Heräämiseni: 14. Rakkaus

13. Uuden suhteen syntyminen

14. Rakkaus. Heräämiseni Kirjoittanut Arvid Järnefelt

15. Mistä syystä en ruvennut tuomariksi

»Niin tulivat hänen veljensä ja äitinsä, ja seisoivat ulkona, ja lähettivät hänen tykönsä kutsumaan häntä. Ja kansa istui hänen ympärillänsä, ja sanoivat hänelle: katso, sinun äitis ja veljesi kysyvät sinua ulkona. Ja hän vastasi heitä, sanoen: kuka on minun äitini taikka minun veljeni? Ja koska hän oli ympäri katsonut niiden päälle, jotka hänen ympärillänsä istuivat, sanoi hän: katso minun äitini ja minun veljeni! Sillä joka tekee Jumalan tahdon, hän on minun veljeni ja minun sisareni ja äitini.» (Mark. 3:31-35).

»Älkää luulko, että minä olen tullut rauhaa lähettämään maan päälle. En ole minä tullut rauhaa, mutta miekkaa lähettämään. Sillä minä tulin ihmistä isäänsä vastaan riitaiseksi tekemään, ja tytärtä äitiänsä vastaan, ja miniätä anoppiansa vastaan, ja ihmisen vihamiehet on hänen perheensä. Joka rakastaa isäänsä taikka äitiänsä enemmän kuin minua, ei se ole minulle sovelias, ja joka rakastaa poikaansa taikka tytärtänsä enemmän kuin minua, ei se ole minulle sovelias.» (Matth. 10:34-37).

»Te kuulitte sanotuksi: rakasta lähimmäistäs, ja vihaa vihollistas. Vaan minä sanon teille: rakastakaat vihollisianne, siunatkaat niitä, jotka teitä sadattavat, tehkäät niille hyvää, jotka teitä vihaavat, ja rukoilkaat niiden edestä, jotka teitä vainoovat ja vahingoittavat, että te olisitte teidän Isänne pojat, joka on taivaissa, sillä hän sallii aurinkonsa koittaa niin pahain ylitse kuin hyväinkin, ja antaa sataa niin väärille kuin vanhurskaillekin. Sillä jos te rakastatte niitä, jotka teitäkin rakastavat, mitä teidän siitä palkkaa on? Eivätkö publikaanit myös niin tee? ja jos te ainoastaan veljeinne kanssa soveliaat olette, mitä te sen kanssa erinomaista teette? Eivätkö publikaanit myös niin tee? Olkaat siis te täydelliset, niinkuin teidän taivaallinen Isänne täydellinen on.» (Matth. 5:43-48.)

Kristus ei pysähtynyt nauttimaan Isän rakkauden paistetta, jonka tunsi itseänsä kohtaavan. Vaan niinkuin peili lähettää edelleen siihen sattuvan valon, niin lähetti Kristus Isän rakkauden edelleen ihmisiin.

Totinen rakkaus on ihmisen kautta kulkeva Jumalan rakkaus.

Taikka selvemmin: Se rakastaa totisesti, joka koettaa rakastaa muita, niinkuin tuntee Jumalan rakastavan häntä itseänsä.

Joka yhtyy Isään, hänen täytyy tuntea ihmisissä saman Isän lapsia. Hänen täytyy tuntea, että hänen pysymisensä Isässä on samaa kuin rakastaa kaikkia ihmisiä niinkuin Isä kaikkia rakastaa. Se on: hänen täytyy tuntea Isän rakkauden alituisesti kulkevan hänen kauttansa.

Tämän ymmärtäminen, tämän tiedon ensimmäinen värähdys, jota ei vähinkään teko ollut vielä ennättänyt seurata, toi minut lähemmäksi ihmisiä ja antoi aavistaa äärettömän lujan ja lämpimän yhdyssiteen kaikkien meidän välillä.

Oli niinkuin jokin vangittu olisi minussa vapauteen päässyt, kun opin tuntemaan tämän uuden Jumalasta lähtevän rakkauden.

