaavat toisensa. Isäni katse yhtäkkiä muistuttaa minulle koko entisyyteni. Hän tietää kaikki, kaikki, mitä siellä on ollut; – tietää senkin, kuinka minä kerran menettelin alhaisesti, – punastun vieläkin kun sitä ajattelen. – Ja samassa hetkessä minä lutistun alas siltä pyhän oikeuden jalustimelta jonne olin kohoutunut. Minä häpeän enin, että olin sinne osannutkaan kohota. Minä häpeän, että olin kohonnut sinne, missä ei ollut ollenkaan minun paikkani. Juuri jumalallisen oikeuden edessä minä häpeän. Juuri jumalallisen oikeuden valo syöksee minut tuomarinistuimelta ja käskee minun punastumaan sen edessä, jota aijoin tuomita.

Aivan samat tunteet minussa risteilisivät, jos minun olisi tuomitseminen veljeäni, tai sisartani, tai omaa vaimoani. En luule myöskään, että yksikään poika voisi oikeudentuntonsa perustuksella toivoa yhteiskunnallista rangaistusta esimerkiksi omalle äidillensä.

Se on äitini ja minun välillä elävä rakkaus, joka tekee minulle niin selväksi, että minun ei ole tuomitseminen.

Yhtä vähän minä voisin tuomita semmoisia ihmisiä, jotka eivät ole minun omaisiani, vaan joita kumminkin olen oppinut rakastamaan niinkuin omaisiani.

Ja juuri siksi, että se on rakkaus, joka minulle asian selvittää, en minä tarvitsekaan erityisesti Jumalan välitystä tässä tapauksessa ymmärtääkseni, ettei minun ole tuomitseminen. Inhimillinen luontoni sen minulle jo selvittää.

Sitävastoin tarvitsen nimenomaan Jumalan välitystä, ymmärtääkseni, että tuomitseminen on yhtä paljon hänen tahtoansa vastaan myöskin niihin henkilöihin nähden, joita minä en rakasta niinkuin omaisiani. Kun vaan jätän Jumala-ajatuksen mielestäni, olen minä nimittäin taas valmis vähitellen vetämään ylleni pyhän oikeuden kaapun, sen mukaan kuin on kysymys minulle vieraammista olennoista. Jos on kysymys toveristani, joka pankinvirkamiehenä on tehnyt kassanvajausrikoksen, olen minä vielä kahden vaiheilla. Sääli tosin tahtoisi ottaa voiton, mutta minä voin sen myöskin pudistaa päältäni, ja silloin minun itserakkauttani jo melkein kutkuttaa se kärsimys ystävän puolesta, jonka minä oikeudentunnon nimessä muka otan kantaakseni. Jos saman rikoksen tekee minulle tuntematon henkilö, niin, vaikka hänen oma äitinsä hyörisi ympärilläni ja koettaisi saada mieltäni järkähytetyksi, en minä voisi muuta kuin hymyillä tuon äidin lapsellisuudelle. Minun oikeudentuntoni on silloin jo horjumaton.

Kunnes vihdoin tullaan siihen ihmisryhmään, joka on minulle enin vieras. Se on se ihmisryhmä, jota sanotaan alemmaksi yhteiskuntakerrokseksi. Tässä ei ole enää edes oikeudentunnosta kysymys, tässä on vaan »päivänselvää», että heitä on tuomittava. Vai vieläkö niitä pitäisi jättää rankaisematta, noita tappajia, varkaita ja huorintekijöitä! Täällä minä tunnen, mitä en tuntenut silloin, kuin oli kysymys sen yhteiskuntaluokan jäsenistä, johon itse kuulun, jolloin rangaistus tuntui vaan semmoiselta välttämättömältä pahalta, mistä oikeuden vuoksi ei sopinut ketään vapauttaa. Täällä minä nimittäin vasta tunnen että suorastaan vihaan heitä ja heidän rikoksiansa, ja että pidän rangaistusta erittäin sopivana heidän rikostensa kostokeinona.

Mutta jos nyt minun on näitäkin ihmisiä rakastaminen niinkuin saman Isän lapsia!

Jos minun täytyy osata ymmärtää ja olla tuomitsematta heitä, niinkuin ymmärrän ja olen tuomitsematta isääni tai äitiäni tai veljeäni tai sisartani tai parasta ystävääni!

Tai jos minun tässäkin täytyy asettua puhtaan oikeuden kannalle, niin mitä sanoo minun omatuntoni?

