Fritiofin satu: Esaias Tegnér
| Fritiofin satu | Esaias Tegnér Lyhyesti kuvaillut Valfrid Vasenius Kirjoittanut Valfrid Vasenius |
1. Fritiof ja Ingeborg |
Kuuluisa ruotsalainen runoilija Esaias Tegnér syntyi marraskuun 13 p:nä vuonna 1782 Kyrkerudin pappilassa Värmlannissa. Hänen samanniminen isänsä oli silloin Byn pitäjän komministerina, mutta tuli paria vuotta myöhemmin Millesvikin pitäjän kirkkoherraksi. Äidin nimi oli Sara Maria Seidelius. Sekä runoilijan oma että hänen äitinsä isä olivat talonpojan poikia.
Kirkkoherra Tegnér kuoli kun Esaias oli yhdeksän vuoden vanha. Kaksi vanhempaa poikaa oli jo silloin ehtinyt ylioppilaiksi, mutta äiti köyhänä papinleskenä ei jaksanut kolmatta poikaansa kouluttaa. Hänet pantiin siis kymmenvuotiaana apulaiseksi kruununvoudille, koska hän kirjoitti kaunista käsialaa ja oli taitava luvunlaskussa. Välistä pojalle uskottiin muitakin toimia; niin esim. piti hänen kerran karjalta vahtia avointa veräjää. Vaan moinen työ ei häntä kovin miellyttänyt, sillä muutaman tunnin perästä oleskeli karja kaikessa rauhassa kielletyllä laitumella ja paimen makasi suinpäin mättäällä – kirjaa lukien. Kruununvoudin virkahuoneessakin hän välistä osotti jonkinlaista epäkäytöllisyyttä, niin esim. hän kerran, kun pitkä kiireellinen kirjoitus, jota nimismies odotteli, juuri oli valmistunut, hävitti sen kokonaan, valamalla siihen hiekkaa – läkkitolposta. Silloin nimismies virkkoi:
– Mikähän teistäkin tulee, kun noin hutiloitte?
– Kelvannen toki ainakin nimismieheksi, oli vastaus.
Vihdoin koitti hänellekin parempi aika. Kruununvouti, havaittuaan hänen lukuhalunsa, sai aikaan että hän 14-vuotiaana pääsi vanhemman veljensä luo, joka oli kotiopettajana maalla. Siellä poika ensin veljensä johtamana, vaan pian omin neuvoin luki tieteitä ja kieliä; muun muassa hän luki Homerosta ilman kelvollista kielioppiakin. Hänen uutteruutensa oli niin suuri, että hän tavallisesti luki 18–20 tuntia vuorokaudessa. Vaan ei hän kuitenkaan ollut mikään ”kirjatoukka”, sillä kun hänet vaan saatiin ulos samanikäisten parveen, niin hän luistelussa, keilanlyönnissä tahi paininnassa veti vertoja kenelle hyvänsä.
Olipa hän myös lukenut muuta kuin tavallisia koululäksyjä. Niin esim. hän 16-vuotiaana kirjoittaa lukeneensa Voltaire’ä ja sanoo kaiken siinä olevan niin oivallista, ettei hän voi määrätä mitä siitä piti valita mitä jättää. Tegnér oli siis jo aivan nuorena perehtynyt 18:nen vuosisadan ”valistus-filosofiaan”, ja siitä häneen juurtuikin harras ajatusvapauden ihaileminen, joka kesti koko hänen elämänsä. Likeisessä yhteydessä tämän vapaudeninnon kanssa oli Bonaparten ihaileminen: ja Tegnérin ensimmäisiä runokokeita onkin pari kappaletta tuon ”tirannien kauhun” kunniaksi.
Vielä syvemmin olivat kuitenkin vanhat skandinavilaiset sadut häneen vaikuttaneet. Niihin hän oli hyvin varhain tutustunut ja noissa entisyyden miehuullisissa ja voimakkaissa urhoissa hän näki ihanteensa.
V. 1799 hän tuli Lundissa ylioppilaaksi, ja jatkoi siellä uutterata elämäänsä, niin että hän kolmen vuoden kuluttua tuli maisteriksi, ollen vihkijäisissä ”primus”. Kohta sen jälkeen hän tuli estetiikan dosentiksi ja vuonna 1805 apulaiseksi samassa tieteessä. Sillä välin hän oli jonkun ajan oleskellut Tukholmassa kotiopettajana, vaan ei juuri paljon nähnyt ”suurta maailmaa”, koska hän yhä vielä rakasti yksinäisyyttä ja seurusteli vain muutamien ystävien kanssa. Hän oli näet jo nuoruudessaan taipuvainen synkkämielisyyteen, jota tietysti se seikka vielä lisäsi, että hän oli kihloissa eikä tiennyt miten vaimon elättäisi. Hänen morsiamensa oli Anna Myhrman, sen perheen tytär, jossa hän ja hänen veljensä olivat oleskelleet pari vuotta ennen kuin hän tuli ylioppilaaksi.
