Hämeen linnan esi- ja rakennushistoria:Häme ja hämäläiset itsenäisyytensä aikana

Sisällysuettelo.

Häme ja hämäläiset itsenäisyytensä aikana. Hämeen linnan esi- ja rakennushistoria Kirjoittanut Julius Ailio

Suomen valloituksen alkuvaiheista.

Kuva 13. Pakanuuden aikaisen Unikkolinnan muinaisjäännökset Janakkalassa.

I. Häme ja hämäläiset itsenäisyytensä aikana

Hämeeseen ja hämäläisiin heijastuvat varhaisimmat historian säteet pakanuuden ajan lopulla, jotenkin samaan aikaan sekä lännestä että idästä päin. Ne kohdistuvat silloin vielä itsenäisenä eläneeseen heimoon, mutta samalla ovat enteinä sen itsenäisyyttä uhkaavasta vaarasta, viesteinä alkavista taisteluista mahtavampia naapurikansoja vastaan, jotka toistensa kilpailijoina pyrkivät levittämään valtaan Suomenniemelle.

Gestriklannin maakunnassa Ruotsissa, lähellä Gevlen kaupunkia, Hämlingen kylää, on eräs riimukivi, jonka, siinä olevan kirjoituksen mukaan, Bruse niminen mies on pystyttänyt Hämeessä (tafstalontissa) kaatuneen veljensä Egilin muistoksi. Kirjoituksen jatkon on selitetty todennäköisesti osottavan, että Egil oli maakuntansa miehistön johtajana ruotsalaisten kuninkaan toimeenpanemalla retkellä, johon paitsi Gestrikelantia otti osaa muitakin maakuntia, ja että Egilin kaaduttua Bruse oli tullut maakuntalaistensa johtajaksi. Mihin osaan Hämettä retki tehtiin, ei ole tietoa – mahdollisesti Kokemäenjoen vesistöä myöten sisämaahan päin. Riimukiven ja siis retkenkin aika on asetettu 1025 – 1050 vuoden vaikeille j. Kr.^[1]

Venäläisessä Laurentiuksen kronikassa kerrotaan, että v. 1042 Vladimir Jaroslavin poika teki retken jäämejä (hämäläisiä) vastaan ja voitti ne^[2]. Retkestä tulee tuonnempana puhetta. Tässä mainittakoon, että hämäläisten silloinen asuma-alue on ilman epäilystä sijoitettava Suomeen. Entistä, SJÖGRENin esittämää arvelua, että hämäläiset vielä 11:nnellä vuosisadalla olisivat asuneet Laatokan kaakkis- ja eteläpuolella^[3], ei enää voida päteväksi katsovilla syillä puolustaa. Hämäläis-alue tietenkin on ulottunut karjalais-alueesta länteen, ja viimemainitus on puheenaolevana aikana täytynyt ulottua Suomenlahden perukkaan. Viittaapa Islannin muinaissadustossa esiintyvä, epäilemättä Suomenlahden perukkaa tarkoittava nimi Kirjalanpohja (Kyrialabotn) karjalais-alueen jo muutamia vuosisatoja varhaisemmin sattuneen mereen^[4].

Vasta 1100-luvulla esiintyy Häme ensi kertaa mainittuna Etelä-Euroopan kirjallisissa lähteissä. Arabialainen maantieteilijä Idrisi käsittelee teoksessaan^[5], jonka hän 1100-luvun puolivaiheilla kirjoitti Sisilian kuninkaan Roger II:n kehoituksesta, koko silloin tunnettua maailmaa. Hän kertoo siinä m.m. Suomesta, maasta, joka rajoittuu ”Norjan saaren” pohjoispäähän, ja jossa on paljon kyliä ja viljeltyjä tienoita, muttei muita kauppapaikkoja kuin Ebreze (Abrasa, Auransuu?). Suomen kuninkaalla on Idrisin mukaan monta paikkakuntaa ja asuttua seutua Norjassa. Ilmeisesti Hämettä tarkoittaa seuraava tieto: Tabast (Tavast) on maa, jossa on paljon kyliä, vähän kauppapaikkoja: kylmyys siellä on vielä ankarampi kuin Suomessa; Tabastiin luetaan Daghwâta (Dagö? Eli Hiidenmaa), meren äärellä oleva kukoistava kaupunki.

Idrisillä oli teostaan vasten käytettävänä runsaita aineksia, joita Roger oli laajoilta aloilta keräyttänyt lähettämillään tiedustelijoilla. Tietojen hankkimista helotti se seikka, että puheenaoleva normannilaisvaltakunta silloin oli mahtavimmillaan, ja että sen pääpaikat, Palermo ynnä Messina, silloin olivat vilkkaassa kauppayhteydessä etäistenkin seutujen kanssa. Täten on käsitettävissä, että Idrisi on saanut syrjäistä Hämettäkin koskevat, tosin hämärät tietonsa.

Pian tämän jälkeen on huomion Hämeeseen täytynyt kiintyä myöskin silloisessa maailman keskipisteessä, paavin istuimella, vaikkakin paavin bullissa hämäläisiä (Tauesti) mainitaan nimeltään vasta v. 1237. Silloin asiaa koskee, niin kuin etempänä lähemmin esitetään, ristisotaa hämäläisiä vastaan.

Tiedustellen hämäläisten varhaisinta esiintymistä, joudumme monimutkaiseen ja vaikeasti selvitettävään kysymykseen. Itse nimet Häme, hämäläinen ja Tavast ovat luonnollisesti niiden ensi mainintaa varhaisempia, mutta mistä ne johtuvat, minkä ikäisiksi ne ovat katsottavia ja mitä ne merkitsevät, on toistaiseksi ratkaisematta, vaikkakaan selityskokeita ei ole puuttunut.

Suomenkielinen nimi Häme (yhteissuomalainen muoto Shämesh) on viimeksi selitetty liettuankielen zeme sanaan nojautuvaksi kansanjohdannaiseksi. Se olisi tarkoittanut auksi ehkä liettualais-lättiläisten asumaa, mutta myöhemmin esihämäläisten asumapaikaaksi tullutta ”alamaata” ^[6]. Nimi johtusi ajanlaskumme alkuvaiheilta, jolloin suomalaisten heimojen on arveltu asuneen liettualaisten naapuruudessa. Kun se sittemmin on tullut merkitsemään nykyistä Hämettä, olisi se paikallisnimestä perin varhain muuttunut pelkästään suku- eli heimoalueen nimeksi.

Toisaalta puolen on suomen hämäläinä ja Häme nimien oletettavan kantasanan hämä vastineeksi katsottu Lapinmaan lappalaissta nimeä Sabme^[7]. Jos nyt suomen Häme johtuisi liettuasta, olisi sen vastine suomen välityksellä kulkenut lappiin. Mutta tällöin olisi käsittämätöntä, kuinka lappalaiset olisivat omistaneet maalleen hämäläisten heimoalueen nimen. Luonnollisemmalta tuntuu, että Sabme ja hämä sanain alkumuoto on liettuasta erillään pidettävä ikivanha sana, ja että se olisi alkuaan tarkoittanut ehkäpä koko Suomennientä. Täten olisi helpompaa selittää, mitenkä sama sana, myöhemmin erilaistuneen, on tullut merkitsemään sekä Lapin- että Hämeenmaata.