Se oli uusi, ja kumminkin se oli sydämmen kotoisin tunne, sen lämpimin kieli. Se oli erilainen kuin entinen rakkaus, ja kumminkin se oli yhtä ymmärrettävä ja yhtä tuttu.

Uusi ja erilainen se oli siksi, että se kohtasi kaikkia erotuksetta, ja jota vastoin entinen inhimillinen rakkaus valitsi jotkut pitääkseen heitä parempina toisia. Erotus omaisten ja vieraiden, tuttujen ja tuntemattomien välillä ikäänkuin katosi. Sillä juuri tämä erotus oli vieras uudelle rakkaudelle. Ja kumminkin minä sanomalla sanon, ettei tämä uusi rakkaus ollut minulle tuntematon, vaan tuttu ja kotoinen. Lapsena minä osasin rakastaa omaisiani ja muita ihmisiä, jotka olivat minulle hyviä, juuri sillä samalla rakkaudella. Ja vielä nytkin vanhempana yksi puoli tai yksi osa omaisrakkaudesta oli sitä samaa, sitä oikeata, vaikka tämä osa ijän karttuessa oli yhä supistunut ja antanut yhä enemmän sijaa itsekkyydelle. – Niinikään, olihan se vaatimaton tunne, jonka olin itsessäni löytänyt ja sittemmin tehnyt suureksi isänmaanrakkaudeksi, alkujaan puhtain ja vilpittömin tunne, eikä siihen ollut sekaantunut mitään kerskailemisen tarvetta tai etevämmyyden pyyntöä.

Kaikissa tapauksissa, kun heräsin, oli minulle kohta selvänä uuden rakkauden laatu. Puhtaudellaan, vilpittömyydellään ja rajattoman kehittymisen mahdollisuudella se minut hurmasi. Se oli itse valo. Jumala on rakkaus.

Mutta samalla minulle oli selvänä, kuinka poljettu se minussa oli, kuinka unohtunut, kuinka kehittymättömäksi jäänyt, kuinka sotkuksissa itsekkyyden kanssa.

Minun täytyi melkein kauhistua nähdessäni mitä rakkaus on ja kuinka vähän minä rakastin. Lukuunottamatta omaisiani, minulla kyllä oli ystäviä. Ne olivat niitä, jotka eivät olleet joutuneet pyrintöjeni tielle, niitä, jotka tahtoivat minulle sitä, mitä minäkin tahdoin itselleni, jotka olivat minun puolellani, kun minä kilpailin vieraiden kanssa, – jotka toivoivat minun pääsevän muiden yläpuolelle ja joille minun viholliseni olivat vihollisia. Mutta heti kun minun ja ystäväni edut menivät vastakkain, saatoin minä jättää hänet ja olin valmis löytämään hänessä kaikellaista rumuutta.

Jonkinlainen hämärä aavistus siitä, että elämän ajatus ja merkitys oli haettava minussa itsessäni asuvasta rakkauskyvystä, oli nuoruudessani saattanut minut tempaamaan irti sydämmestäni sen, mitä siinä oli rakkautta, eroittamaan sen ikäänkuin nähtäväksi ja käsin pideltäväksi, ja, kun se tuntui minusta liian vähäpätöiseltä ja vaatimattomalta, kaikin tavoin kehittämään ja paisuttamaan sitä mahdollisimman suureksi ja valtavaksi. Ja kun minä vihdoin, käytettyäni loppuun kaikki keinot tämän luonnottamasti kasvatetun rakkauden ylläpitämiseksi, luovuin turhasta vaivasta, näin minä, että todellinen rakkauskykyni ei ollut nimeksikään suurennut, vaan päinvastoin oli entistänsä ehkä vieläkin vähäpätöisempi. Eikä siinä kyllä. Sen sijaan, että olisin ruvennut rakastamaan enemmän kuin ennen rakastin, oli minulle vaan kertynyt yhä enemmän vihattavaa. Ei edes niitä ihmisiä kohtaan, joita sanotaan puoluelaisiksi, samanmielisiksi, liittolaisiksi, minulla ollut sen enempää lämpimyyttä, kuin että saatoin pitää jokaista heistä kuolleena myöskin minulle, heti kun hän oli kuollut puolueelle tai yleisölle.