Vuonna 1806 hän viimein meni naimisiin ja eleli miten kuten kolmen pienen akatemiallisen viran palkalla. Nyt hänen mielensä ikäänkuin avaantui; hänestä tuli iloinen seuravelikin, jolla aina oli sukkela ja sattuva vastaus tarjona. Oikeinpa kuninkaallisella tuhlaavaisuudella hän jakeli noita tunnetuita, sattuvia lauseitansa ystävilleen, sekä suullisesti että erittäinkin kirjallisesti; niin nerokkaita kirjeitä kuin hän ei kukaan Ruotsin mies liene koskaan kirjoittanut. Ja kun hän samalla aina, etenkin ystävillensä, rehellisesti puhui suunsa puhtaaksi, niin hänen kirjeensä antavat meille tarkan ja elävän kuvan hänen koko luonteestaan.
Runoilijana hän kauvan aikaa oli ikäänkuin etsivä: hän sepitti 18:nen vuosisadan kaavaan opettavaisia runoelmia, joille hän usein, mutta turhaan, haki Ruotsin akatemian palkintoa; ja sen ohessa hän ystäväin ja tuttavain pyynnöstä kirjoitti koko joukon tilapäärunoja.
Mutta näilläkin runokokeilla oli merkityksensä hänen kehitykseensä katsoen. Opettavaisissa runoelmissa varmistui katsantotapa, joka pani suurta arvoa mielen lujuuteen, vapauteen ja suvaitsevaisuuteen. Ja tilapäärunoissa hän tottui lausumaan hetken tapauksien herättämiä tunteitaan välittömästi ja suoraan.
Tuli sitten 1808 vuoden sota. Se herätti Tegnérissä oikean runoilijahengen, ja hän lauloi Skoonen nostoväen sotalaulun.
Siinä on jo Tegnér kokonaisuudessaan edessämme, ja harvoin on kauniimpi sotalaulu kaikunut runoilijan kanteleesta; mutta harvoin onkin runoilija ollut niin sanoakseni valtuutettu laulamaan koko isänmaansa puolesta, niinkuin Tegnér oli silloin. Sillä vapaus ja voima olivat hänen ihanteensa, ja vapauden voima onkin pääsävel tässä laulussa. Tulkoon kuinka monta vihollista tahansa; he ovat orjia – sentähden saavat vain hautansa vapaitten maassa.
Mutta sota päättyi onnettomasti: Suomi oli kiskottu irti Ruotsista. Millä tunteilla Tegnér oli nähnyt sen tapahtuvan, voimme helposti arvata. Ja niinkuin hän sotalaulussaan oli pitänyt vapautta Ruotsin parhaana kilpenä, niin hän nyt piti kansalaistensa sisällistä heikkoutta ja turhamielisyyttä syynä tappioon.
Vastakohtana tähän kuvaan oli Tegnérillä kokemus alhaisen kansan elämästä. V. 1811 hän kävi äskettäin kuolleen appensa rautatehtaalla, Värmlannissa, missä hän jo nuorena oli oleskellut. Siellä hän kolmen lankomiehensä kanssa päätti kerran koettaa miltä tuntuisi tehdä samaa työtä, jota syvät rivit tekevät. Kaikki neljä rupesivat raudankuljettajiksi, panivat kukin kärryihinsä neljäkymmentä leiviskää rautaa, astuivat kuormiensa vieressä neljä penikulmaa yhtenä päivänä ja palasivat seuraavana päivänä kaupungista samaa tietä ruiskuormineen. He saivat kokea sekä sadetta että nälkääkin, eikä aina ollut herrojen aivan helppo lykätä raskaita kuormia ylös korkeille mäille. Vaan he täyttivät rehellisesti tehtävänsä, ylpeillen siitä että hekin kelpasivat talonpojiksi.
Eipä kuitenkaan ”rahtimies Esaias Esaiaanpoika” (niinkuin häntä kuljetuskirjassa nimitettiin) ajatellut ainoastaan kuormaansa, astuskellessaan noita kauniita seutuja. Hän ajatteli myöskin näin:
Jos kaikilla Ruotsin asukkailla olisi voimaa ja halua elää tämmöistä yksinkertaista elämää, jota minä nyt elän, ja jos he avosilmin katselisivat tätä ylevätä luontoa, silloin heidän olisi helppo voittaa takaisin mikä on kadotettu, tehdä Ruotsin valta suureksi ja mainioksi niinkuin ennen – erittäinkin niinkuin tuohon aikaan, jolloin sadun urhot täällä elivät ja täältä läksivät laskemaan valtansa alle Euroopan muita heikompia kansakuntia.
