Haudalla (Valpas-Hänninen)

Haudalla.

Kirjoittanut Edvard Valpas-Hänninen


Kirkkaina hohtavat päivyen valot
kumpuja, laaksoja kultaillen.
Loisteessa rientävät kansamme jalot
paikoille rakkaille pyrkien.
Pohjolan pojat on hurmevin mielin,
Karjalan kansoa kuiskivin kielin,
Hämehen neitoja hämyillen
rinnalla kansallis-uusmaisten.
Vastassa meillä on mieluisa rinne.
Männyt sen huojuen humisee,
hymnillä kummuille kutsuvi, minne
satoja yhdessä samoilee.
Jalkamme koittavi kiireesti maata.
Rintamme kyllin ei henkiä saata –
ennakkoriemu niin täyttää sen,
tunne kun valtavi ihmeinen.
Pyhä on paikka, mi kätkevi viljaa
tuonen ja muistoa lempeää.
Kukat sen nyökkivät päitänsä hiljaa,
hennosti lehvätkin tervehtää
aivankun vienointa vakavuutta
hellää ja suloista sopuisuutta
oisi ne laitettu läyhimään
paikkahan Suomemme pyhimpään.
Siinä on muistoina ristyeitä,
mitenkä ihmiset haihtuvat pois
elämät jatkavat uusia teitä,
joita ei viisahin arvata vois.
Niit’ emme tiedä. Mutta on meillä,
isämme, äitimme jätteheillä,
eessämme patsas kalmiston
heijova säteitä auringon.
Nimi sen loistaa. Toivojen ruskon
saattavi rinnoissa leimuksiin,
hyvien, jalojen kaunihin uskon
seistävi mielihin tuhansiin.
Rakkaustunnelma kaunis ja pyhä
syntyvi, nousevi, paisuvi yhä,
puhkeikse viehtäen sävelmiin,
lauluna maamme saa kuuluviin.
Tuhanten yhteistä säveltä raikuu,
yhtyen lehtien hulmintaan,
Runeberg-kalmiston ympäri kaikuu
sydämien lempeä seurassaan.
Lempemme keskus on laulaja maamme.
Lauluilla muistonsa helliä saamme,
mitkä ovat hänestä pulpunneet,
lämmöstä sydämen uhkuilleet.
Niistä on tunteemme heijo ja laina,
puhdas kuin loisrelo kirkkahan veen.
Sieluja tuhannet täyttää ne aina
nostaen jalohon kauneuteen,
kultarantain ja taivasten luokse,
missä on lemmen ja hyvehen tuokse
ihminen jalo kuni ihanne
polvea parasta kansamme.
Oi kun se nostaa päätä ja mieltä,
jalohon haluhun innostuin.
Ilmassa, tunnossa värisee kieltä:
kansamme olkohon kunnokkain;
kauniiksi tulee sen perata juurta,
pienestä luoda jaloa, suutaa,
hyvyyttä hankkia virrottain
onneksi ihmisten miljoonain.
Tilan sen ihanan välkkyy jo huomen,
aivankuin koittoa tulevan
elettäis hetkinen kummulla Suomen
hengessä suuren laulajan.
Katsohan: kaunista silmyet loistaa,
tuhannet rakkautta suurinta toistaa
tahtoen hyväksi isänmaan,
tenhoksi kansamme kaunokkaan.
Parahan tunnelman hetkellä tällä
sääty ei eroa määränne:
mielellä hyvällä, ylvähällä
rikas suo arvoa köyhälle.
Yksi kun aate joukkoa johtaa,
kasvoista kaikkien lempeenä hohtaa,
kukin on kullekin armainen,
yksikin veljenä kaikkien.
Niin sinä muiston ja laulun valta
hetkeksi lumoat ihmiset!
Sorretut tempaat rikkahalta,
yhtehen soinnat tuntehet.
Siksipä kaikkien mielihin hiivy,
sulata sydämet, vaikuta, viivy,
kunnes on kaikilla kaikujas
kilvan he täyttävät rakkauttas.
Tuhannet haudalla, sitä he pyytää,
siksi he patsasta palvelee.
Muistojen liekkejä liittoihin syytää.
Siellä ne kauvaksi leimunnee:
lentää ne pohjan laajoille maille,
etelän rannoille loiskukkaille,
sisimpien salosien hyminään
luomahan mielihin lempeään.
”Hetkistä niistä laulut jos loisi
Suomelle päivän niin ainaisen,
että sen ihmiset veljinä oisi
hyljäten sorron painaijen!” –
toiveen sen ihanan joukkue henki,
kaiutti sävele laulujenki
hohteessa illan punervan
haudalla Suomen laulajan.

–[Valpa]s.


Lähde: Työmies 5.2.1904.