Minä heräsin omien vihollisteni keskuudessa.

Ja näitäkö nyt minun piti siunata ja rakastaa ja palvella!

Epäilemättä, koska me olemme saman Isän lapsia, koska Isä heitä rakastaa niinkuin minua, koska minun täytyy olla vaan peili, josta Isän rakkaus heihin heijastuu.

Isän kasvojen edessä kaikki viha ihmisiä kohtaan katoaakin niinkuin yön varjo päivän tieltä. Ja ainoastaan tultua pois Jumalan kasvojen edestä, ajatellessa suhteita ihmisiin ja oloja jokapäiväisessä elämäntouhussa, voi tuo vihollisuus jälleen näyttää voittamattomalta.

Mistä syntyvät minulle viholliseni?

Koetan lyhyesti vastata tähän kysymykseen.

Olen jo edellisissä kuvauksissa osoittanut, että kaikkien pyrkimyksieni perustus, koko elämäni perussävel ja sen päävaikutin oli toisten rakkauden taivuttamisessa itseeni. Ilmestyen yksinkertaisimpana jo lapsuudessa ja selvimpänä nuoruudessa, se ilmeni sittemmin elämän koko moninaisuudessa, elämän levottomissa, ristiriitaisissa pyrinnöissä, maineen ja kunnian, rikkauden tavoittelussa. Minun vihollisiani siis olivat kaikki ne, jotka tässä tulivat tielleni, kaikki ne, joita minä en miellyttänyt, jotka eivät minua rakastaneet ja jotka eivät omistaneet sitä kuvaa minusta kuin tahdoin.

Mutta nyt edellyttää yhtyminen Isään, että tulen riippumattomaksi tästä ihmisten rakkaudesta, että ennen kaikkea juurinensa hävitän tuon valhekuvan itsestäni, että luovun omasta tulevaisuudestani ja kaikista pyrinnöistä järjestää aineellinen elämäni omien toiveitteni mukaiseksi.

Senvuoksi yhtyminen Isään samalla poistaa kaiken aiheen vihamielisyyteen ihmisiä vastaan.

Niille, jotka ovat itse kokeneet uudestasyntymyksen, en minä tarvitsisi tarkemmin selittää tätä pääkohtaa siinä, sitä, kuinka rakkaus ihmisiin vaan senvuoksi, että sama Isä näkee heitä ja puhuu heille ja sanoo heitä lapsikseen, voi syntyä, kehittyä ja kasvaa.

Mutta minä olen ennen itse pudistanut päätäni niille, jotka minulle puhuivat tämmöisen rakkauden mahdollisuudesta. Minusta on tuntunut mahdottomalta rakastaa ihmisiä, joihin ei minulla ollut mieltymystä. Ja kun tiedän, että ainoastaan Isään yhtyminen on voinut saattaa minua käsittämään, mitä tämmöinen rakkaus on, niin voin hyvin asettua niiden kannalle, jotka eivät sitä käsitä, vaan kysyvät: mitä se merkitsee, että meidän on rakastaminen vieraita? Kuinka meidän on rakastaminen meille tuntemattomia ihmisiä? Kuinka meidän on alkaminen rakastamaan niitä, joihin meillä ei ole mitään tunteita? Täytyyhän meidän, jos tehtävämme todellakin on tämä, voida aavistaa mimmoinen se rakkaus on, johon meidän on pyrkiminen!