Tuollaiset ajatukset saivat vähitellen rytmillisen muodon ja siten syntyi kuuluisa Svea-runo, sekin, niinkuin Sotalaulu, hehkuvaa isänmaanrakkautta ja vapaudenintoa täynnä. Aina ilmestymisestään asti on tämä runo luettu Ruotsin kirjallisuuden etevimpiin tuotteisiin. – Vaan toiselta puolen juuri Svea-runon kohtalo kuvailee kuinka Tegnérin asema oli ristiriidassa kansan tahi ainakin valtion muita rientoja vastaan.
Vaikka Tegnér jo kerran oli päättänyt vastedes olla kilpailematta Ruotsin akatemian palkinnoista ja vaikka hän oli lausunut tämän päätöksensä erinäisessä (tietysti julkaisemattomassa) ivarunossakin, hän kuitenkin lähetti Svea-runon akatemian arvosteltavaksi. Hän saikin 1811 akatemian suurimman palkinnon, ja runolliselta kannalta katsoen se oli suuri voitto, koska runon loppupuoli oli kirjoitettu aivan epäakatemialliseen runomittaan. Vaan tehtiinpä kuitenkin muutamia muistutuksia, osittain muotoa koskevia, joista muutamat olivat hyvinkin järkeviä, osittain – ja ne ovat varsin merkillisiä – runon sisällystä vastaan.
Runoilija oli lausunut mieliharminsa siitä, että Suomi oli Ruotsilta ryöstetty. Siihen vastattiin että nyt oli rauha, eikä käynyt laatuun sanoa ryöstetyksi sitä, mikä – valitettavasti – oli sopimuskirjeellä pois annettu. Parempi olisi, neuvottiin runoilijalle, jos ajatus käännettäisiin niin, että Ruotsi voisi rauhan töillä sisällisesti voittaa takaisin mitä ulkonaisesti oli kadotettu. Tegnér suostuikin tähän ehdotukseen, ja siten on se kappale Sveassa syntynyt, jossa muun muassa Ruotsia kehoitetaan ”omain rajojensa sisäpuolella valloittamaan Suomi takaisin”. Erinomaisen taitavasti hän sovitti muutetun kappaleen runoonsa, ”ettei tunnu vasaran jälki”. Vaan ristiriidassa se kuitenkin on koko Tegnérin ajatustavan kanssa, sillä hänen ihanteenaan oli aina loistavat urhotyöt eikä kärsivällinen jokapäiväinen työ. Ja vielä kummallisemmalta näyttää että hän, joka itse Sveassakin, samoin kuin Sotalaulussa, oli ylistänyt Ruotsin vapautta, suostui muutokseen, joka tehtiin kohteliaisuudesta ”orjain maata” vastaan.
Tämän kummallisen kohdan selitys on kahtaalta haettava.
Ensiksi Tegnér kuitenkin osasi hyvin taitavasti kääntää tuon muutetun ajatuksen omalle alallensa: sisällinen työ oli antava kansalle voiman, mikä tarvitaan sotaan ulkonaisia vihollisia vastaan, jos he uhkaavat itse Ruotsia. Toiseksi on huomattava, että Tegnér ylipäätään miltei halveksinut omaa runouttansa ja siis melkein aina oli valmis noudattamaan ystäviensä neuvoja. Hyvin usein hän sanoo itseänsä ”dilettantiksi” vaan, jota vastoin hän piti esim. Franzénia ja Geijeriä todellisina runoilijoina. Sentähden hän olikin niin myöntyväinen akatemiaa kohtaan.
Mutta tuo hänen myöntyväisyytensä oli tärkeämpi kuin hän ehkä itse silloin ymmärsi. Hän oli siten luopunut aseistaan valtiollisen katsantotavan edessä, joka ei ollut hänen, vaan – se on tärkeätä – joka yhä enemmän sai valtaa Ruotsissa. Pian hän havaitsikin tämän ristiriidan omansa ja yleisen mielipiteen välillä. Vuonna 1813 kehoitti hänen ystävänsä J. Adlerbeth häntä kirjoittamaan sotalaulua. Ei, vastasi hän, tanskalaisraukkoja vastaan en kirjoita mitään sotalaulua; Norjan valloittaminen olisi meille epäilemättä hyödyksi, vaan semmoista valloitusta tuskin kukaan rehellinen mies laululla ylistää. Jos kerran sota kääntyy sukuvihollista vastaan, silloin minä laulan. Ja seuraus oli, että hän samana vuonna vielä kerran ylisti – Napoleonia (runossa Sankari).
