Hauta Perhossa (Törneroos)
| Hauta Perhossa. Suomennos. Kirjoittanut Johan Ludvig Runeberg |
| Suomentanut Antti Törneroos |
I.
muokkaa- Miss’ on hauta, joka sata vuotta
- Perhon korvessa on pensastunut,
- Unhotettun’ aivan ansiotta?
- Missä on se? älä kysy, vieras!
- Kussa järvi kaisimpana kääntyy
- Männikköhön, siell’ on paikka. Koivut
- Latvoineen jo huojuvat sen päällä;
- Missä niiden juurten alla hauta
- Kerran peitettiin, ei kenkään tunne.
- Bunotar, sa Suomen sulo-neito,
- Muistoltasi tarkemp’ ihmislasta,
- Vastaa: kuninkaanko hauta kätkee,
- Taikka hänen vertaisensa miehen?
- Kuningast’ ei, ei sen vertaistakaan;
- Haane, vanha talonpoika, siinä
- Kätketään ja kuus sen kunnon poikaa.
- Istu reunallen tuon jyrkän rannan;
- Niiden työt mä kauniit kerron sulle,
- Kasteen kanervissa kiiltäessä,
- Harjun honkain päivää varjostaissa.
- Haane, Suomen syntyinen, jo vuotta
- Seitsenkymment’ täytti konnullansa
- Perityllä. Kuus häll’ oli poikaa.
- Kolme kaksoisparia, ja niistä
- Vanhin vuotta seitsentoista, nuorin
- Viisitoista; kaikki vahvat, kauniit,
- Niinkuin virrat kevättulvillansa.
- Vaan jos joku heist’ ol’ etevämpi,
- Voiton varmaan vanhempi sai veljes
- Toisen kaksoisparin, Tuomas Haane.
- Ryysyissäkin loisti hän, kuin kaunis
- Tähti resupilvein rakosista.
- Vaikka mitä maassa hän ois tehnyt,
- Kenkään hänt’ ei vihata ois voinut.
- Sentään vainoovan hänt’ isä näytti;
- Hänt’ ei vaan, mut veljiäkin muita.
- Lapsina ei heitä kohdeltuna,
- Lohduttajina ei vanhan päivän,
- Vaan kuin orjia ja kurjemminkin,
- Järjettömiä kuin elukoita.
- Niin he viettää saivat lapsuuttansa,
- Ja jo joutui päivä, jona nuorin
- Pari päätti viisitoista vuotta.
- Aamurusko kirkas metsän kultaa.
- Pilven pilkkua ei taivahalla,
- Iloisna, kuin aamu itse, nousee
- Veljesjoukko olkivuoteeltansa.
- Mutta tupahan, miss’ isä yksin
- Oli, peljäten se käy, ja nuorin
- Pari lähenee ja nöyryydellä
- Tarttuin äijän kätehen näin alkaa:
- ”Isä, suo tää päivä joutilaina
- Meidän veljinemme riemuitella,
- Täytettyä viisitoista vuotta!”
- Kolkkona, kuin talvi, ukko kuuli
- Pyynnön, kurotuin hän kulmakarvoin
- Vastas: ”mitä tänäpänä jääpi,
- Jäätyä se jättää huomennakin.
- Kyntämätt’ on pelto, kohta kyntöön!”
- Veljet vaiti kulkivat koht’ työhön.
- Veräjällä vasta Tuomas virkkoi:
- ”Jos näin oikein isän katsannosta,
- On tään päivän työllä kullan arvo,
- Joka hikipisaralla palkka,
- Tehtävä on työtä ankarasti,
- Sillä tarkan tutkinnon tuo ilta.”
- Tuomaan kehotettua näin, kaikki
- Aurat peltoon ankarasti löivät.
- Päivän noususta sen laskuun asti
- Huokaamatta, syömätt’ astelivat
- Määrättyjä vakojansa veljet.
- Iltavarjon peittäessä pellon
- Sarka yksi vaan on kyntämättä.