Ja niin omituinen on maailman rakennus, ettei ihminen todellakaan tässä kohden jää vastausta vaille, vaikkei hän tahtoisikaan sitä hakea suoraan sieltä, mistä se on haettava. Jokainen ihminen tietää, mitä rakkaus on. Sillä jokaisella ihmisellä on omaisia, joita hän on rakastanut tai vieläkin rakastaa, ja jokainen tietää, että tässä rakkaudessa on yksi osa puhdasta ja kuolematonta, puhtainta mitä ihmisessä voi olla. Se oli synnynnäinen, lapsuudesta asti tuttu suhde; – tuskin mikään asia maailmassa saattoi ollakaan niin tuttu, kuin tuo lämmin suhde omaisiin. Se voi tosin olla vaan ikäänkuin etäinen muisto, mutta se on kumminkin antanut käsityksen siitä, mitä rakkaus on. Jokainen ihminen on joko isä tai äiti tai poika tai tytär tai veli tai sisar. Ja jokainen ihminen on joko vanhus tai keski-ikäinen tai lapsi. Nyt kuuluu vastaus: rakasta vanhuksia niinkuin rakastat isääsi ja äitiäsi, ikäisiäsi ihmisiä niinkuin veljiäsi ja sisariasi, ja vieraita lapsia niinkuin omiasi.

Niille, jotka luulevat, että ihmisten väliset rakkauden suhteet ovat tunteen asioita, joita ihminen ei itse voi ohjata, saattaa tämä näyttää oudolta ja he hylkäävät sen ensi kuulemalta. Sillä heidän tunteensa lyöpi heti vastaan, ja tähän tunteesen he vaan ovatkin tottuneet luottamaan. Kuinka muka voisin rakastaa tuota ryppyistä akkaa niinkuin vanhaa äitiäni, jonka olento on silmissäni kirkastunut loukkaamattomaksi kuvaksi! Taikka tuota äijää niinkuin vanhaa isääni! Tai voisinko rakastaa palvelustyttöämme niinkuin omaa sisartani; tuota miestä, joka on kilpailijani, niinkuin veljeäni, jolle mielelläni suon kaikessa etusijan! Taikka vierasta katupoikaa niinkuin omaa pienoista lastani, jota en voi liikutuksetta ottaa syliini!

Mutta järki sitävastoin heilläkin hyväksyy ajatuksen kokonaan. Järki sanoo kohta, että kaikki nuo tuntemattomat ukot ja akat, miehet, naiset, lapset eivät eroa mitenkään niistä muutamista henkilöistä, joihin tunnen rakkautta, – että juuri tuota akkaa, jossa minä en näe kuin rumia ryppyjä, joku sanoo äidiksensä, – että tuo akka siis voi olla aivan samallaisen hellän rakkauden esineenä, kuin minunkin äitini, – että siis minun tunteeni on vaillinainen, koska se ei voi kiintyä siihen, mitä toinen rakastaa.

Ja samassa kuin on näin kosketeltu tunteen arinta kohtaa, sen riittämättömyyttä, on tunne valmis liikahtamaan, etsimään uutta esinettä, jota se tähän asti ei ole ymmärtänyt sulkea lämpimyyteensä.

Miksi sanonkaan tuota akkaa ryppyiseksi, siten värittäen lauseeni kieltämättä vähän halveksivaksi. Totta on, että hänen kasvonsa ovat ryppyiset; mutta niinhän on äitinikin. Ja kun nyt lähemmin tarkastelen hänen piirteitänsä, niin vähitellen ja yhä selvemmin alan ymmärtää, että ne ovat samallaisten kärsimysten ja vaivojen tuotetta, joita on ollut äidillä. Tuossa silmän luona värähtää vieraalla vanhuksella aivan niinkuin äidillänikin. Poskien alaosa suupielen luona on paksuissa rypyissä. Ne tietysti eivät siinä aina ole olleet. Ne ovat muodostuneet varmaan niinkuin äidilläkin: ensin muistan olleen vaan tuskin huomattavan viivan; mutta se syventyi ja toisia tuli vuosien mukana viereen, kunnes ne vähitellen hänen harmaantuessaan muuttuivat vanhuuden siliämättömiksi rypyiksi. Ja yhtäkkiä vieraan vanhuksen kasvot kirkastuvat silmissäni. Hänenkin ryppynsä ovat muodostuneet vähitellen ja niilläkin on oma historiansa, niittenkin takana on kokonainen elämä suruja ja iloja. Katson hänen silmiinsä ja minuun tulvahtaa outo riemu. Siinä hetkessä ymmärrän, miksi Jumala häntä rakastaa ja miksi siis minunkin on häntä rakastaminen niinkuin äitiäni.