Seuraavana vuonna oli todellakin Norja valloitettu ja vasta silloin Tegnér lauloi kauniin runonsa Nore. Siinä kohtaa meitä taas samallainen ajatus kuin Sveassa. Ruotsi ja Norja olivat ennen valloittaneet Euroopan, sitten vieraantuneet toisistansa; mutta nyt niiden piti yhdessä sotia yhteistä vihollista vastaan, tahi ainakin varjella maatansa ja vapauttansa ”orjilta”. Ja kerran olisi Tanskakin yhtyvä liittoon: eikä silloin kukaan uskaltaisi lähestyä Skandinavian maata.
Seuraavina vuosina Tegnér yhä edelleen teki pontevaa runollista vastarintaa ajan pyrinnöille. Ilohuudolla hän tervehti Napoleonia, kun tämä palasi Elbasta (Heräävä kotka), katkerasti hän soimasi reaktsioonia ja despotismia (Uutena vuonna 1816) ja vihdoin hän, kun uskonpuhdistuksen muistoksi vietettiin juhlaa (1817), puhui suunsa puhtaaksi ajan luonteesta, arvostellen ankarasti sekä menneen että silloisen ajan heikkoja puolia – josta häntä tietysti soimattiin kummaltakin, sekä ”vanhan” että ”uuden suunnan”, puolelta.
Tämä puhe näyttää kuinka nerokkaasti hän arvosteli valtiollisia ja historiallisia kysymyksiä, samalla kun Tegnérin koko luonne siinä kuvautuu. Mennyt vuosisata oli, sanoi hän, ”hukkunut syntiinsä” ja se synti oli aikakauden ylenpalttinen proosa, sen materialistinen katsantotapa. Mutta toiselta puolen uusi aika liian paljon halveksi menneen ajan tervettä järkeä ja selviä ajatuksia, oli liiaksi taipuvainen sokeasti uskomaan auktoriteettiin. Eipä kuitenkaan ollut syytä joutua epätoivoon; vanhan ja uuden hengen sodasta oli uusi parempi katsantotapa syntyvä, sillä ”valon enkelillä on oikeastaan kaksi siipeä, toinen on uskonto, toinen taide”, ja nämä siivet olivat nyt irroitetut niistä siteistä, joihin entisen aikakauden proosallinen ajatustapa ne oli kietonut.
Sama oli valtiollisen vapauden laita. ”Aikamme historian läpi käy mahtava henki: jalo olento, miekka vyöllä, kotkansiivet kiiltävässä kypärissä. Hyvin minä hänet tunnen, hän on vapauden jalo henki, ja ruotsalainen kun olen, olen hänen kasvinkumppalinsa. En pelästy sitä, että hänen kätensä ovat veressä, tiedänhän keitten verta se on. Säikähtämättä tahdon katsoa hänen säihkyviin silmiinsä, tahdon leikkiä hänen miekallansa ja syleillä häntä kuni nuoruuden ystävää”. Ja hän lisäsi, että tämä vapauden henki on suorastaan uskonpuhdistuksen jälkeläinen. Sillä ”kaikki vapaus on itse asiassa yhtä: ajatuksellinen samoin kuin valtiollinen. Se on pappina sisämaailmassa, valtiomiehenä tahi sankarina ulkomaailmassa”.
Sitten hän selittää kuinka oikeutetut nuo senaikuiset vapaudenhuudot Euroopassa olivat. Turha oli tehdä vastarintaa näille riennoille, sillä ennemmin tahi myöhemmin oli vapaus voittava. Eikö äsken Napoleon, tuo mahtava mies, kukistunut? Minkätähden? Sentähden että halveksi ihmiskunnan pyrintöjä, että hän edusti despotismia, mutta ajan henki vaati vapautta. Mitä hän jättiläisvoimallaan ei kyennyt tekemään, sitä tosiaan muut vapauden viholliset eivät kykene. Ja jos vapaus kukistuisikin Euroopassa – tuolla Valtameren toisella puolella on onnellisempi maailma, jossa vapauden päivä koittaa sill’aikaa kun se vanhassa maailmassa illastuu.
Entäs Ruotsi? Mikä oli puhujan ajatus vapauden asiasta siellä? Se oli pian lausuttu. Nuo Euroopan kansat ”eivät vaadi mitään muuta, kuin mitä meillä jo on, ja mitä meillä, lyhyitä väliaikoja lukuun ottamatta, on ollut Odenin ajoista asti”.