Nimi Tavast olisi erään arvelun mukaan sama saana kuin suomen tausta (entinen tagusta) ^[8]. Äännekehityksen kannalta voidaan arvelua ehkä pitää epävarmana, mutta muuten tuntuu se kyllä luonnolliselta. Häme on näet Lounais-Suomesta ollut laajain metsäin erottamaa, siis Turun puolessa varmaankin metsäntaustaksi nimitettyä. Tämä paikallisnimi olisi suomenkielestä hyvästi voinut siirtyä ruotsiin y.m. kieliin.

Katsottakoon sitte, mitä mahdollisia viittauksia muinaistutkimus antaa hämäläisten aikaisempiin vaiheisiin.

Jo varhaisemmalla esihistoriallisella aikakaudella, s.o. kivikauden aikana, on Hämeessä ollut asutusta, joka on ollut keskittyneenä Pohjois- ja Etelä-Hämeen vesistöalueille. Edellinen alue kuuluu siihen kulttuuripiiriin, joka on ulottunut Itä- ja Pohjois-, jopa paikoittain Länsi-Suomeen asti, lännessä päin sekä aina Uraalin taakse idässä ja Okaajoen seuduille etelässä päin. Kalastusta ja metsästystä osottavat asuinpaikkalöydöt ovat mainitulle kulttuuripiirille hyvin tavallisia. Hautalöytöjä sen sijaan ei ole sanottavasti ilmitullut, eteläisiä raja-alueita, esim. Fatjanovon y.m. kalmistoja lukuun-ottamatta. Puheenaoleva kulttuuri on epäilemättä luettava suomalais-ugrilaiselle alkukansalle tai sen haaroille, Suomessa luultavasti esilappalaisille sekä nykyisten suomalaisheimojen esivanhemmille.

Jälkimäinen seutu, nykyinen Etelä-Häme, näyttää kivikaudella lähemmin liittyneen maan lounais- ja länsiosiin, ollen koillisessa rajana Itämeren kulttuuripiirille. Löydöt ovat näissäkin osissa maata lukuisia, mutta asuinpaikkalöydöt harvinaisempia, mikä todennäköisesti johtuu siitä, että alkeellinen maanviljelys jo oli tunnettua. Erikoiset sota-aseet, n.s. veneenmuotoiset vasarakirveet, ovat yleisiä. Erittäin huomattavaa on, että ne ovat usein, samoin kuin osa muistakin esineistä, nähtävästi seuranneet vainajia hautaan. Mainitun kultuurin kannattajat ovat luultavasti kuuluneet germaanilaiseen kansakuntaan, jonka edustajia on oletettava asuneen ainakin lounaisella ja läntisellä rannikkoalueellamme.

Sanomatta saa jäädä, kuinka pitkälle heimojako suomalais-ugrilaisella väestöllä puheenolevana aikana oli edistynyt. Asuinpaikkain ryhmittyminen suurempain keskuksien ympärille viittaa kylläkin joko suvuttaiseen tai heimottaiseen järjestäytymiseen.

Pronssikaudella ja rautakauden varhaisemmalla osalla on muinaisjäännösten jakautuminen maan eri osiin aivan toinen kuin kivikaudella. Lounais- ja Länsi-Suomessa esiintyy niitä runsaanlaisesti, mutta pääasiassa vain hautamuistoja. Hautaraunioita esim. on sadoittain. Irtonaiset löydöt ovat aluksi suhteellisen harvalukuisia, mutta lisääntyvät yhä enemmän rautakauteen päin, lukuun-ottamatta muutaman vuosisadan aukkoa rautakaudenalkupuolella. Ja enimmät niistä ovat polttohautaukseen kuuluneita. Vasta varhaisemman rautakauden lopulla, 600:n vaiheilla, ilmaantuu ruumishautaus uudelleen, päästen lopullisesti voitolle vasta kristillisellä ajalla. Astutus maan lounais- ja länsiosissa on siis hautamuistojen nojalla oletettava jatkuneen yhtämittaisesti, ja tietenkin heikontumatta, kivikaudelta alkaen.

Mainittua löytököyhyyttä on koettu selittää siten, että kivikulttuuri puheenaolevalla alueella olisi jatkunut kauan sen jälkeen kuin Länsi-Suomessa metallinkäyttö teräaseisiin oli vallitsevaksi tullut. Tämä selityskoe ei kuitenkaan saa tukea kivikaluston löytösuhteista eikä typologisista seikoista^[9]. Pronssikauden alussa on kivikultuuri kylläkin voinut osittain jatkua, mutta sittekin jää jälelle kysymys, merkitseekö senjälkeinen löytöjen vähyys väestön vähentymistä tai vetäytymistä pois suurimmasta osasta Suomea, siirtyäkseen sinne uudestaan ja vakinaisesti vassta Kristuksen syntymän jälkeen. Tämä on muinaistutkimuksemme keskeisimpiä ja mielenkiintoisimpia arvoituksia.

Väestön vähentymistä samassa suhteessa kuin kivikultuurin muistot ovat varhaisemman metallikultuurin jäännöksiin, ei saane olettaa. Mutta väestön siirtymistä on sen sijaan ajateltavissa. Edellyttäen, että maanvilejlys kiertävän ryöstöviljelyn muotoisena olisi tullut metallikauden alussa käytäntöön esisuomalaisilla, olisi tullut metallikauden alussa käytäntöön esisuomalaisilla, olisi luonnollisena seurauksena ollut asutuksen keskittyminen metsämailta viljelyskelpoisille seuduille. Tällaisina voidaan esim. Etelä-Hämettä ja Etelä-Karjalaa pitää yhtähyvin kuin enimpiä Länsi- ja Lounais-Suomen seutuja, jotka metallikaudella varmaan ovat asuttuina olleet. Mutta vaikeata on keksiä luonnollisia syitä, miksikä väestö olisi vetäytynyt pois Etelä-Hämeestäkin ja Etelä-Karjalasta, ja vielä vaikeampaa on muinaislöytöjen avulla osottaa seutua, mihin asti se olisi vetäytynyt. Mutta mistä sitte johtuu löytyököyhyys? – Johdatan mieleen sen kultuurimuotojen ja vallankin hautaustapain vastakkaisuuden, joka näyttää ilmenevän kivikaudella Suomen itä- ja länsiosain välillä, ja jonka pohjana varmaankin on ollut jyrkkä kansallisuus-ero. Tämä vastakkaisuus ei voinut hävitä ainakaan heti kun kivikultuuri päättyi. Vaikka Lansi-Suomen germaanilainen väestö metallikaudella alkoikin merkitä vainajainsa hautoja kivikummuilla, ruumishautauksen sijasta siirtyi polttohautaukseen ja edelleenkin varusti vainajat hauta-antimilla, on Itä-Suomen suomalais-ugrilainen kansanaines voinut yhä säilyttää kivikautiset hautaustapansa. Edellinen väestö oli lähempänä lännen ja etelän vaikutuksia, jälkimäinen oli kääntyneenä itää kohti, joten kultuurivaikutukset olivat erilaisia. Ruumiinpoltto esim. saapui vasta myöhään suomalais-ugrilaiselle alueelle, taaskin lukuun-ottamatta rajaseutuja, kuten esim. Kaaman varrella olevaa Ananjinan kalmistoa. Karjalassa esiintyy tapa haudata vainajat puettuina sekä aseineen ja koruineen viikinkiajan alussa, mutta ruumiinpoltto ei ole siellä milloinkaan tavaksi tullut.