Tällä tavoin, omaisrakkauteen vertaamalla, voi selvitä sen rakkauden laatu, jolla Jumala tahtoo meidän rakastavan erotuksetta kaikkia niitä ihmisiä, joita näemme ympärillämme ja joiden keskuudessa elämme.

Ihminen syntyy vaan omaisrakkaus sydämmessä. Omaisrakkaus on hänellä valmiina ilman että hän on sitä tarvinnut työllänsä saavuttaa. Mutta maailma sitten hänelle väärin opettaa, että hänen asiansa on vaan kartuttaa tätä omaisrakkautta, että hänen on rakentaminen sen perustukselle, että hänen on valvominen omaistensa etua muiden rinnalla ja muiden kustannuksella. Ja hänen elämänsä muodostuukin taisteluksi omaisten puolesta vieraita vastaan, samalla kuin se on taistelua hänen itsensä ylentämiseksi muiden rinnalla.

Mutta uudestasyntymys tuottaa hänelle uuden käsityksen. Uudestasyntymys on Jumalan välittämä sovitus vieraan kanssa, rakkauden syntyminen siihen, mikä ennen ei ole ollut rakkauden esineenä. Omaisrakkaus kadottaa silloin kaiken merkityksensä, mikäli se on omaisien asettamista vieraiden edelle.

Koko tämän asian, jota niin suurella vaivalla ja niin monimutkaisesti koetan selittää, on Kristus lausunut lyhyesti ja selvästi. Paitsi yllä mainittuja kohtia, tapaamme Luukaan evankeliumissa vielä seuraavat sattuvat sanat: »Jos joku tulee minun tyköni, ja ei vihaa isäänsä, ja äitiänsä, ja emäntäänsä, ja lapsiansa, ja veljiänsä, ja sisariansa, ja päälliseksi omaa henkeänsä, ei se taida olla minun opetuslapseni.»

»Joka rakastaa isäänsä taikka äitiänsä j.n.e. – – enemmän kuin minua, ei se ole minulle sovelias.» Mutta »tulla Jeesuksen luo» taikka »olla hänelle sovelias» se on yhtä kuin rakastaa kaikkia ihmisiä erotuksetta, sen perustuksella, että kaikki ihmiset ovat saman kotoisen elämänhengen, saman Isän lapsia.

Meidän ei ole rakastaminen omaisia enemmän kuin vieraita, se on, meidän on rakastaminen vieraita sillä rakkaudella, jolla kykenemme rakastamaan omaisiamme.

Mutta, – sanotaan tähän – rakkaus johonkin ihmiseen edellyttää, että syvennyn tämän ihmisen sisälliseen olentoon. Mahdotontahan on siis synnyttää rakkautta miljooneja olentoja kohtaan, koska nähtävästi tarvitaan paljon aikaa oppiakseen rakastamaan yhtäkin sellaista ihmistä, jota ennen ei ole rakastanut.

Tähän täytyy vastata, että rakkauden laajentumista ihmissydämessä ei voi mitata lukumäärän mukaan, että, jos sisällisellä työllä olen onnistunut hävittämään vastenmielisyyteni jotakin henkilöä kohtaan tai olen oppinut rakastamaan semmoista ihmistä, johon minulla ennen ei ole ollut mitään tunteita, niin, huolimatta siitä, että olen työni kohdistanut johonkin erityiseen henkilöön tai henkilöryhmään, minä olen samalla joka suunnalle laajentanut rakkauden kykyä, se on, minun on nyt helpompi rakastaa kaikkia muitakin ihmisiä, joita ennen en ole rakastanut tai joihin olen tuntenut vastenmielisyyttä.