- Silloin saapui sinne myöskin vanhus,
- Luokseen huusi poikansa ja lausui:
- ”Paljon tehty on, mut vielä tehnyt
- Suuremp’ ahkeruus ois suurempata.
- Kaikkia en kerrassaan ma taida
- Kurittaa, yks, syyllisempi muita,
- Syystä muidenkin saa rangaistuksen.
- Tuvassani kuopass’ ahtahassa,
- Paksuin siltapalkkein alla, syypää
- Suljettuna saapi istuskella.
- Kolmen yön ja päivän vaihetusta
- Silmänsä ei hämärä saa nähdä,
- Kolmen yön ja päivän virvoitusta
- Kuivunut ei kielensä saa maistaa.”
- Lausui näin ja läksi julmin silmin,
- Mut ei sydämin, jos kyynelvirta
- Vaan ei pettänyt se, joka kastoi
- Äijän posket, koska pois hän kääntyi.
- Maa yön helmassa jo nukkui. Haane
- Tuvassansa makasi ja veljet
- Pirtissänsä pehkulaverilla.
- Nukkunut ei kenkään, nukkuvinaan
- Vaan hän vartoi toisten nukkumista.
- Luullen toisten nukkuneen jo, nousi
- Nuorin, Jaakko, vuoteeltaan ja läksi
- Isän luo ja lausui: ”isä, minä
- Syypää olen; synnyinpäivänäni
- Riemuissani juoksin joutilaana,
- Unhottaen kyntöni. Sä mua
- Rankaise, mut älä muita.” Hälle
- Vastas isä vanha: ”kuin on syysi,
- Huomenna on rangaistuksesikin.”
- Tuosta Jaakko läksi laverilleen.
- Taasen, muita nukkuneiksi luullen,
- Kaksoisveli, Kustaa vuoteeltansa
- Läksi luokse isänsä ja lausui:
- ”Kosto mua yksin kohdatkohon,
- Niinkuin yksin sen ma ansaitsenkin.
- Synnyinpäivänäni pientareilta
- Poimin vaaramia veljilleni.
- Minun syy on, eikä muiden.” Hälle
- Vastas isä vanha: ”kuin on syysi,
- Huomenna on rangaistuksesikin.”
- Tuosta Kustaa läksi laverilleen.
- Taasen, muita nukkuneiksi luullen,
- Kolmas veli, Eero vuoteeltansa
- Läksi luokse isänsä ja lausui:
- ”Isä, jos sa rangaistusta aiot,
- Syy on mun, mut yhdenkään ei toisen.
- Kivillä kun lammin kaislikossa
- Paiskelin ma sorsan poikasia,
- Jäi se sarka kyntämättä.” Hälle
- Vastas isä vanha: ”kuin on syysi,
- Huomenna on rangaistuksesikin.”
- Tuosta Eero läksi laverilleen.
- Kukin vuorostaan näin isän luona
- Kävi ja sai vastuun yhdenlaisen,
- Sikskuin käymätt’ oli Tuomas yksin,
- Tää, kun keksi veljein käynnit, kohta
- Arvas aikomukset niiden, malttain
- Mieltään, sikskuin nukkuivat he kaikki,
- Hänkin isän luokse läksi, lausui:
- ”Kuules, isä, kyllä kumma seikka!
- Kun mä äsken näytin nukkuneeksi,
- Veljesjoukko istui vuoteellensa
- Ja, kun yksin jäin mä pitkälleni,
- Kuiskutteli hiljaa keskenänsä:
- Veljet, kukin tietää Tuomaan yksin
- Syypääks uhkaavahan rangaistukseen,
- Minkä itsekin hän tunnustaisi.
- Vaan kun usein syystämme hän kärsi,
- Kärsikäämme syystänsä me kerran.
- Sitten näin mä kunkin vuorostansa,
- Kun hän toiset nukkuneiksi luuli,
- Ulos hiipivän ja palajavan.