Etupäässä hautaustavoista on siis johtunut, että Suomen väestön germaanilainen osa pronssi- ja rautakaudellakin jätti todistuksia olemassaolostaan. Ilman näitä emme tietäisi Länsi-Suomen silloisesta asutuksesta paljoakaan. Mutta jos suomalais-ugrilainen väestö metallikauden loppupuolelle asti on noudattanut toisia hautaustapoja, eikä ole vainajille mukaanpannut aseita tai muita esineitä, eikä myöskään polttanut kuolleitaan, saa siitä selityksensä yllä mainittu löytököyhyys. Ja yksinään löytöjen puutteen takia on perusteetonta olettaa esisuomalaisten hävinneen Suomesta kivikauden päättyessä. Kuka esim. tahtoisi keskiajalla harvinaisten hauta- ja yleensä maalöytöjen nojalla päättää Suomen silloisesta asutuksesta sitä tai tätä.

Näin ollen voi hämäläisten samoin kuin muidenkin suomen heimojen polveutumisen arvella tapahtuneen tässä maassa. Tämä ajatus ei estä edellyttämästä, että suomalais-ugrilainen kansanaines olisi aikain kuluessa lisääntynyt vähempien maahanmuuttojen kautta. Mutta vallitseva käsitys suomalaisten myöhäisestä siirtymisestä Suomeen on siihen soveltumaton.

Viimemainittu käsitys nojautuu, kuten tiettyä, etupäässä siihen THOMSENin päätelmään, että länsisuomalaisissa kielissä esiintyvät baltilaiset ja gootilaiset lainasanat edellyttävät suomalaisten heimojen ajanlaskumme alkuvaiheilla asuneen toistensa lläheisessä yhteydessä ja valtilaisten kansain kosketusten alaisena^[10].

Toistaiseksi on kuitenkin selvittämättä, kuinka läheiseksi tämä yhteys on oletettava, millaisiin kansatietellisiin oloihin se on nojautunut, eikö sitä ole ajateltavissa, vaikkakin pääosa lounaissuomalaisista ja hämäläisistä olisi asunut täällä puolen Suomenlahtea – joka kulkuliikkeen kannalta on pikemminkin yhdistänyt kuin erottanut molempain rannikoiden asukkaita – ja minkä luonteisia taloudellisia vai yhteiskunnallisia vaiko molempia, nuo kosketukset ovat olleet.

Niin kauvan kuin lähempää selvittelyä näihin kysymyksiin kaivataan, ei ole katsottava oletuksen suomalasten myöhäistä maahanmuutosta vielä tulleen lopullisesti muodostetuksi.

Puheen-alaista oletusta on kuitenkin pidetty siksi todistettuna, että siihen on katsottu voitavan sovelluttaa muinaistieteellisiäkin ilmiöitä. Joukko Lounais- ja Länsi-Suomesta esilletulleita rautakauden löytöjä, jopa osaksi hautaustapakin, osottavat sukulaisuutta baltilaisen alueen kanssa. Tämän seikan HACKMAN on asettanut yhteyteen suomalaisten maahanmuuton kanssa, edellyttäen, että vain siten on mainittu kultuuripiirteiden yhtäläisyys selitettävissä. Hänen mielipiteensä suomalaisten ja hämäläisten siirtymisestä on lyhye sti esitettynä seuraava^[11].

Siirtyminen olisi tapahtunut Virosta ja Liivinmaalta meritse Suomenlahden poikki. Sen on oletettava alkaneen ajanlaskumme ensimmäisillä vuosisadoilla, ja sitä olisi kestänyt rautakauden loppupuolelle asti. Lähinnä olisi asutusvirtaus suuntautunut Lounais-Suomeen, mutta jotenkin samaan aikaan ulottui se myös Ala-Satakuntaan ja Etelä-Pohjanmaalle – seuduille, joilla kivikaudesta alkaen oletettavasti oli asunut germaanialaisia eli skandinaavilaista väestöä. Uudet tulokkaat eivät saapuneet valloittajina vaan rauhallisina uutis-asukkaina, jotka asettuivat entisen väestön keskuuteen, muodostaen sen kanssa sekakansan. Vähemmän lukumääränsä takia alkoivat germaanit vähitellen sulautua suomalaisiin. Sulautuminen olisi ennättänyt tulla suoritetuksi niin perinpohjin vuoden 700 vaiheilla, ettei skandinaavisesta väestöstä olisi ollut muuta kuin ehkä joitakin hajanaisia jätteitä jäljellä. Tähän viittasi etenkin ornamentiikka, josta mainitus ajan jälkeen skandinaaviset piirteet taantuvat ja joka sen sijaan kehittyy yhä enemmänomintakeiseen suomalaiseen suuntaan (vrt. kuvassa 17 nähtävää, Länsi-Suomessa ja Hämeessä yleistä solkimuotoa; sen koristelu johtuu alkuaan skandinaavilaisista eläinkiemuroista, mutta on jo esikuvistaan loitolle vieraantunut).

Hämäläisten on ennen arveltu nykyisille asuinsijoilleen siirtyneen isästa päin Karjalan kannaksen kautta. HACKMAN otaksuu tämän siirtyminen tapahtuneen päinvastaiselta suunnalta eli Satakunnasta käsin, Hämeen järviä ja jokia myöten itään päin. Mainittua suuntaa puolustaa hänen mielestään se seikka, että Satakunnassa on varhaisempi rautakausi edustettuna lukuisilla hautalöydöillä, kun taas Hämeessä ilmitulleet kalmistolöydöt kuuluvat pääasiassa myöhemmälle rautakaudelle. Ainoita varhaisempia löytöjä Hämeestä ovat n.s. soikeat tuluskivat 300 – 400:n vaikeilta j.Kr., mutta näiden ei olisi katsottava osottavan kiinteätä asutusta.

Esitetty mielipide edellyttää, kuten mainittu, että itäbaltilaiset esine. Ja hautamuodot olisivat saapuneet tänne siirtyneen suomalais-väestön mukana. Tämän edellytyksen voisi hyväksyä siinä tapauksessa, että koko kultuurimuoto osottaisi itäbaltilaista alkuperää ja että se siellä kuuluisi niemenomaan suomalaisille heimoille. Kun kysymyksessä on kuitenkin vain rajoitettu määrä yhtenäisiä kultuuripiirteitä, voidaan lähinnä olettaa, että ne ovat kaupankäynnin y.m. läheisen kosketuksen ilmauksia. Eivätkä nuo piirteet edes Suomenlahden eteläpuolella ole luettavia yksinään suomalaisille heimoille, vaan niitä esiintyy myös liettualais-lättiläisellä alueella, osottaen siis muualta tulleita yhteisiä kultuurivaikutuksia. Näiden kulkeminen Suomeenkin on sillin myös mahdollista ilman väestön joukkosiirtymistä.

Toinen seikka, joka panee epäilemään puheenaolevaa muuttoteoriaa, on suomalaisten siirtyminen juuri germaanilais-skandivaavisen asssutuksen oletetuille pääpaikoille, vaikka muu Suomi olisi tarjonnut siksi edullisia, asumattomiksi katsottuja alueita kuin esim. Uusimaa ja Etelä-Häme. Edellinen seutu on sitäpaitsi vastapäätä Viron rannikkoa, ja sieltä (Tenholasta) onkin tunnettuna baltilaista muotoyhteyttä osottavia löytöjä. Siirtolaisliikkeen suuntautuminen juuri Lounais- ja Länsi-Suomeen olisi sittenkin käsitettävä valloitukseksi, vaikka tätä on tahdottu kieltää. Vähemmän uskottavaa on näet uusien tulokkaiden rauhallinen asettuminen entisen väestön sekää, koska he kerran lukumäärältään olisivat olleet voitolla. Skandinaavilaisen väestön sulautuminen suomalaisiin uutis-asukkaisiin on tosin ajateltavissa, mutta tuskin luultavaa, varsinkaan kun jälkimäiset eivät olisi olleet korkeammalla kultuurikannalla. Jos lisäksi otetaan huomioon, että skandinaavilainen väestö muutamain vuosisatain perästä esiintyy kyllin voimakkaana asutusvyöhykkeenä Suomen rannikolla, on sitä vaikeampaa kuvitella tuota sulautumisesta.