Kuusi vuotta myöhemmin Tegnér taas perintöruhtinas Oskarin naimisen johdosta pitämässään juhlapuheessa lausui mielipiteensä ajan valtiollisista pyrinnöistä. Yhtä vakavasti kuin ennenkin ennustetaan tässä vapauden voittoa; vaan samassa lausutaan että ne muodot, joihin vapautta kaavaillaan, usein ovat liian abstraktisia. Semmoinen oli esim. niitten muotojen laita, jotka Ranskan vallankumous synnytti; sentähden niissä ei ollut elinvoimaa. On siis etsiminen semmoisia valtiomuotoja, jotka jokaisen kansan luonteeseen soveltuvat; vanha koeteltu, vaikkapa epäsäännöllinen valtiollinen rakennus, niinkuin esim. Englannin tahi Ruotsin, on parempi kuin uusi säännöllinen, mutta kansalle vieras. Pääasia on valtiollisen elämän henki. Minkätähden Ruotsin kansa on niin rakastanut kuninkaitansa? Sentähden että Ruotsin kuninkaat useimmiten ovat olleet sankareita, jotka ansaitsivat kansansa rakkautta. Ja mitä taas kansan puolelta vaadittiin Ruotsin mahtavuuden ja onnellisuuden saavuttamiseksi? Etupäässä isänmaallista henkeä, malttia ja kansalaisten personallisia avuja. Jos niitä löytyy, silloin tulee kuninkaan valta siksi, mitä sen oikeastaan pitäisi oleman: isänvallan kaltaiseksi.
Nämä puheet osottavat mitä Tegnéristä olisi voinut tulla, jos hän olisi saanut vaikutusalan, jolla hän olisi voinut enemmän käyttää luonnonlahjojansa. Sopii sanoa että tuskin missään Tegnérin runossa ilmaantuu niin sopusointuista katsantotapaa kuin näissä puheissa.
Tämä onkin luonnollista. Sillä aika ei antanut aihetta runoihin joissa olisi ollut suurempaa isänmaallista sisällystä, ja kun runoilija kääntyi yksityisten ihmisten elämään, niin hänen oma elämänkokemuksensa tunkeutui esiin. Ja tämä kokemus oli kaikkea muuta kuin iloista laatua. Tosin hän v. 1812 oli tullut kreikankielen professoriksi, mutta palkka oli pieni. Sentähden hän ehtimiseen kirjeissänsä valittaa köyhyyttänsä ja huoliaan. Jo vuonna 1815 hän siis alkoi hakea kirkkoherranvirkoja, mutta turhaan. Olipa hänellä jo palkkapitäjä, jossa hän aina joulunaikoina saarnasi. Mutta nämä kirkkoherran tehtävät anastivat hänen ajastansa senkin, mitä jäi vapaaksi professorin toimilta, ja hyvin vähän aikaa säästyi siis runoilemiseen. Eikä hän runoilemisaikaansakaan saattanut aivan vapaasti käyttää, koska ystävät ja tuttavat yhä vielä turvautuivat häneen, kun oli tilapääruno tarpeen.
Mitä taas hänen professorintehtäviinsä tuli, niin ne eivät olleet hänelle kylliksi. Tosin hän rakasti nuorisoa ja rakasti tiedettänsä, mutta opettajantoimi yksinänsä usein ei tyydytä lahjakasta henkeä. Semmoinen oli epäilemättä Tegnérin laita. Hän kyllä puheessansa 1823 sanoi, että yliopistojen pitäisi olla kansan tunteitten ja rientojen keskuksena. Vaan juuri samaan aikaan hän eräälle ystävällensä kirjoittaa, että semmoisessa ”pikkuyliopistossa”, jollainen Lundin oli, ei voitu toimittaa mitään suurensuuntaista, koska ”henki – myös tieteellinen – on nurkkakaupungin laatuinen ja semmoiseksi jääpi”.
Väliin hän professoritoimissaankin sai tilaisuuden lausua ajatuksensa ajan pyrinnöistä, ja silloin hän sen tekikin mainiosti, esim. tunnetussa ”Jälkipuheessa maisterinvihkijäisiin 1820”, jossa hän taas edusti ajatusvapauden ja itsenäisen vakaumuksen asiata sekä ylisti itsenäisyyttä miehen parhaaksi avuksi.
Mutta jos katselemme Tegnérin professoriaikana syntyneitä runoja, niin havaitsemme selvästi, kuinka tekijän elämänolot ovat niihin vaikuttaneet. Tosin hän 1819 Laulu (Sången) nimisessä runossa sanoo runoilijan olevan aivan murheettoman ja hänen taivaansa ikuisesti selkeän. Mutta sen hän saattoi sanoa sentähden, että hän runoillessaan juuri pakeni tosimaailmasta ja loi itsellensä kirkkaan, valoisan ihannemaailman. Ristiriitaisuus tämän ja tosimaailman välillä esiintyy sitä vastoin kaikissa hänen suurimmissa runoelmissaan. Rippilapset-runoa (1820) sanoi tekijä itse ”kuusimittarunoon pannuksi katkismukseksi”; siinä sekä Aksel-runossa (1822) esiintyy ihminen synnin kautta erkaantuneena Jumalasta.