- Arvasinko asiansa, isä?
- Sanansa on rakkauden on luoma,
- Sillä syypää oikea ma olen.”
- Äänell’ isä vastas särjetyllä:
- ”Mene, huomenna saat koston kyllä.”
- Aalloista jo oli aamurusko
- Kultasiivin metsän yli noussut,
- Koska vanhus kutsui poikiansa.
- Kolkko, korkea ja harmaapäinen
- Pyhävaattein pöydässä hän istui,
- Raha, synnyinmaansa lahja, riippui
- Sininutun rintapieluksesta.
- ”Ken nyt teistä”, kolkkona hän kysyi,
- ”Kantaa tässä syytä hartioillaan?”
- ”Minä”, kaikui suusta joka veljen.
- Sulku, joka seitsentoista vuotta
- Lasten nähden kyyneleet sen sulki,
- Särkyi nyt, hän ristikäsin itki:
- ”Kiitos Herran!” lausui hän, ”jo täytin
- Lupauksen, viha lapsissani
- Särkenyt ei sydäntäni ole.
- Poiat, tästä lähtein ette orjat,
- Mutta lapset armahimmat, kuulkaa,
- Minkä kertoo isä vanhuksenne:
- Nuorna palvellessani ma täällä
- Kahdeksan näin yhden miehen poikaa,
- Vaan niin julmat eivät vihamiehet,
- Kuin heist’ oli veli veljellensä.
- Ohimennessä ja kohdatessa
- Kivin, puukoin toistaan tervehtivät.
- Voi, mä mietin, ennen tahdon olla
- Sulon vaimon rakkautta vailla,
- Kuin pelossa vuosiani viettää,
- Että täyttäisin maan tuommoisilla
- Julmureilla; päätös toimeen pantiin.
- Vuotta viisikymmentä jo kannoin,
- Mut ei ikä, eikä sotaretket
- Voimiani olleet vaivuttaneet.
- Kerran hiilihaudall’ yötä vietin,
- Koska äkkiään mies vieressäni
- Hohtehessa valkean näin lausui:
- ‘Häijyin veljein isänä mä neuvon:
- Jäsentesi voimaa älä säästä
- Syötäväksi haudan matosille.
- Nai ja siitä poikia, ja laita,
- Että vaiva yhteinen sen neuvoo
- Heille, mit ei onni poi’illeni.’
- Mies näin. Tuulen tulta lisätessä
- Katosi kuin tullutkin hän oli.
- Hän toi neuvon, Herra menestyksen.
- Vanokaa nyt nimehen sen Herran:
- Että, niinkuin ennen aina yhtä
- Piditten, ei vastainenkaan vaiva,
- Eikä riemu, eikä murhe maassa
- Toisen ole, joll’ei myöskin toisen,
- Aina, kuinka Herra voimaa antaa;
- Niin ei tuimuuteni tuoma murhe
- Turhaks tunnu hautaan mennessäni.”
- Esihin nyt astuin Tuomas lausui:
- ”Isä, vala tää on ihanaisin,
- Huokeempaa ei toista täyttääksemme.
- Miksi emme, jättäin koti, käyneet
- Työn ja onnen etsoon muiden luokse?
- Siks ett’ ero tuntui tukalalta.
- Toinen toista tahtonut ei jättää.
- Hajoaisimmeko ympär maata
- Metson-poikain lailla metsikössä,
- Ampuja kun heitä ahdistavi?
- Vaivan aikana näin arvelimme;
- Niin on onnen aikanakin käyvä.”
- Jumalassa vannoi joka veljes:
- Että, niinkuin ennen aina yhtä
- Pitivät, ei vastainenkaan vaiva,
- Eikä riemu, eikä murhe maassa
- Toisen oisi, joll’ei myöskin toisen,
- Aina, kuinka Herra voimaa antaa.
- Niin he vannoivat, vaan valan kätki
- Iloisena isä sydämeensä.