Heikko kohta mainitussa muuttoteoriassa lisäksi on hämäläisten siirtyminen Virosta Hämeen pääalueelle, Vanajaveden ja Päijänteen seuduille, sellaista kiertotietä myöten kuin Satakunnan kautta. Hämäräksi jää ensinnäkin, mikä olisi pakottanut hämäläiset jättämään Satakunnan, jos he kerran olisivat onnistuneet asettumaan sinne skandinaavisen väestön joukkoon. Siirtyivätkö he vasta jälestäpäin tulleiden suomalaisten tieltä pois? Toiseksi on huomattava, että se varhemman rautakauden kalmistolöytöjen puute, johon oletus hämäläisten läntis-itäisestä siirtymissuunnasta perustuu, voi saada selityksensä Hämeen erilaisesta maantieteellisestä asemasta. Onhan ajateltavaa, että vanha suomalais-ugrilainen hautaustapa Hämeessä, loitompana ulkoisista vaikutuksista, olisi pysynyt voimassa varhemman rautakauden lopulle asti. Muuten ovat kalmistolöydöt vielä liian satunnaisia ja riittämättömiä laajain asutus-historiallisten päätelmien tekoon. Ei tarvita enempää kuin yksi varhainen rautakauden hautalöytö Hämeestä, ja silloin ei enää löydöistä saada tukea puheenaolevalle siirtymissuunnalle. Vihdoin on myös huomioon otettava Hämeen liikesuhteet Suomenlahden rannikolle, mistä päin on luonnollisinta arvella Hämeen asutuksen saapuneen, tuliko se sitte Suomenlahden etelä- vai itäpuolelta ja vasta rautakaudella taikka jo aijemmin.

Näin ollen saanee oletuksen suomalaisten ja hämäläisten maahanmuutosta vasta Kristuksen syntymän jälkeen katsoa arkeologiselta ja asutushistorialliselta kannalta riittämättömästi perustelluksi.

Samassa yhteydessä mainittakoon sananen Uudenmaan ruotsalaisen asutuksen iästä, koska tämäkin kysymys osittain koskee hämäläisten asutushistoriaa.

Koko ruotsalainen rannikkoasutuksemme on yleensä tahdottu asettaa, kuten tunnettua, vasta ruotsalaisen valloituksen yhteyteen. Kun esim. ruotsalainen kronikka kertoo, että Birger jaarlin Hämeenretkellä sijoitettiin maadan kristittyjä (arvatenkin sotureita ja virkamiehiä), on kertomus liian herkästi kohdistettu Uudenmaan ruotsalaiseen väestöön^[12]. Kokonaan ei ole tosin kiellettävä Ruotsin hallituksen johtamaa, valloituksen tukemista tarkoittavaa asutuspolitiikkaa. Sehän olisi ollut saamankaltainen siirtolaisliike, jonka kautta Itämeren eteläinen, aijemmin slaavilaisten kansain asuma rannikko samaan aikaan joutui saksalaisten haltuun^[13]. Siinä tapauksessa olisi syytä edellyttää, että ruotsalaisten siirtämistä Suomeen olisi alettu toteuttaa jo Erikin retken jälkeen, ja että se olisi ensiksi kohdistunut Turun saaristoon^[14]. Mutta jos pidetään silmällä myös Viron rannikon ruotsalaista asutusta, näyttävät valloitusnäkökohdat jäävän sivuasiaksi, ja taloudelliset astuvan atualalle. Viron ruotsalaiset ovat aikanaan olleet levinneinä hajanaisena vyöhykkeenä Runöstä ja Saarenmaan eteläpäästä Räävelin seudulle asti. Muita hallitsevia tarkoitusperiä eivät heidän asuinsijansa täällä osota kuin mahdollisesti merenkulon turvaamista. Vielä nykyäänkin on Viron ruotsalaisten pääelinkeinoina kalastus, hylkeenpyynti ja merenkulku. Maanviljelys on pysynyt hyvin alkuperäisellä kehitys-asteellaan

Aikaisin todistus ruotsalaisten olemassaolosta Virossa on Haapsalon kaupunkilaki vuodelta 1249, jolloin ruotsalaisille myönnettiin oikeus periä kaupungin porvareita, mikä virolaisille ei ollut sallittua^[15].tällaiset muodolliset oikeussuhteet osottanevat ruotsalaisen asutuksen melkoista vahvuutta ja ehkä vanhuuttakin puheenaolevalla seudulla.

Uuudeellamaallakin esiintyy ruotsalainen asutus heti keskiajan alulla m.m. seurakuntien muodostuksessa^[16] , mikä seikka viittaa asutuksen johtuva aikaisemmalta kuin Birger jaarlin ajalta. Lisäksi saanee olettaa ajan ja syyn yhteyttä Uudenmaan ja Viron rannikon ruotsalaisen asutuksen välillä. Tämä yhteys on paraiten voinut olla olemassa viikinkiretkien aikana (noin 800 – 1050). Uudenmaan nimi olisi tässäkin tapauksessa ymmärrettävissä, ja vaikka Suomessa ennakoltakin olisi ollut skandinaavilaista väestöä.

Viikingit eivät olleet, kuten tiettyä, pelkästään merirosvoja, vaan myös yritteliäitä kauppamiehiä, jotka joka tavalla koettivat rikastua. Kaikkialla, minne tulivatkin, perustivat he kauppakolonioita ja siirtoloita^[17]. Kun he kotimaassaan enimmäkseen olivat talollisia, ja rannikkoseuduissa myös kalastajia, on helposti käsitettävissä pyrkimys Suomenlahden suun seuduille, joilla siirtyminen esim. Gotlannista ja Ahvenanmaalta oli helposti toimeenpantavissa. Siirtolaisten merkitys kaupankäynnille on ilmeinen, koska heidän kauttaan olisivat vain parantuneet vaihtotavarain hankintatilaisuudet ja markkinat, ja koska ennen kaikkea merenkulku itään päin olisi tullut paremmin turvatuksi suomalaisheimojen verotuksilta ja rantaryöstöiltä. Liikkeen turvallisuuden kannalta katsoen olisi Länsi-Uudenmaan rannikon asuttaminen ruotsalaisille ollut erityisen tärkeätä.