Kuitenkin hänen professori-aikansa oli onnellisempi kuin se, joka alkoi kun hän v. 1824 tuli Vexjön hiippakunnan piispaksi. Miltä elämä hänestä siihen aikaan tuntui, sen hän on välistä ihan julkisestikin lausunut.
Tavallisella uutteruudellaan hän antautui piispan toimiin, ja erittäin hiippakunnan kouluja hän piti tarkasti silmällä. Ja koulupuheissaan hän usein avasi sydämensä hyvin eriskummallisella tavalla. Niin hän kerran (1834) Vexjön lukiolaisille kertoi kuinka jokaiselle ihmiselle tulee ”lehtien putoomisen aika”, jolloin hän muun muassa katkerasti kysyy: ”minkätähden olen elänyt?” Seuraavana vuonna hän puhui niistä talonpoikaislapsista, jotka alkeisopistojen kautta pyrkivät virkamiehiksi, ja silloin hän sanoi: ”Isäni oli talonpojan poika; suokoon Jumala, ettei hän koskaan olisi jättänyt isänsä säätyä – minä en olisi jättänyt hänen säätyänsä. Maailmalle tuntemattomat arvaavat parhaiten elämän arvoituksen, ja unhotus on onnellisten haltija.” Ja niin varhain kuin 1825 hän oli Jönköpingin koulussa lausunut, että ”neron liekki on usein vaan roihuava valo, joka riehuen väikkyy tulivuorella poltetussa, aina rauhattomassa sydämessä”.
Juuri samaan aikaan tuo synkkä katsantotapa valtasi hänet runoudenkin alalla. Runossa Synkkämielisyys (Mjältsjukan) hän ilmaisee pohjatonta epätoivoa; yksinpä runouskin oli hänestä silloin vain ”nuoratanssia”.
Näistä lauseista ei ole vaikeata luoda kuvaa Tegnérin oikeasta luonteesta.
Miehuus, personallinen lujuus ja voima olivat olleet hänen ihanteensa, sentähden hän oli ylistänyt Napoleonia, Kaarle XII:ta y. m., ja Lutherissakin hän etupäässä näki voimaa ja miehuutta. Mutta se ala, jolla hän elämässään liikkui, oli hänelle liian ahdas, ja hänen sielunsa niin sanoakseni kului professorin- ja piispanviran jokapäiväisissä toimissa. Ainoastaan muutamaksi hetkeksi hän saattoi kohota runouden maailmaan, mutta silloinkin häntä seurasi tosielämän muisto ja näiden kahden maailman välille jäi aina syvä juopa. Sentähden hän niin kovin halveksi omaa runouttansa, sentähden Franzén hänestä oli niin suuri runoilija, sillä Franzénilla oli elämä ja runous yhtä, niinkuin Tegnér nimenomaan sanoo. Ja eräälle ystävälle hän kerran (1826) lausui, että kuitenkin mitä Aleksanteri Suuri tahi Cæsar on toimeen saanut elää sekä kauemmin että voimakkaammin kuin mitä Homeros tahi Shakespeare on runoillut.
Ihmisenäkin hän kärsi tilan ahtaudesta. Piispana hän helposti tuli kulkupuheitten alaiseksi, hän kun ei ollut tottunut punnitsemaan sanojansa eikä siis aina osannut säilyttää piispalle kuuluvaa arvokkaisuutta. Sitä paitse hänen lämmin, vaan vapaa mielensä ei tyytynyt kuiviin dogmeihin: uskonto oli hänelle aina sydämen asia eikä järjen. Samaten hän ylipäätään ei pitänyt filosofillista mietiskelyäkään suuressa arvossa. Jo 1821 hän Geijerille selitti kuinka se mitä mietiskely etsii, yhteys ulkonaisen ja sisällisen maailman sekä Jumalan ja ihmisen välillä, se on jo olemassa jokaisessa terveessä, turmeltumattomassa mielessä.
Nyt hänen mielensä ei enää ollut terveenä, ja samalla hän usein ruumiillisestikin sairastui; ei kumma siis, että hän ystävillensä kirjoitti hyvin maltittomia sanoja dogmatiikasta. Näistä sisällisistä taisteluista syntyi kuitenkin pontevia puheita hiippakunnan papistolle, papiksi vihityille j. n. e., joissa puheissa hän voimakkaasti muistuttaa että kristillisyys on parhaasta päästä elämää, eikä vain oppia.
Runoudessa oli hänen aikansa melkein loppunut; hänen parhaimmat teoksensa piispanajalta olivat puheenkaltaisia, niinkuin esim. ylen kaunis Runo Ruotsin Akatemian 50-vuotiseen muistojuhlaan. Ainoastaan yhden suuremman runon hän viimeisinä vuosinaan kirjoitti; sen nimi oli Ruunumorsian (Kronbruden), ja merkillisin kohta siinä on se, joka koskee Kellgreniä. Hänestä puhuessaan Tegnér lausuu, että runoilijan on oltava ”kansan tietoisuus”, hänen ei ainoastaan ole runoiltava vaan myös ajateltava kansansa puolesta.