II.
muokkaa- Kadonnut jo oli rauha kulta,
- Poltto, murha Suomen seudut täytti,
- Miehet miekka, vaimot pako peri.
- Lintulahden, Saarijärven mailta
- Perhoon lensi surusanomia,
- Iloisempia ei Isonkyrön,
- Eikä Lapuankaan lake’ilta
- Sanomia saatu siellä kuulla.
- Tuvassansa pitkän pöydän päässä
- Lounattaan söi harmaantunut Haane
- Poikinensa, koska pakolainen,
- Kahdentoista vuoden vanha poika,
- Tuli tupahan ja hengästynnä
- Ovella jo huusi: ”Jesus teille,
- Vanha isä Haane! Piikkimiestä
- Kaksikymmen-kunta poltti meiltä
- Huoneet yöllä. Nyt ne lepäjävät
- Kirkon luona varrella tien tänne;
- Ennen iltaa täällä ne jo ovat.”
- Vihapäissä Haane nousi, lausui:
- ”Kuusi poikaa Herra antoi mulle,
- Vahvaa, jäntevää, vaan kaksitoista
- Jos mull’ oisi, kävisikö kuoloon
- Joku ilomiellä maansa eestä?”
- Lausui näin ja otti tyvenenä
- Kiväärinsä vanhan vaarnaltansa.
- Ylpi-muhoellen virkkoi Tuomas:
- ”Vanhoillen ei sovi sota-ase,
- Niinkuin nuorten povehen ei pelko;
- Pane, isä, pyssy paikallensa,
- Anna mun ja veljieni koittaa.”
- Mielellään kuul’ ukko tään ja myönsi.
- Uhkamielin joka veli heti
- Tarkan pyssyn, nahkakoteloisen,
- Hartioilleen heitti, kätehensä
- Karhun-keihään lyhyen, vaan vahvan
- Tempasi. Näin asehissa astui
- Äänetönnä kukin, luja siinä,
- Että, kussa vihamiehen kohtais,
- Surman sais se, tai hän itse kaatuis.
- Tuskin puolen neljännestä tietä
- Kaitaa kulkivat, kun Tuomas virkkoi:
- ”Veikot, tietä kulkekaatte, kunnes
- Laaksoon lahden suulla ennätätte,
- Mäntykankahalla yläpuolia
- Puitten piilossa on oiva paikka
- Meille vihamiestä odotella.
- Ennen iltaa hän ei suinkaan saavu,
- Jos tien varret korventaa hän koittaa;
- Sillä aikaa aion hetken viettää
- Torppasessa tien tään syrjäisessä,
- Jossa kultani jo mua kaipaa.”
- Lausui näin ja torppahan päin läksi.
- Verkallensa veljet astelivat
- Määrätylle paikallensa, missä
- Lammen lahta kohden nousi nummi,
- Jossa puitten salasuojasessa
- Pitkin tietä kaikki katselivat.
- Kauemmin ei, kuin ens’ aamukoissa
- Metsämies saa havusuojuksessaan
- Teiren-soidint’ odotella, kun jo
- Maahan lentää soittaja ja täyttää
- Lammen rannat sotahuudollansa,
- Veljet väijyneet, kun vihamiesten
- Julma joukko pystypiikkinensä
- Ratsasti jo kaukaa raivosasti.
- Heidät muita ennen huomas Aattu,
- Tuomaan kaksoisveli, ja hän huusi:
- ”Veljet, leikki alkaa, vetäkäätte
- Peitostansa pyssyt, koska laakson
- Tuolla puolla kummun rintehelle
- Vihamies on tullut, ampukaatte,
- Joilla luoti vaan on pyssyssänsä.”
- Lausui näin; jo vihamieskin ehti
- Kummun kukkulalle, kulkuansa
- Alaspäin kun alkoi, veljet kohta
- Laukaisivat. Neljään päähän luodit
- Lensivät, kaks yhtehen, ja neljä
- Ratsua jäi irralleen, kuustoista
- Seisottivat miehet ällistyneet.