Minulla on omaiset ja omaisrakkaus vaan sitä varten, että ymmärtäisin, kuinka minun on rakastaminen vieraita. Toisin sanoen, omaisrakkauden avulla minä ikäänkuin ymmärrän, että ja miten Jumala rakastaa niitä ihmisiä, joita minä en vielä rakasta.

Kokemus näyttää sitäpaitsi, että juuri omaisrakkautta, mikäli se on puhdasta ja itsekkyydestä vapaata, ei voi mielin määrin laajentaa ja kasvattaa. Vai voiko kukaan sanoa onnistuneensa laajentamaan rakkauttansa omaisiin? Kuka voi sanoa, että hän nyt rakastaa isäänsä tai äitiänsä enemmän kuin ennen, nuorempana, tai että hän rakastaa vaimoansa hellemmin kuin alussa, tai veljiänsä tai sisariansa tai edes omia lapsiansa, enemmän kuin hän niitä on rakastanut? Ei kukaan. Ihminen ei voi omin keinoin saada luonteesensa sisältymään suurempaa rakkauskykyä kuin minkä se sisältää. Hän voi ainoastaan kohdistaa rakkauskykynsä semmoisia ihmisiä kohtaan, joita hän ei ole ennen rakastanut, ja siten oppia rakastamaan yhä useampia ihmisiä tai ihmisryhmiä sillä rakkaudella, mikä hänellä on käytettävänään. Ja silloin hänen omaisrakkautensakin vasta kirkastuu. Mutta jos hän kohdistaa rakkauskykynsä yhä ja yhä omaisiinsa tarkoituksella näin suurentaa tätä kykyä, niin pettyy hän surullisesti. Kaikki hänen pyrintönsä särkyvät ja hän katkeroittaa sekä itsensä että ne, joita hän luulottelee rakastavansa – Merkillistä on tältä kannalta tarkastella ihmiselämätä. Merkillistä on nähdä, kuinka niitä tuhansia, miljoonia ihmisiä, jotka eivät ole ymmärtäneet eivätkä koeta vapaaehtoisesti toteuttaa Kristuksen ilmoittamaa uutta rakkauden oppia, elämän yhä kovenevat kärsimykset tahtovat ikäänkuin väkisin johtaa tätä totuutta kohden. Puhumatta nyt niistä ihmisen pääkärsimyksistä, joiden tarkoitus on horjahuttaa hänen uskoansa omaan tulevaisuuteen ja lannistaa hänen toiveitansa siihen, että muut ihmiset kesken omia asioitansa voisivat joutaa häntä ajattelemaan, saati rakastamaan, tarkoittavat useimmat muut tavallisimmista kärsimyksistä saattaa ihmistä siihen, että hän, sen sijaan kuin ei ole tyytynyt omaisten ja vaatimattomien ystävien rakkauteen, vaan tahtonut vieraiden rakkautta, nyt päinvastoin itse oppisi vieraita rakastamaan. Tässä kohden on juuri syvin merkillisyys. Sillä elämä näyttää ihankuin tahallaan tuovan ihmisen tielle vieraan ja vihatun. Elämä tietää että jos hän oppii rakastamaan yhden vieraan sillä rakkaudella, joka hänellä on käytettävänä, niin hän samalla ilman muuta oppii kaikkia muitakin vieraita enemmän rakastamaan. Ja sentähden se tavalla tai toisella liittää hänet tähän yhteen, pakottaa heidät asumaan yhdessä, kärsimään yhdessä, suremaan ja iloitsemaan yhdessä. Tämmöinen vieraiden ainesten yhdistäminen tapahtuu hyvin usein esimerkiksi avioliittojen kautta. Minkä inhimillisen olosuhteen ympärillä voisikaan ajatella enemmän kärsimyksiä kuin avioliiton! Sattuu tosin usein, että avioliiton soimijat eivät ole toisillensa henkisesti vieraita; mutta kuinka paljoa useammin käy niin, että aistillinen viehätys yhdistää aviopuolisoiksi kaksi luonteeltaan ja kehitykseltään toisilleen kokonaan vierasta olentoa, – että, kun aistillinen tenho luonnon pakosta on kadonnut, nuo kaksi jäävät seisomaan vastakkain, vento vieraina toisilleen ja tuntien yhä kasvavaa kolkkoutta. Kuka mittaa silloin ne kärsimykset, joita heidän on kestäminen, oppiakseen ehkä vasta elämänsä ehtoolla rakastamaan toisiansa, hiljaa ja vaatimattomasti, niinkuin veli rakastaa sisartansa ja sisar veljeänsä! – Eikö liene myöskin kyllin tunnettu se ilon ja onnen täydellinen myrkytys, mikä perheessä voi olla välttämätön, jotta anoppi oppisi rakastamaan miniätä ja miniä anoppiansa? Ja jos kärsimykset todella opettavat anopin rakastamaan miniätä niinkuin hän rakastaa omaa poikaansa, niin eikö hän silloin jo ole uusi ja kirkastunut ihminen, jolle on enää mahdoton vihata ketään, vaan joka rakastaa kaikkia? – Mutta miksi minä luettelisin esimerkkiä elämästä, joka on jokaiselle tunnettu ja jota jokainen itse elää? Kuka täysikäinen ihminen ei itse tietäisi, että elämämme todella on täynnä tämmöisiä kärsimyksiä ja että ne kummallisella tavalla seuraavat meitä, mihin ikinä koetammekin niitä paeta? Ja kuka ei olisi, nähdessään näitä kärsimyksiä, ihmetellyt tai nurkunutkin kohtalon säälimättömyyttä!