Tämmöinen kansansa edustaja olisi voinut Tegnéristäkin tulla; vaan asianhaarat tekivät hänestä lopuksi aivan toista. Näimme kuinka järkevästi hän 1823 arvosteli valtiollisia oloja, vaan kuinka hän samalla pysyi hyvin mutkattomalla kannalla, mitä Ruotsiin tuli: kuninkaan tuli hallita kansaansa niinkuin isä perhettänsä. Kun nyt valtiollinen elämä muodostui aivan toisellaiseksi ja kaikellaisia pikkurettelöitä syntyi hallituksen ja Ruotsin eduskunnan välillä, silloin hallitus, jota edusti yksi mies, päälle päätteeksi ”sankari”, Tegnérin mielestä oli oikeassa eduskuntaa ja erittäin sanomalehtimiehiä vastaan, joiden piiriin kuului kaikellaisia vähäpätöisiä henkilöitä ja joiden puolelta välistä käytettiin kurjia aseita. Mutta entisiä ihanteitansa hän ei kuitenkaan pettänyt; koko elämänsä läpi hän täydestä sydämestään vihasi despotismia, ja vielä lähellä elämänsä loppua hän runossa kehotti kuningasta hallitsemaan voimakkaasti – sillä sitä ruotsalainen aina vaatii kuninkailtansa – vaan toiselta puolen antamaan ajatukselle täyden vapauden.
Niin oli Tegnérin elämän loppupuoli täynnä ristiriitaisuuksia ajan pyrintöjen kanssa, ja tämä seikka ynnä ruumiillinen sairaus epäilemättä enensivät synkkämielisyyden valtaa hänen sielussansa. Ei kumma siis, että runoilijan tulinen henki vihdoin ajaksi vaipui mielipuolisuuteenkin. Parantuneena siitä hän vielä eli muutamia vuosia, kunnes 2 p:nä marraskuuta 1846 maalliset taistelut loppuivat kuoleman rauhaan.
Samat isänmaalliset tunteet, jotka ilmaantuvat Tegnérin Svea-runossa, olivat myös melkein samaan aikaan (1811) Tukholmassa yhdistäneet muutamia nuorukaisia liittoon, jonka tarkoituksena oli elähyttää ja vahvistaa isänmaallista henkeä ei ainoastaan runoudessa vaan myös kansalaiselämässä. Tämän tarkoituksen saavuttamiseksi oli heidän mielestään ennen kaikkea tarpeen muistuttaa nykyiselle sukupolvelle kaikkea sitä, mitä Pohjoismaissa ennen oli ylevätä tehty ja ajateltu. Sentähden yhdistys saikin nimen ”Göötiläinen liitto”.
Tegnér luonnollisesti pian siihen yhtyi ja liiton Iduna-nimiseen aikakauskirjaan hän lähetti useampia runoja, joihin hän oli ottanut aiheen Skandinavian muinaisuudesta. Vihdoin ilmestyi Idunan 8:ssa ja 9:ssä vihkossa (1820 ja 1822) yhdeksän runoa, jotka kertoivat vanhan skandinavilaisen Fritiof-sadun loppuosan.
Yleisö vastaanotti kohta nämä laulut mitä suurimmalla innostuksella, ja tämä vielä enemmän kiihtyi kun v. 1825 Fritiofin Satu kokonaisuudessaan ilmestyi eri kirjana. Ennen pitkää tunnustettiin yleisesti Ruotsissa tämä teos etevimmäksi mitä ruotsalainen kirjallisuus siihen asti oli voinut aikaan saada.
Syy tähän menestykseen oli, merkillistä kyllä, suureksi osaksi seikka joka muutamain mielestä on teoksen suurin vika, se näet, ett’ei Tegnér siinä kuvaillut muinaisskandinavilaista elämää juuri semmoiseksi kuin se todellakin oli ollut.
Siihen aikaan kun Fritiofin Satu kirjoitettiin moni kyllä ihaili muinaisuutta, mutta useimmat, etenkin ”vanhan suunnan” miehet, pitivät mahdottomana nykyisrunoudessa käyttää aiheita tästä muka raa’asta ja sivistymättömästä ajasta. Tätä luuloa enensi se tapa, jolla peräti ”göötiläinen” runoilija Ling oli koettanut elvyttää noita muinaisuuden urhoja heidän kaikessa alkuperäisyydessään.