- ”Ladatkaatte, veikot,” huusi Aattu,
- Uhkasilmin käyden kätköstänsä.
- Vihurina vihamieskin alkoi
- Hirmuisesti heitä kohden kiitää.
- Vikkelinki veljes tuskin ehti
- Kruudin panna pyssyyn, mut ei lyödä
- Luotia sen päälle, kun jo pääsi
- Kankahalle vihamies ja maahan
- Harpattua, piikit oikaistuina,
- Veljeksiä kohden kohta riensi;
- Mutta veljet, kourissansa keihäät,
- Ryntäsivät rohkeasti vastaan.
- Sota alkaa huudon, pauhun kanssa,
- Kumpikaan ei voita, eikä väistä.
- Ensiks Eero kaatui ammuttuna,
- Ampujan taas Kustaan keihäs kaatoi.
- Sota kiihtyi, pisto piston kosti,
- Kuoloon kuusi vihamiestä vaipui,
- Veljeksistä kaikki verta vuoti.
- Viimeisenä seisoi Aattu yksin.
- Jalka, olkapää jo haavoitettu,
- Ryöstetyllä miekallaan hän huiski,
- Sikskuin kuolinpiston povehensa
- Sai ja kaatui, kuollessaan viel’ lyöden.
- Hänen päänsä katkaistun nyt pisti
- Joukon päämies piikin päähän, sitte
- Läksi huohottaen kuuden kanssa,
- Jäänöksen tään kaksikymmenestä,
- Niistäkin jo yksi haavoitettu.
- Mutta synkän metsän polkutiellä
- Kulki kaatuneitten vanha isä.
- Kotonaan ei viihtynyt hän, poikain
- Lähdettyä; asehitta läksi
- Neuvojaksi heille tappelussa.
- Sieltä näki kaukaa ratsumiesten
- Ratsastavan kiirein, kannettavan
- Näki Aatun päätä piikin päässä.
- Jäsenet kaikk’ äijän järisivät.
- Kiiruhtaen kulkuaan hän pääsi
- Paikkaan, jossa jalo veljesrivi
- Kaatui viereen vihamiehiensä.
- Harmaista hän silmäripsistänsä
- Pyyhki kyyneleet ja ylevänä
- Luki kuolleet, veljet, vihamiehet.
- Muut siin’ oli poiat, paitse Tuomas.
- ”Miss’ on Tuomas? eläneekö yksin
- Hän, kun joukossa ei ole veljein?”
- Näin hän huusi. Tuomais torpass’ istui
- Onnellisna kultasensa kanssa:
- Kätensä nyt juuri veti siltä
- Kauhistuin hän, huusi: ”mitä tämä?
- Silmilläkö nään, vai niskallani?
- Sua vaan ois silmän näkeminen,
- Niskan taas vaan seinää mustunutta.
- Milläs siis nään tätä kummitusta:
- Veljet verihinsä vaipuneina,
- Aattu veljen päänkin piikin päässä?”
- Lausui näin, ja keihääsen ja pyssyyn
- Kiirein tarttuin torpasta pois riensi
- Veripilkkuja hän pitkin tietä
- Näki, määrättyyn kun paikkaan pääsi,
- Näki veljein ruumiit puitten alla,
- Niiden luona isä vanhuksensa.
- Kentällen ei rohjennut hän käydä,
- Mykkänä vaan seisoi, katsoi, kuuli,
- Kuinka vanhus vaikeroiden huusi:
- ”Harmaita, voi, karvojani! missä,
- Miss’ on Tuomas? Pakeniko yksin
- Rakkahin tää poiistani muinoin?
- Pakeniko, pettäin veljiänsä?
- Pettäjää voi, pelkuria konnaa!
- Kulkekoon, kuin Kain, hän erämaissa,
- Joissa värisevä haavanlehti
- Häntä säikyttää, pyyn lennähtävän
- Pyräys taas häntä kauhistuttaa.