Mutta kärsimykset ovat Jumalan rakkauden viimeinen todistus. Sillä ne ovat aijotut niille vapaille ihmisille, jotka vapaasti hylkäävät Kristuksen ilmoittaman rakkaudenopin, että he edes omien kärsimystensä kautta ehdottomastikin löytäisivät oikealle tielle. Eikö totta, yksi askel vielä Jumalan puolelta – ja koko siitä tahdon vapaudesta, josta ihminen itse ylpeilee ja joka antaa hänelle arvon olla Jumalan kuvan kaltainen, ei ole mitään jäljellä!

Mainitsemani Kristuksen sanat eivät ole mitään satunnaisia lausumistapoja, vaan sisältävät ytimen Kristuksen rakkaudenopista. Ne ilmaisevat ihmisille kokonaan uuden näkökannan, josta luonnollisella ihmisellä ei ole aavistustakaan. Ne tarkoittavat, niinkuin tarkoittaa kaikki, mitä Kristus on sanonut, Jumalan valtakunnan perustamista ihmisten keskuuteen, valtakunnan, jossa ihmiset riippuvat yksistään Isästä ja hänen tahdostaan.

Sentähden tämä oppi ulottuu kaikkiin olosuhteisin, mitkä ovat meidän maailmassamme suinkin mahdolliset:

Minulla on tosin omaisrakkaus siksi, että ymmärtäisin miten minun on vieraita rakastaminen. Mutta ei siinä kyllä.

Minulla on kotirakkaus, että minä oppisin rakastamaan vieraita koteja, että ymmärtäisin kaikki kodit niiksi sijoiksi, joissa asuu minun veljiäni ja sisariani, – minun oman isän lapsia.

Ja vieläkin enemmän.