Tegnér huomasi mieliharmilla, että göötiläisyyden hyvä asia siten taitamattomasti pilattiin. Hän siis koetti yleisön silmissä pelastaa sitä kuvailemalla muinaiselämää miellyttävämmällä tavalla. Tahallansa hän sentähden tästä elämästä otti etupäässä sen kauniimpia luonteenominaisuuksia: miehuuden, rohkeuden, itsenäisyyden – sanalla sanoen ne ominaisuudet, joiden kautta muinaisuus kelpasi esikuvaksi runoilijan omalle aikakaudelle. Muissa kohdin taas hän kuvaili Fritiofiansa enemmän uudenaikaiseksi; ja siihen hän luuli itseänsä sitä enemmän oikeutetuksi, kun hänen mielipiteensä mukaan muutamat tunteet, esim. rakkaus, pysyvät muuttumattomina eri aikakausina.
Tämä menettely vaikutti, että Fritiofin Satu miellytti sekä muinaisuuden ihailijoita, joiden ihanteita siinä ylistettiin, että myös niitä, jotka, tietämättä paljon muinaisuudesta, hartaalla myötätuntoisuudella seurasivat Fritiofin ja Ingeborgin rakkauden historiaa. Juuri tämä vanhan- ja uudenaikaisten aineitten yhdistäminen on siis epäilemättä Fritiofin Sadulle voittanut monen lukijan suosion.
Eivät sentään nämä eri aikakausista otetut aineet ole yhteyttä vailla. Sillä niiden keskustaksi voi sanoa runoilijan omaa luonnetta, joka kuvautuu Fritiofissa. Tegnérissäkin yhdistyi muinaisaikainen miehuus, rohkeus ja vapaudeninto uudenaikaisiin tunteisiin. Ja se synkkämielisyys, joka niin usein vallitsi Tegnérin sielussa, esiintyy myös Fritiofissa, vieläpä välistä hyvinkin läheisessä yhteydessä viikinkirohkeuden kanssa, esim. 15:ssä runossa, jota Tegnér itse, kuvaavata kyllä, piti parhaana kaikista.
Samaten runoilija itse on sanonut näiden Ingeborgin sanojen lyhyesti kuvailevan Fritiofin luonnetta:
- Niin uhkaa täynnä, uljas toivossansa!
- Hän laskee Angurvaadelinsa kärjen
- päin nornan rintaa, lausuin: Väisty tieltä!
Mutta samaa voi juuri sanoa Tegnéristä, ja hänkin samaten kuin Fritiof sai kokea sitä, jota Ingeborg seuraavissa säkeissä kuvailee:
- Ei, Fritiof raukka, eipä norna väisty,
- hän käy vain tietään sekä hymyy kalpaas.
Eipä kuitenkaan Fritiofia ole kuvailtu yksistään runoilijansa yksilöllisen tunne-elämän mukaan. Nero aina sieluelämässään kuvastaa koko aikansa henkistä elämää, sitä rikkaammin mitä syvempi tuo sieluelämä on. Siten voimme myöskin Fritiofissa huomata sisäistä kehitystä, joka edustaa uudenaikaisen ihmisen sieluelämää yleensä.
Nuorukaisen povessa versoo uljuus, itseensäluottamus ja hehkuva rakkaus. Personallinen kunto on hänestä suurempiarvoinen kuin korkea sukuperä. Tunteittensa valtaamana hän pyrkii toiveittensa perille, kysymättä toisten mielipiteitä, vielä vähemmin välittäen heidän ennakkoluuloistaan. Kun vastuksia ilmaantuu, niin taistellaan niitä vastaan, ja kaikkein vähimmin on halua nöyrtyä: kunnia on ennen kaikkea säilytettävä.
Mutta maailma käy kulkuansa; kylmä järkiperäisyys ja jäykät ennakkoluulot eivät tunnusta palavia tunteita oikeutetuiksi. Sankarimieli ei sentään väisty, se tahtoo taistella kohtaloa vastaan. Se uhmailee; mutta sen toiveet pettyvät ja kuohuksissaan siitä sankari hairahtuu tekoihin jotka hän itse sittemmin tuntee vääriksi, jopa hänen mainettansa tahraaviksi. Taistelu, ennen käyty ulkonaisia vihollisia vastaan, siirtyy nyt sankarin omaan poveen, pitkät vuodet saavat maksaa hetken hairahtumista, kunnes itsensäkieltämisen kautta, vihan ja koston uhraamisella sovinto saadaan aikaan.
Tästä kertoo Fritiofin Satu. Ja siinä syvin syy siihen tenhovoimaan, jolla tämä runoelma, miten ihanteet muuten vaihtelevatkaan, aina valtaa jokaisen tosirunollisen mielen.
Lähde: Tegnér, Esaias 1905: Fritiofin satu. Suomentanut Valter Juva. Esaias Tegnérin lyhyesti kuvaillut Valfrid Vasenius. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.