Muinaistutkimuksen kannalta on arveltu, että Uusimaa olisi viikinkiajalla ollut samoin kuin Keski-Suomikin asumatonta Hämeen erämaata, jonne hämäläiset tekivät metsästys- ja kalastusretkiään^[18]. Tämä on kyllä puolustettavissa muodolliselta kannalta, s.o. entisiä asutus-oloja arvosteltaessa vain niiden muistojen nojalla, mitä on säilynyt ja ilmitullut, mutta kiinnittämättä huomiota siihen aineistoon, joka vielä piilee maan povessa tai joka on ainiaaksi hävinnyt. Uudeltamaalta ei ole toistaiseksi talteen saatu muuta kuin nimeksi viikinkiajan löytöjä, eikä siellä esiinnyt sellaisia maasta luotuja hautakumpujakaan kuin esim. Ahvenanmaalla. Muuan harvoja puheenaaolevalla ajalle, vieläpä ruotsalaiselle asutukselle luettuja muistomerkkejä, on Botbyn muinaislinna Helsingin pitäjässä. Mutta tämäkin on tahdottu omistaa vasta ruotsalaisen valloituksen ajalle^[19] – sillä lienee tarkoitettu Birger jaarlin Hämeenretken aikaa – siitä välittämättä, että linnan rakentajat olisivat tulleet seudusta, jossa vastaava linnatyyppi edustaa kauvan ennen mainittua aikaa jätettyä kehitys-astetta.

Vastaisten tutkimusten varaan jää, eikö Uudenmaan mahdollisesta viikinkiaikaisesta, vaikka harvastakin asutuksesta, ole tavattavissa suoranaisia todisteita. Mitä hautakumpujen puutteeseen tulee, sopii kysyä, onko tämän hautaustavan ehdottomasti pitänyt ulottua ruotsalais-asutuksen rajaseuduille asti. Kaikissa tapauksissa on muinaisjäännösten puuttuminen helpommin käsitettävissä kuin Uudenmaan erämaa pakanuudenajan lopulla ja sen vastakohtana heti keskiajan alussa, ainakin Länsi-Uudellamaalla, esiintyvä jotenkin lukuisa ruotsalainen väestö.

’’Hämäläis-alueen’’ keskusseutuna esihistoriallisen ajan lopulla on ollut epäilemättä suunnilleen sama alue, joka nykyään muodostaa Hämeenläänin. Juuri sieltä ovat m.m. ilmitulleet enimmät Hämeen kalmistolöydöt. Runsaammin on niitä saatu Tampereen—Janakkalan välisen vesireitin varrelta kuin myös tämän reitin ja Päijänteen väliseltä alueelta. Sieltä täältä muualtakin, kuten Urjalasta, Lopelta, Nastolasta ja Iitistä, on huomattavia löytöjä talteensaatu^[20].

Etelässä on hämäläis-alueen oletettava ulottuneen Suomenlahteen saakka. Tälle mielipiteelle ei tosin saada tukea muinaislöydöistä, niitä kun on saatu vain yksitellen sieltä täältä, ja yleensä etäältä meren rannikosta, vaan kylläkin erinäisistä historiallisista seikoista. Niinpä on m.m. huomautettu^[21] venäläisten aikakirjain mainitsemista hämäläisten meriretkistä Novgorodin alueelle 1100- ja 1200-luvulla. Nämä osottanevat hämäläisten heimoalueella harjoitettua meriliikettä ja vakinaista hämäläistä rannikkoasutusta, katsottakoon sitä sitte kuinka harvalukuiseksi tahansa. Kun läntinen Uusimaa lienee tähän aikaan kuulunut ruotsalaiselle asutukselle, olisi Hämeen rannikoksi ehkä luettava jotenkin Helsingin – Virolahden välinen alue. Botbyn muinaislinna sopisi kenties katsoa ruotsalaisen asutuksen rajalinnaksi hämäläisiä vastaan, ja Porvoon seutu on nähtävästi ollut hämäläisten tärkein liikekeskus Suomenlahden rannalle, niin kuin tuonnempana lähemmin esitetään.

Lännessä on muinaisen Hämeen otaksuttu ulottuneen Kokemäenjoen suun seuduille ja Merenkurkkuun asti. Mahdollisesti on näin ollut asianlaita varhaisemmalla esihistoriallisella ajalla. Tämän loppupuolella lienee kuitenkin esim. Ala-Satakunnan hämäläisyyden arveltava olleen jotenkin nimellistä laatua. Sillä on luultavasti tällöin jo ollut oma maakunta- tai heimojärjestönsä, ja siteet varsinaiseen Hämeeseen ovat ehkä olleet heikkoja. – Pohjoisessa on Häme rajoittunut Keski-Suomen erämaihin ja idässä Savon metsiin.

Aineellisesta kultuurikannasta mainittakoon ensinnäkin, että pääelinkeinona oli maanviljelys, joka oli sekä pelto- että kaskiviljelystä. Tärkeimmät kotieläimet olivat samat kuin nykyään. Niityt olivat luonnonniittyjä. Tuottavia ravinnonlähteitä olivat myös vedet ja metsät. Varsin tärkeänä taloudellisen toiminnan keskuksena oli juuri metsä, jonka sankkoina saloina ympäröi asuttuja seutuja. Se oli lähes kaikki kaikessa: sen keskeen hakattiin kasket, se oli karjan ja hevosten laitumena, sekä sen otukset tarjosivat arvokkaita turkiksia, kansainvälisen tavarainvaihdon ja kultuuriyhteyden välttämättömiä välineitä.

Metsän kainalossa tai liepeillä, vesistöjen varsilla, sijaitsivat kyläkunnat, enimmäkseen kaiketi kasapäihin ryhmittyneine taloineen. Asunnoksi on oletettava nelinurkkainen, painokattoinen, palkkipermantoinen ja kiukaalla varustettu pirtti, joka samalla oli saunana ja riihenä. Sen edessä oli porstua ja vastapäätä kota, usein ehkä nelinurkkainen salvosrakennus sekin. Kodan keskellä oli avonainen liesi ruoanvalmistusta varten. Muita rakennuksia oli aittoja, navetta tai talli sekä vajoja ja latoja.

Yhteiskunnallinen järjestäytyminen niin Hämeessä kuin muussakin Suomessa ei tietenkään ollut yhtä pitkälle ehtinyt kuin naapurikansain, skandinaavien ja pohjois-slaavien alueilla, missä jo oli muodostunut valtioita ruhtinaineen ja virkamiehineen. Eikä ihmettä, sillä olivathan Suomessa maantieteelliset y.m. edellytykset epäsuotuisempia. Luonto oli tylympää ja maaperä karua. Asutusseudut olivat vähäisiä ja laajain erämaiden erottamia sekä liian syrjässä Euroopan sivistyskeskustain kultuurivaikutuksista. Mutta joka tapauksessa näyttää valtiomuodostus hämäläiselläkin alueella saavuttaneen sangen huomattavan kehityskannan. Kyläkuntain, pitäjäin ja kihlakuntain johtajina on oletettava virolaisten ja liiviläisten tavoin ”vanhimpia” eli päälliköitä, jotka edustivat ja käyttivät valtiovaltaa ja panivat toimeen yhteisillä käräjillä tehtyjä päätöksiä.

Koko heimoalue muodosti varmaankin puolustus- ja sotaliiton, jommoista tulee edellyttää m.m. niiden sotaretkien nojalla, joista venäläiset kronikat ovat säilyttäneet tietoja. Esimerkkinä näistä mainittakoon^[22], että hämäläiset talvella 1149 tekivät retken Vatjanmaahan vajaan 1000 miehen suuruisella sotajoukolla, ja että he v. 1228 tekivät veneillä Laatokalle, aina Aunukseen asti, retken, jolla mainitaan olleen 2000 miestä tai enemmänkin. Jo näiltä retkiltä mainitut miehistön lukumäärät sekä uskallus hyökkäysten tekoon Suur-Novgorodia vastaan, joka ei suinkaan jättänyt niitä kostamatta, on omiaan antamaan käsityksen hämäläisten yhteiskunnallisen järjestyksen kiinteydestä, missä suhteessa entisen käsityskanta on oloja liian alhaisiksi arvioinut.