- Vanhurskas sa taivaan Herra, vainoo
- Häntä, niinkuin minä ennen lemmin.
- Missä kuolo hälle auenneekin,
- Kiellä isänmaa ja heimo hältä.”
- Tään kun kuuli Tuomas, kauhistuen
- Isästänsä katsantonsa käänsi.
- Niinkuin koira, joka kontiota
- Vainullansa metsiköissä vainoo,
- Verijälkiä hän äänetönnä
- Kulki, mieless’ ääni koston kaikui.
- Kotinsa kun ohi kulki, liekki
- Katosta sen tuprusi, mut tuota
- Hän ei nähnyt, eikä kuullut, silmä
- Kiintynyt vaan oli veritiehen.
- Päivä oli mennyt metsän taakse,
- Kylähän kun autioon hän saapui.
- Liki tietä poika vainiolla
- Kuhilaasta kurkisti ja hälle
- Viittaellen huusi hiljallensa:
- ”Älä mene, hukka vie sun siellä;
- Vihamiestä kuusi kyläsessä
- Lepäjää nyt, pitkät piikit heillä,
- Ratsastaja suurin, julmin heistä
- Miehen päätä kantoi piikissänsä.”
- Kiireemmin vaan Tuomas tietään kulki.
- Ensi tuvan oven päällä näki
- Aatun rakkahan pään naulittuna.
- Karjuen hän heitti pyssyn, murti
- Sisähän. Jok’ ensin tuli vastaan,
- Rintahaan sai keihään ristiin asti.
- Asehista nyt ei raivossansa
- Huolinut, vaan lentäen kuin kotka
- Kourillansa tuotti kuolemata.
- Tuntenut ei haavaa hirveimpääkään.
- Jonka kohtasi, sen lattialle
- Kurkulla hän revityllä kaatoi.
- Viimeiseksi jäi vaan joukon päämies.
- Häntä otti Tuomas ohimoilta,
- Rinnan rikkoi, seljän särki hältä,
- Että siihen kaatui kaksinkerroin,
- Pään löi poikki kaatuneelta, sitte
- Ovelt’ otti veljen pään ja läksi
- Väsyneenä, verisenä sieltä,
- Mutta sydämellä huokeemmalla.
- Puoliyö jo peitti maan, kun vaivoin
- Isiensä kotihin hän pääsi.
- Tuhka, savu syöksyi hälle vastaan:
- Lato yksin seisoi palamatta,
- Jossa suojaa, lepoa hän etsi.
- Mutta kynnykselle tultuansa
- Isänsä sielt’ ääntelevän kuuli:
- ”Keitä kuulen, josko Tuomas petti?
- Kenties, kenties hän ei pettänytkään.
- Herra, suo, ett’ olisi hän ei syytön!
- Suo ett’ tänne murhaajan pään toisi,
- Joka piikkihin pään Aatun pisti;
- Suo näin nähdäksein hänt’ uskollisna;
- Kostos, jota äsken huusin hälle,
- Anna harmaan pääni päälle tulla.
- Tuhkilta ma taloseni sitte,
- Ruumihilta poikieni vielä
- Elämästä kiitän sua, Herra!”
- Sisähän, tään kuullen, astui Tuomas:
- ”Rauha harmajalle päälles, isä!
- Tällä haavaa eivät murhamiehet
- Poikiesi ole elämässä.”
- Lausuin näin, pään julman vihamiehen
- Isänsä hän jalkain juureen heitti.
- Lattialta nousten vanha isä
- Sylihinsä sulki poian, – mutta
- Kuolevana tää jo maahan vaipui;
- Vaipuissa sen vaipui myöskin isä. –
- Haavoistansa kuoli Tuomas Haane,
- Ilostapa kuoli isä vanha.
Lähde: Runeberg, [J. L.] 1872: Hauta Perhossa: suomennos. G W. Edlund, [Helsinki].