Se sanoo, että minun suhteeni heihin on kahdenlainen, riippuen siitä, ajattelenko vaan omaa suhdettani heihin vai ajattelenko heidän ja minun välilleni meitä yhdistävää Isää.

Edellisessä tapauksessa minä todellakin esiinnyn tuomarina heihin nähden. Minun on todellakin melkein mahdoton ymmärtää, mikä oikeudentunto voisi kieltää minua tuomitsemasta tavallisia tappajia ja varkaita. Sitä paitsi asettaa tässä minun sivistyksenikin minut heidän yläpuolelleen ja ikäänkuin oikeuttaa minun tuomarinasemaani. Minähän tiedän ja ymmärrän, että tappaminen ja varastaminen on väärin, mutta he eivät sitä ymmärrä. Ja sentähden minun täytyy pitää huolta siitä, että he rangaistuksen avulla sitä vähitellen oppisivat ymmärtämään. Toisin sanoen, tässä ei ole ratkaisevana enää oikeudentunto, vaan itse rangaistuksen tarpeellisuus.

Mutta jälkimäisessä tapauksessa, kun nimittäin ajattelen meidän suhdettamme toisiimme saman Isän lapsina, minä taaskin kukistun tuomarinasemaltani. Ja tällä kertaa on kukistumiseni vieläkin täydellisempi. Ei mitään, ei mitään jää minusta jäljelle Jumalan kasvojen edessä. Musta verkatakki, kiiltokaulus, kultanappi kaulahuivissa ja suippopäinen parta eivät tule otetuksi ollenkaan lukuun. Ne olivat äsken minulla ulkonaisena tunnusmerkkinä siihen, että minä olin sivistyksessä ja kehityksessä heidän yläpuolellaan ja siis sekä oikeutettu että velvollinen heitä tuomitsemaan. Nyt ne hävettävät minua ja minä en tiedä, mihin niiltä lymyisin. Sillä sivistyksen, jota niiden oli tarkoitus edustaa, Jumalan edessä tuomitsee minua itseäni.

Astuessani Jumalan eteen vastaamaan siihen, mikä on oikeuttanut minua muiden tuomariksi, ja riisuttuani siis yltäni kaiken tuon ulkonaisen asun, jolla täällä tietysti ei ole mitään merkitystä, – mikä häpeän puna nousee kasvoihin, kun minun eteeni aukeaa minä kaikessa alastomuudessaan!

Minun täytyy katsoa ympärilleni nähdäkseni olenko todella yksin ajatusteni kanssa, ettei minua kukaan yllättäisi.

Kuinka outo on tämä näky, kuinka tottumaton minun silmäni on siihen!

Onko tuo teko, jonka muisto nousee nyt esiin oltuaan tähän asti kuin maanpakoon karkoitettuna ajatuksistani, – onko se todellakin minun! – Ja tuo toinen, jota en ole koskaan voinut loppuun asti ajatella ilman että kaikki on minun sisässäni kouristunut.

Kuinka minä olinkaan saattanut unohtaa nuo tekoni niin kokonaan, etten kymmenkuntaan vuoteen kertaakaan ollut niitä toden teolla ajatellut! Ne eivät olleet astuneet mieleeni edes silloin, kuin olin luullut arvostelevani sisäistä itseäni. Ne eivät olleet vähimmässä määrässäkään antaneet väriänsä sille minulle, jona itseäni pidin.

En voi ajatella itseäni noiden tekojen yhteydessä. Minulla ei ole mitään kuvaa semmoisesta minuudesta, jossa noilla teoilla olisi jotakin osaa. Se olisi sentähden minusta ihan mieletöntä, jos joku tahtoisi kaivaa ne semmoisinaan esille, ottaa ne erikseen tarkastaaksensa ja antaa niiden perustuksella arvostelun minusta.

Mutta minähän olen valmis ottamaan tarkastaakseni muiden ihmisten tekoja ja langettamaan niiden perustuksella tuomion – aivan riippumatta siitä, missä yhteydessä nämä teot olivat tekijän sisäisen minuuden kanssa, tuntematta ollenkaan näitä ihmisiä, – ainoastaan ilmiantajan tai yleisen syyttäjän ilmoituksesta!

Minä olen sivistynyt ihminen ja minä pidän rangaistusta aivan välttämättömänä rikoksentekijöille. Ja minä olen ollut valmis ottamaan elämäntehtäväkseni poimia tämmöisiä tekoja, tutkia, arvostella ja tuomita niitä, semmoisina kuin ne joutuvat syytteesen ja tulevat todistetuiksi.