Näiden sotaretkien poliittinen merkitys tulee III luvussa puheeksi. Tässä esitettäköön muutamia sanoja niiden taktiikasta ja yleisluonteesta. Tosin emme nimenomaan hämäläisten retkistä paljoa tiedä, mutta epäilemättä ne ovat olleet pääasiassa samanlaisia kuin Suomenlahden eteläpuolella asuvain heimolaisten alueelta tunnetut retket, joita HENRIK LÄTTILÄINEN kronikassaan seikkaperäisesti kuvailee^[23].

Retket olivat joko kesä- tai talviretkiä. Edellisiä tehtiin rannikkoseutuihin, poiketen tuon tuostakin maihin sotimaan. Tavallisimmin kuitenkin tehtiin retkiä talvella, jolloin lumi ja jää saivat aikaan luonnollisia teitä ja siltoja. Sotajoukko oli sekä ratsu- että jalkaväkeä (jälkimmäinen ja retkellä saatu saalis kuljetettiin reillä). Jolleivät kyliin johtaneet tiet sattuneet olemaan vartioituja, tai jolleivät vartiat ehtineet ilmoittaa vihollisen lähenevät, seurasi verilöyly, jossa miehet surmattiin. Vaimot ja lapset otettiin vangeiksi, karja tapettiin ja kaikki kelpaava ryöstettiin, talot poltettiin. Työtyönsä tehtyään hävisi vihollinen yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin. Jos pelättiin kostoretkeä vielä ennen kevään tuloa, tehtiin murtoja teille, vartioita vahvistettiin, linnat pantii puolustuskuntoon, vaimot ja lapset, karja ja kalleudet vietiin niin suojaan.

Aseistukseen kuuluivat miekka, keihäs, kirves (kuvat 14 – 16) käsijousi ja kilpi. Huomattavan runsaassa määrässä on aseita tavattu tämänaikaisissa Hämeen ja yleensä Suomen hautalöydöissä. Näyttää kuin olisi joka mies ollut sotilas ja aika alinomaista sotatilaa.

Monin paikoin on Hämeessä säilynyt jäännöksiä muinaislinnoista. Sellaisia on Unikonlinna Janakkalassa (kuva 13), Linnanpää ja Mantereenlinna Vanajassa, Aulangonlinna Hämeenlinnan maaseurakunnassa, Linnamäki Tyrvännössä, kentie viisi linnaan Pyhä- ja Suolijärven rannoilla Tuuloksessa, Rapolan linna Sääksmäellä, Kirunlinna Pälkäneellä, Linnavuori Kuhmoisissa, Linnasaari Padasjoella y.m.

Linnat sijaitsivat yleensä kyläin lähellä, joskus piilosilla ja vaikeapääsyisillä paikoilla, aina jyrkillä ja korkeilla mäillä tai kallioilla.. luonnon tarjoamaa turvaa on lisätty siten, että mäen loivimmille kohdille, mistä hyökkäyksen vaara oli suuri, on rakennettu tavallisesti kivistä, ilman kalkkia, suojamuuri. Nykyään

Kuvaat 14-155. Hämäläisten sota-aseita, kuvassa 14 nähtävä ase 11:nnen vuosisadan alkupuoliskolta, toiset vähän aikaisempia. Kansallismuseossa (kuten seuraavatkin kuvatut esineet).
Kuva 14. Keihäänterä, löydetty Sääksmäeltä, 1/5 todel. koosta, hopeoiduilla eläinkiemuroilla koriteltu, skandinaavilaista tyyliä ja tekos.
Kuva 16. "Viikinkimiekka" löyd. Vanajasta, n. 1/7 tod. koosta, säilässä sana "AMEN" takaperin merkittynä.
Kuva 16. Kirveenterä, löyd. Janakkalasta, n. 2/5 tod. koosta.

ovat muurit yleisesti pahasti rauenneita ja hävitettyjä. Alkuaan ne ovat olleet ulkopuolelta jyrkkäseinäisiä, ehkä parin metrin korkuisia. Porttiaukot, joita uloshyökkäyksen varalle on ollut parikin, ovat usein olleet erikoisesti varustettuja vihollisen hyökkäyksen torjumista varten, muodostaen kapean, pitkän solan. Selvittämättä on vielä kysymys, minkälaisia muinaislinnaimme muurit alkuperäisessä puolustus-asussaan ovat olleet. Vertailu Viron ja Liivinmaan linnoihin ja HENRIK LÄTTILÄISEN viittaukset niihin^[24] antavat aihetta olettamaan, että kivivalli on ollut hirsisellä yläosalla ja puolustuskäytävällä varustettu. Ilman sellaista rakennetta linnat olisivat olleet avuttomia, jopa mahdottomia puolustaa rynnäkköä vastaan. Porttiaukkojen on täytynyt olla tanakoilla porteilla suljettavia ja vankoilla puomeilla teljettäviä.

Kuva 17. Pyöreät vaskisolki, löyd. Vesilahdelta, runs. 2/3 todell. koosta, 10:nneltä vuosisadalta, länsisuomalai-hämäläistä koristelutapaa osottava.

tällainen linna tai oikeastaan linnoitettu leiri oli silloisen sotataidon kannalta miltei voittamaton. Rynnäkköä voitiin yrittää vasta sitte, kun linnan puuosat oli onnistuttu saada poltetuiksi. Tätä varten oli tarpeen tikapuita tai korkeita telineitä, mutta näiden pystyttämistä oli puolustajain helppoa ehkäistä, ylevämmältä asemaltaan jousilla ja heittokeihäillä, kivilla, pölkyillä, palavilla kekäleillä y.m. ahdistaen vihollista^[25]. Pitkällinen piiritys ja linnan väestön näännyttäminen nälkään tai janoon oli paras keino, mutta siinäkin suhteessa oli vihollinen tavallisesti epäedullisessa asemassa, pakkasen ahdistaessa ja ruokavarain saannin ollessa vaikeata. Tavallisesti kaiketi jättikin vihollinen linnat rauhaan, tyytyen polttamaan kylät ja ryöstämään mitä niissä ryöstämisen arvoista oli.

Syrjäkylissä, missä linnoja ei ollut, asukkaat vaaran uhatessa painautuivat karjoineen ja arvokkaimpine tavaroineen sydänmaiden saloihin, toisinaan Metsämurtojen avulla varmaankin linnoittaen piilopaikkojaan^[26].

Erityinen merkitys Suomen ja myöskin Hämeen taloudelliselle vaurastumiselle ja kultuurikehitykselle ensimmäisen vuosituhannen loppupuolella on ollut sillä seikalla, että Länsi-Euroopan ja Aasian välinen kauppa, joka ennen oli käynyt Välimeren poikki, tällöin kääntyi kulkemaan Kaspian- ja Mustameren ylitse ja etupäässä Volgajokea myöten sekä edelleen Laatokan ja Itämeren kautta. Siten Suomikin, joka ennen oli elänyt sangen eristettynä muusta Europasta, yht’äkkiä tuli vedetyksi sen lähempään yhteyteen. Ansio viikingeille ja heidän retkilleen kreikkalaiseen eli itäroomalaiseen keisarikuntaan, jonka pääkaupunkina Konstantinopoli oli. He olivat mainitun kaupan välittäjiä pohjoismaissa, missä

Kuva 18. Hopeinen kaulakääty arabialaisine ja länsimaisine rahoineen ynnä koruineen, kuuluva vastapäätä Hämeen linnaa saatuun aarrelöytöön, valmistettu v:n 1000 tienoilla.

tärkein liikekeskusta oli Gotlanti. Sen kautta tapahtui pohjolan turkisten y.m. tavarain vienti, ja se völitti vastavuoroon idän, etelän ja lännen tuotteita, kuten kankaita, koruja, seita y.m. Tärkeänä keskuksena Venäjällä oli Borgarin kaupunki lähellä Volgan ja Kaaman yhtymäkohtaa, sekä sittemmin Novgorod, mahtava venäläinen kauppavalta, jonka perustamisessa niinikään viikingeillä on osallisuutta ollut.