Minulla on isänmaa, ja minä rakastan sen kansaa ja sen kieltä, vain ymmärtääkseni, kuinka minun on rakastaminen vieraita maita, vieraita kansallisuuksia ja vieraita kieliä, se on, ymmärtääkseni taaskin, että kaikki eri kansallisuudet ovat saman Isän lapsia, joita hän rakastaa niinkuin meitä. Jos siis olen yhtynyt Isään, niin täytyy minun tässäkin asiassa pitää hänen rakkauttansa, joka kohtaa kaikkia erotuksetta, ainoana ohjeena, eikä hakea maailman opeista mitään erikoista ohjetta, joka sallisi minun rauhassa rakastaa omaani ja vihata vierasta. »Te kuulitte sanotuksi: rakasta lähimmäistäs, ja vihaa vihollistas. Vaan minä sanon teille: rakastakaat vihollisianne, että te olisitte teidän Isänne pojat, joka on taivaissa.»

Aivan niinkuin omaisrakkaus ei voi kasvaa ennenkuin olen oppinut rakastamaan vieraita niinkuin omaisiani, aivan samalla tavalla ei voi olla mitään hyötyä siitä, että minä koetan puhaltaa hehkuksiin isänmaanrakkauden. Todellinen rakkauskykyni ei siitä liikahda nimeksikään ylöspäin, vaan sen sijaan kasvaa kansallisylpeyteni, johon tosi rakkaus päinvastoin tukehtuu. Ja kansallisylpeys kasvattaa minulle yhä yltyvän kansallisvihan vieraita vastaan. Kaikki kansallisuudet elävät siinä maailman uskossa, että he menisivät suinpäin turmioon, jos seuraisivat uutta totuuden oppia. Ja sentähden he sulkevat rajansa ja koettavat kaikin tavoin nostattaa kansan rakkautta omaan itseensä. Mutta kuka taaskin mittaa ne veriset kärsimykset ja ne raskaat taakat, joita kansojen on kestäminen tullaksensa vihdoin pakostakin tämän saman totuuden tielle, avatakseen rajansa selko selälleen ja oppiakseen toistensa tarpeita palvelemaan ja toisiansa rakastamaan niinkuin omaansa!

Vielä minun täytyy ottaa puheeksi pari kohtaa.

Olen sanonut, että esimerkiksi äiti, vaikka kuinka koettaisi suurentaa rakkauskykyänsä omiin lapsiinsa, ei sitä voi tehdä. Hänen yrityksensä tulevat päättymään – ja melkein aina päättyvätkin – siihen, että hän yhä enemmän antautuu vaan lastensa ruumiillisen hoidon ja aineellisen hyvinvoinnin palvelemiseen.

Ainoastaan yhdessä tapauksessa voi todellinen rakkauskyky suureta. Siinä tapauksessa, että äiti oppii rakastamaan vieraita lapsia niinkuin omiansa, ei ainoastaan tunteissa, vaan teoissa. Sillä silloin hän itse on muuttunut uudeksi ja kirkastuneeksi ihmiseksi, joka tietää, mitä hänen omat lapsensa ovat ja mitä he tarvitsevat. Hän rakastaa heitä Jumalan rakkaudella, joka ei voi suureta vaan siksi, ettei sitä voi mitata.

Jos sen rakkauden ohjeena, jolla meidän on vieraita lapsia rakastaminen, on se rakkauskyky, jolla voimme rakastaa omiamme, niin on ihanteena sille rakkaudelle, jolla meidän on omia lapsiamme rakastamisen, Jumala itse.

»Niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainoan Poikansa – –»

Mitä tämä merkitsee inhimillisesti?

Se merkitsee, että meidän ei ole rakastaminen omia lapsiamme niinkuin kana rakastaa poikiansa, vaan henkisesti, niin, että jos meidän lapsemme, opittuansa meiltä totuuden, sanoisi: »isä ja äiti, minä näen, että totuus minua vaatii uhraamaan henkeni sen edestä, ja minä olen tullut jättämään teille hyvästiä», niin me emme ottaisi häntä syliin estääksemme häntä tästä teosta, vaan ottaisimme hänet syliin siunataksemme hänet siihen.