Minä olen sivistynyt ja ymmärrän, että yhteiskunnan turvallisuus vaatii rangaistusta.

Sivistykseni perustuksella minä olen ymmärtävinäni, että rangaistus on välttämätön tappajalle, – ja kumminkin tietää Jumala, että minä kriminaalisesti täysikäisenä opetin pienen tyttölapsen samaan paheeseen, jota itse harjoitin, – että minä näin tehdessäni täydellisesti aavistin, minkä vaaran alaiseksi minä lasta saatoin. Ja vaikka tiedän, että lapsi kuoli aikasin, ja vaikka epäilen itseäni siihen syylliseksi, en minä sivistykseni perustuksella sittenkään mene yleisen syyttäjän luo antaakseni itseäni ilmi, enkä millään tavalla katso itselleni hyödylliseksi tai yhteiskunnallisen turvallisuuden vaativan, että minä kärsisin rangaistuksen.

Sivistykseni perustuksella minä olen ymmärtävinäni, että rangaistus on välttämätön varkaalle, – ja kumminkin tietää Jumala, että minä eräässä juhlatilaisuudessa toverieni kesken kokosin hattuun rahoja yhteisten juomien tilaamista varten, mutta tilasin sitten juomia vähemmän summan edestä, kuin minkä olin koonnut, sekä käytin näin kavalletun jäännöksen vielä samana iltana omiin tarkoituksiini. Ja vaikka minä hyvin tiedän, että tämmöinen kavallus ei ole vähempää kuin tavallinen varkauskaan, niin ei minun sivistykseni sittenkään aja minua yleisen syyttäjän luo, enkä minä ollenkaan joudu huoliin yleisen omistusoikeuden turvallisuudesta.

Ja mitä minä vielä kaikkea tiedänkään Jumalan edessä!

Jumalan edessä voi minun suurempi sivistykseni, se on, parempi ymmärrykseni siitä, mikä on hyvä ja mikä paha, vähimmin oikeuttaa minua tuomitsemaan. Täällä tämä sivistys tuomitsee vaan minua itseäni.

Minä tiedän, että minussa on itu, mahdollisuus, kaikkiin niihin rikoksiin, joita kriminaalipsykologiiassa luetellaan ihmisten tekemiksi. Ja tiedän vielä, että tämä itu olisi voinut kasvaa ja kehittyä teoiksi, jollei minua olisi huolellisella kasvatuksella jo alusta pitäen ohjattu oikealle tielle, – ellen olisi alituisesti nähnyt ympärilläni hyviä esimerkkiä ja aatteellisia harrastuksia, jotka minua johtivat hyvään ja haihduttivat rumat ajatukseni, – ellei minulla olisi ollut tarpeeksi millä nälkääni sammuttaa, millä vaatettaa itseäni, millä nauttia lämmintä, kodin rauhaa, virkistyksiä...

Enkä minä siis voi tuomita niitä, joilla ei ole osaa minun sivistyksestäni, – jotka ovat saaneet yksin taistella sisälliset taistelunsa ilman kasvatusta ja opetusta, ilman ympäristön ohjausta ja ilman mitään aavistustakaan aatteellisista harrastuksista. Minä voin Jumalan edessä tuntea vaan sitä suurempaa edesvastausta siitä, että minulla on tätä kaikkea ja heillä ei ole. Jumalan edessä minun elämäni ei saa olla muuta kuin alituista pyrkimistä tämän erotuksen poistamiseen. Jumalan edessä ne heidän tekonsa, joita minä sanon rikoksiksi, eivät tuomitse muita, kuin minua itseäni. Sillä minä en ole rientänyt jakamaan heille sivistystä, vaikka olen nähnyt, että he ovat pimeydessä; en ole antanut heille omastani, vaikka minulla on yltäkyllin ja enemmänkin, ja he ovat puutteessa; en ole tehnyt mitään, saattaakseni heidät vertaisikseni ja heidän elämänsä semmoiseksi, että heidän olisi yhtä tarpeeton ja yhtä vaikea tehdä yhteiskunnallisia rikoksia, kuin on minun.

Siellä siis, missä maailman käsityksen mukaan tuomari on enin paikallaan, siellä Jumala suurimmalla voimalla osoittaa hänet viralta.