Silmiinpistävä seuraus tästä maailmankaupan käänteestä on ollut m.m. runsas hopeavirran suuntautuminen pohjoismaihin. Aluksi, 800- ja 900-luvulla, tämä hopeavirta saapui osaksi Itä-Rooman keisarikunnasta, mutta pääasiassa vieläkin kauvempaa, Länsi-Aasian arabialaisista kaliifikunnista. Vuoden 1000 vaiheilla arabialaiset lähteet ehtyivät, mutta samaan aikaan tulvi hopeata sen sijaan lännestä päin, etenkin Saksasta ja Englannista. Esimerkkeinä mainittakoon, että Itämeren seuduista, etupäässä Gotlannista ja Ölannista on talteensaatu noin 100,000 hopearahaa, niistä lähes 2/5 arabialaisia, 2/5 saksalaisia ja 1/5 englantilaisia eli anglo-saksilaisia rahoja^[27]. Saksalaiset ja englantilaiset rahat ovat muuten suurimmaksi osaksi tulleet viikinkien ryötäretkien kautta, mutta jakautuneet sitte kaupan välityksellä pohjoismaihin. Tavallisesti hopea esiintyy n.s. aarrelöytöinä, joita hädän tullen on maahan kätketty. Sekä rahat että muutkin mukana seuraavat hopeiset esineet ovat usein palasiksi pilkottuja, voidakseen siten painon mukaan tulla tavarain maksuna käytetyksi. Se oli rahan ”särkemistä” eli ”rikkomista” alkuperäisessä merkityksessä.

Kuva 19. Hopeinen solki, kuuluva samaan aarrelöytyöön kuin kuvassa 18 esitetty kääty.

Hämeen osallisuutta mainittuun kaupankäyntiin osottavat paitsi lukuisia hopea- y.m. esineitä useat aarrelöydöt. Näitä on saatu m.m. innaniemestä, vastapäätä Hämeenlinnaan (hopeakääty), kuva 18, hopeasolki, kuva 19, sekä arabialaisia, anglosaksilaisia, saksalaisia y.m. hopearahoja yhteensä 56 kpl.), Renkojärven rannalta Hattulasta (hopeakoruja ja saksalaisia, anglosaksilaisia, bysantilaisia y.m. rahoja yhteensä 75 kpl.), Hauholta (hopeakääty, jotenkin samanlainen kuin kuva 18), Pälkäneeltä (länsieuropalaisia ja arabialaisia rahoja 111 kpl. Y.m., Sysmästä (samoja 98 kpl. Y.m.) ja Nastolasta (56 anglosaksilaista rahaa) ^[28].

Taidokasta työtä osottaa sellainen kaulakääty kuin kuvassa 18 on nähtävänä. Sen putkimaiset, renkaiden avulla niveltyvät jäsenet ovat hienosta hopealangasta verkon tapaan punotut. Kääty on valmistettu vuoden 1000 vaiheilla, mutta käytetty vielä myöhemminkin, niin kuin näkyy jälestäpäin jäseniin lisätyistä länsimaisista rahoista – renkaissa riippuvat rahat ovat arabialaisia. Suomen ulkopuolella samanlaisia käätyjä ei ole tavattu. Tästä y.m. syistä on oletettu ^[29], että ne ovat kotimaista työtä. Siinä tapauksessa ne antaisivat hyvän kuvan aineellisen kulttuurin silloisesta kannasta Hämeessä.

Kuva 20-21. Hopisia koruja, maalöytöjä Nastolasta, toisessa akantushäntäinen leijona, toisessa kreikkalainen risti, molemmat itämaalais-bysantilaista tyyliä. 11:nnelta vuosisadalta.

Kaikissa tapauksissa ovat puheenaolevat käädyt valmistetut esimuotojen mukaan, jotka ovat tänne kulkeneet arabialasiten kaupan kautta. Yhteistä alkujuurta ovat useat muutkin samanaikaiset niin Hämeessä kuin muuallakin Suomessa tavalliset koruesineet, kuten esim. hopealangasta punotut tai kierretyt upeat kaula- ja rannerenkaat, sekä hevosenkengän muotoiset soljet (kuv. 19, muoto, joka vieläkin on käytännössä eräillä islamilaisheimoilla). Aina Turkestaniin y.m. Aasian alueelle joudumme, vertailukohtia etsiessämme sille koriste-eläimelle, joka esiintyy yhdessä Nastolasta löydetyistä, 11:nnelle vuosisadalle luettavista hopealevyistä (kuv. 29). Tämä lehvähäntäinen mielikuvituksen ”leijona” on tosin tavallinen myös Europan romaanilaisessa tyylissa, mutta siihenkin se lienee saati idästä päin^[30]. Toiseen Nastolan levyyn (kuv. 21) on piirretty kreikkalainen risti ja ristihaarain väliin paimenkuviot.

Kuva 22. Pronssinen miekan kahva, löyd. Kalvolasya II:nnelta vuosisadalta rikkaasti koristeltu "karjalaiseen tyyliin".

Jotenkin harvinainen ja samaa idän tyylivaikutusta osottava, vaikkakin muualta saapuneilla piirteillä sekottunut, on kuvassa 22 nähtävä, rikkaasti koristeltu pronssinen miekankahva Kalvolasta, Niemen kartanon maalta. Miekka kuuluu hautalöytöön, jonka tri Hj. APPELGREN-KIVALO tulee julkaisemaan. Tässä on syytä mainita, että se oli pantuna useiden muiden karjalaistyyppisten esineiden keralla polttamatta haudatun vainajan mukaan samaan hautaraunioon, joka sisälsi aijemman polttohautauksen jälkeä ja Hämeessä ynnä Länsi-Suomessa tavallisia esineitä. Hauta kuvastaa Karjalan ja Hämeen välisiä suhteita, ja miekan koristelutapa Karjalassa pakanuuden ajan lopulla vallinnutta tyyliä. Tämä tyyli ja Karjalan kalmistoista ilmoille tullut rikas kultuuri osottaa sangen elävästi, miten hedelmöittävä tuo maailmankaupan kosketus on ollut seutuun, jolla lähinnä edelliseltä ajalta ei ole juuri mitään kulttuuri-jäännöksiä näytettävänä.

