Heikki
| Heikki. (Mukaelma). Kirjoittanut Heinrich Heine |
I. Heikki ja Vaina. muokkaa
- Heikki.
- Sylissä sulon Vainan
- Kuink’ lepo on iloista!
- Ja kauno silmihinsä
- Katsella kuink’ suloista!
- Ah, yksin ennen Heikki
- Sai olla mailmassa.
- Sydämess’ lempi sykki:
- Hän hellästi halailla
- Mailman kaiken tahtoi.
- Vaan kylmä jää vetäysi
- Harmahan sydämeensä. –
- Kuin Vainan kaunis silmä
- Katsahtaa Heikin silmään.
- Rinnasta jää sulaapi
- Ja lämmin taas on sydän.
- Ah, Vainan kauno silmiin
- Katsella kuink’ suloista!
- Vaina.
- Jos Heikki haluaapi
- Katsella Vainatansa,
- O, eikö Heikin silmää
- Taas Vaina rakastaisi.
- Mäessä vihanassa,
- Haudassa kukkain alla
- Lepäisi Vainan ilo.
- Ja kyynelistä silmät
- Olj Vainan sokeutunna.
- Ah, silloin Vainan silmiin
- Iloiten Heikki katsoi,
- Ja kyynel-huntu haihtui
- Silmistä suruisista;
- Sylissä Heikin taasen
- Hän löytääpi ilonsa.
- Sydämmel’ lempivällä
- Kuink’ lepo on iloista!
II. Vainan nukutus virsi. muokkaa
- Sylihin Vainasi
- Silmä kirkas viihdy,
- Huntuhun painu jo,
- Hymyillä noin et saa!
- Vainan sulo neiti,
- Hymy pois.
- Keväen kukoistaissa
- Kerran kaks kaunokaista
- Silmeä sädehtiväistä
- Vainan silmihin loivat
- Valhe-valonsa viekkaat!
- Vainan kauno kukka
- Viihdy, ah! viihdy jo.
- Riemu-elos sulje
- Hentohon kupuhun.
- Hymyillä, ah! et saa.
- Vainan sulo neiti,
- Hymy pois.
- Silmeä sädehtiväistä
- Vainan silmihin loistit.
- Kerran kaks huulta suikki
- Huulille Vainan suuta.
- Kärmeen olit ne, käärmeen!
- Vainan sulo riemu
- Viihdy, ah! viihdy jo.
- Vait, kuin suru nukkuu
- Polville ilomme,
- Uinu sinäkin nyt,
- Vainan sulo riemu.
- Uinu nyt!
- Unen vienon peittoon
- Vajookos silmäiset,
- Hiljaan sydänkin Vainan
- Sumuhun sielun vaipuu.
- Nuku hiljaan, ah! nuku.
III. Heikki ja Hanna. muokkaa
- Heikki.
- Vieressä puolisonsa
- Ja seppel’ otsallansa,
- Miks’ei iloitse Hanna?
- Miks kyyneleissä silmät?
- Hanna.
- Oi Heikki, Hannan ilo,
- Sa aino, Hannan onni!
- Emoaan Hanna muistaa,
- Suloa äitiänsä.
- Heikki.
- Puolison lempi poistaa
- Miks’ suruas ei taida?
- Sylissä eikö Heikin
- Kuollut saa unhouttua?
- Hanna.
- Oi Heikki, autuaana
- Ma lepään rinnoillasi! –
- Vaan äidin synkkä satu
- Ei haihdu muistostani.
- Heikki.
- Sydämmeheni heitä
- Suloinen, karvas kaihos.
- Kerro se satu kuolleen
- Sulon, ihanan äitis.
- Hanna.
- Rinnoilla rakkahansa
- On äitinkin levännyt,
- Vaan syksyn tullen karkas
- Isäni kylmä luotaan.
- Heikki.
- Oi Hanna, armaan äitis
- Mik’ oli nimi sulo;
- Ja miksi kylmä isäs,
- Armoton kutsuttihin?
- Hanna.
- Hymyilen, surren, Vaina
- Olj armaan äitin nimi,
- Ja vaimos tyly isä
- Nimesi, Heikki, kantaa.
- Heikki.
- Oi Hanna, synkkä satu:
- Se sydäntäni polttaa
- Ja hirmu aave säihkyy
- Sieluni synkän yössä,
- Nyt lausu, Hanna, lausu:
- Mit’ antoi armas äiti,
- Muistoksi kovan isän,
- Surusi lievitteeksi?
- Hanna.
- Isäni armottoman
- On sormus sormellain,
- Äitini kyyneleillä
- On kulta kastettunna. –
- Vaan Heikki, miksi kasvos
- Noin kalpenee ja miksi
- Sun silmäs valo tummuu,
- Ja syvät tuskat kuiskuu
- Huulilt’ vapisevilta.
- Oi, tule Hannan viereen,
- Sun tuskas Hanna jakaa,
- Ja suru leimuaapi
- Hannanki sydämmessä! –
- Et kuule mua Heikki!
- Turhaan rukoilee Hanna!
- Muu Jumala! hän rientää
- Vaan raivomielisenä
- Nyt synkän yön sydännä
- Pois Hannasensa luota!
- Oi Heikki! Heikki! Heikki!
- Tuu Hannas luokse jälleen!
IV. Meri. muokkaa
- Ah, myrsky se pauhaa nyt pinnalla veen
- Ja aallot ne kuohuen vaipuu mereen,
- Ja tuuli vaan vinkuupi aaltojen päällä
- Ja pilvetkin synkkänä kulkevat yöllä.
- Oi kuinka ne lainehet kauheesti lyö
- Ain’ kallion kylkeen, ja pimee on yö.
- Ja korkeella kallion reunalla seisoo
- Mies, mielessään synkkänä kuohua katsoo.
- Ja aalto kuin latvansa kallioon toi,
- Niin katsoja itsensä merehen loi. –
- Ja meri sen nieli, ja kuohu sen peitti!
- Vaan aalto se kuohunsa edelleen heitti!