Tämä kosketus ulottui paitsi aineellisen osittain myös henkisen elämän alalle, tehden tietä uudelle elämän katsomukselle. Viittaan pieneen, alkuaan kaulalla kannettavaan pyhäinjäännössäiliöön, n.s. enkolpiumiin (kuva 24), joka on löydetty pakanallisesta polttokalmistosta Hattulasta Ihalemmen kylästä. Sen toisella puolella on ristiinnaulitun kuva, toisella puolella hämäräpiirteinen kuva, joka esittää luultavasti Neitsyt Mariaa. Esine on bysantilaista työtä todennäköisesti vuoden 1000 vaiheilta. Samasta kalmistosta on myös löytynyt muuan, niinikään kaulalla kannettava risti. Oletettavaa on, että näiden kultti-esineiden kantajat ovat omaksuneet, ainakin ulkonaisesti, sen uskonnon, jonka tunnuskuvia nämä esineet ovat. Hämeessä olisi siten kristittyjä ollut noin 200 vuotta ennen Ruotsin aikaa. Ei ole muuten ihmeteltävää, että bysantilaisen kirkon vaikutusta osottavia kultti-esineitä on levinnyt Hämeeseen, koska niitä on verraten runsaasti tavattu karjalasta, jopa joitakin Länsi-Suomesta (Halikosta) ja Ruotsista asti^[31].

Kuva 23. Miekka, löydetty Padasjoelta, 11:neltä vuosisadalta, länsi-eurooppalainen tuote, säilässä sanat "minun jumalani".

Määräävänä Hämeen ja yleensä Suomen kultuurikehitykselle on kuitenkin ollut se vilkastunut liikeyhteys, johon maamme puheenaolevana aikana joutui Itämeren maiden ja Länsi-Europan kanssa. Muistoja tästä yhteydestä ovat m.m. ne länsimaiset rahalöydöt, joista edellä on mainittu, ja ulkomaiset aseet. Näytteitä viimemainituista on nähtävänä kuvissa 14, 15 ja 23. Keihäänterä (kuv. 14) kauniine hopeisine eläinkiemuroineen on Itä-Ruotsista, luultavasti Gotlannista, kotoisin ja 11:nnen vuosisadan alkupuolelle luettava. Sen koristelu on samaa skandinavilais-iiriläistä tyyliä, jota tavataan m.m. lukuisissa Skandinavian riimukivissä. Samanaikaisena tuotteena on pidettävä kuvassa 15 esitettyä viikinki-miekkaa. Sen säilään on latinalaisilla kirjaimilla takaperin merkitty sana ”AMEN” ^[32]. Tämä merkintätapa osottaa nähtävästi taika-uskoista käsitystä tuon sanan tenhovoimasta. Miekka on tietenkin kotoisin kristitystä maasta, joko Skandinaviasta tai sitte lännempää. Länsi-Europassa, ehkä Reinin seutujen asepajoissa lienee valmistettu kuvassa 23 nähtävä, 11:nnen vuosisadan tyyppiä oleva miekka. Sen säilään merkityt sanat ”DEUS MEUS”, minun jumalani, näyttävät miekan olleenkristittyjen taisteluaseeksi aijottu. Kohtalon ivaa on, että tämä, samoin kuin moni muukin ase, kristittyjen kauppiaiden välityksellä on kulkenut juuri pakanain käsiin. Turhaan kaikuivat yhä uudistetut paavin kiellot myömästä aseita ja muita sotatarpeita kristikunnan vihollisille,

Välitön seuraus tästä kauppaliikkeestä oli Suomen ja Hämeen joutuminen yhä suuremmassa määrässä Skandinavian ja Länsi-Europan poliittisen ja kirkollisten harrastusten piiriin, niin kuin seuraavissa luvuissa saamme nähdä.

Kuva 24. Pyhäinjäännössäiliö, etupuolella ristiinnaulitun Kristuksen kuva, löydetty Hattulasta, pakanuudet ajan palmistosta, bysanttilaista tytötä, v:n 1000 vaiheilta.

Viitteet

1. MU, I s. 8. – O. Montelius, Svenska rustenar on färder österut, Fornvännen, 1914, s. 93.
2. MU, I, s. 9.
3. J.A. Sjögren, Ges. Schrifte, I, s. 411 seur., 462 seur.
4. Antiquités Russes, I, s. 67 – 75, II, 250 – 252.
5. Ein Abschnitt aus dem arab. Geographen Idrisi, Verh. D. Gel. Estn. Ges., VII. – R.A. Brandel, Om och ur Idrisi, Upsala, 1894.
6. E.A. Tunekelo, mistä nimi Häme, Virittäjä, 1899, s. 97.
7. Arvid Genetz, Vieläkin lapin Sabme saaaaanan mahdollisista suomalaisista vastineista, Virittäjä, 1899, s. 107.
8. A. Neovius, Käll. T. Finl. Medeltidsh., Finl. Kulturhistoria, Medeltiden s.238.
9. J. Ailio, Kivikautisen kultuurin kestämisestä, SM, 1913, s. 47 seur.
10. V. Thomsen, Den gotiske sprogklass indflydelse på den finske ja Beröringer mellem de finske og de baltiske Prog.
11. Die ältere Eisenzeit in Finnland, s. 305 seur.
12. Yrjö Koskinen, Suomen historia, 1881, s. 38, – Suuren riimikronikan selityksissä on sanottu: asettivat päällikkökunnan (tietysti ruotsalaisista), ks. Skript. Rer. Svec. med. aevi, I, jälk. Osa, s. 6.
13. Hans Witte, Besiedlung des Ostens und Hanse…, Pfingsblätter des Hansischen Geschichtsvereins, X, 1914.
14. Gabr. Rein, Föreläsningar öfver Finlands historia, I, s. 89.
15. C. Russwurum, Eibofolke, I, s. 2, 3, 37.
16. J. W. Ruuth, Suomen seurakunnat, Oma Maa, VI, s. 813.
17. A. Bugge, Die noreurop. Verkehrswege im frühen Mittelalter und die Bedeutung dder Wikinger für die Entw. Des europäischen Haaldeels und dder europ. Schifffahrt, Vierteljahrschrift für Social- und Wirtschaftsgeschihte, IV nidos, 1916 s. 277 seur.
18. A. Hackmann, Die ältere Esenzeit, s. 311 seur.
19. J. Rinne, Ssuomen keskiaikaiset mäkilinnat, s. 311. – V. Voionmaan käsityksen mukaan olisi Karrrjalan rannikokin viikiajalla saanut ruotsalaisia siirtolaisia, ks. Karj. Heimon historia, s. 23.
20. Suomen kartasto, 1910,lehti 51.
21. V. Voionmaa, Muinaishistoriallinen Häme, Kaukuja Hämeestä, VIII, s.12, 13.
22. MU, I, s. 10, 25.
23. Livlandische Chronik, übersetzt von Ed. Pabst, esim. kap. 112,6 ja 19,3 – Ks. myös Astaf von Transehen osittain Henrikin kronikkaan perustuvaa kirjotustta Die Eingeborennen Alt-Livlands, Baltische Monatschrift, 1896, s. 237 seur.
24. Esim. kap. 30,4.
25. Ks. kap. 15,1 y.m.
26. Ks. kap.15,7 (s. 157).
27. Bugge, main. Kirjoitus. – H. Schück, Svenska folkets historia, s. 216, 221, 247.
28. W. Lagus, Om mynt, funna i finsk jord, Tiedeseuran Bidrag-sarja, 60 vihko.
29. Hj. Appelgren, Die vielreihigen silbernen Gliedeerkette, SMy: aik,. XXIII.
30. T. J. Arne, Sveriges forbindelser med östern, Fornvänner, 1911, s. 46.
31. Th. Schvindt, Tietoja Karjalan rautakaudesta, SMy:n aik., XIII, liitekuvat. – B. Salin, Några kricifix och kors, Sv, Forrnminnesf. Tidskr., VIII (vrt. sivulla 299 olevaa kuvaa Hattulan löytöön).
32. Prof. O. F. Hultmanin huomio.