Ruotsin akatemian viisikymmenvuotis-muistojuhlassa
| Ruotsin akatemian viisikymmenvuotis-muistojuhlassa Kirjoittanut Esaias Tegnér |
- Kuninkaanlinnan luo ma jäämään satuin,
- kun päivän kiihko näkyi untuneen;
- näin torit tyhjinä ja laidat katuin,
- ja kuu loi hohdon Kustaan patsaaseen.
- Nuo kasvot lempeät ne ilmeen näytti,
- kuin äsken ukkonen ois jyrissyt;
- näin sankarin, mut sulot mielen täytti,
- hän laakereikseen kukkasia käytti,
- ja kotka äsken, oli satakieli nyt.
- On taiturilla taika vallassansa!
- Noin henki valmis taistoon, lauluunkin!
- Tuo kuva kertoo ilmi tarinansa,
- tuo gustaviaadi, tehty pronssihin.
- Niin, noin näit hänen taistelusta saavan,
- noin katsoi myös, kun rauhaan, taiteisiin
- loi sielunsa ja sulki riitain haavan,
- näet suuret henget muovaa ajan kaavan,
- ja Kustaan ajassa näät Kustaan piirteet niin.
- Ma lasna näin nuo päivänpaistevaiheet,
- tuon ajan muistan: oi, niin rakkaat on
- sen uljaat toiveet ja sen laulunaiheet
- ja vilkkaus, mikä puhkes elohon!
- Näit kevään, kun jo lämpis kirren pinta,
- ja siinsi taivas, jäänsä järvet loi:
- nyt versoo lehdot tainta vihanninta,
- ja posket hehkuu, sykkii ihmisrinta,
- on kaikki intoa, ja lintuin laulut soi.
- Nuo vanhat karoliinit hauta peitti,
- jäi kylter-urhoin kiistapäivät taa,
- jotk’ kaikki koitti, kaikki kesken heitti,
- kun kuningasta ei, – ei kunniaa!
- Ei heikkoon Pohja suostu, herraan yksin,
- mi tuntee voimans’, – siinä loisti hän,
- ja vapaat miehet seisoi järjestyksin
- ja valta, kuuliaisuus ystävyksin,
- ja riemuittiin, kun tiettiin hänen löytyvän.
- Hän purppurassa istui, hurmaajamme,
- ja valtikallaan tenhos: yhtenään
- nyt uudet riennot kasvoi kansanamme
- ja uudet kukat rautaperällään.
- Jäi unelmat, jotk’ urhotöistä soivat,
- ja laakson rauhass’ sääntyi maineen lait;
- siell’ laakerit ja tammet vihannoivat,
- ja viisaat tietoon hyvät tavat toivat, –
- sa voima, katkoit partas, äly, vallan sait!
- Nyt Ruotsin maine urat uutten teiden
- maill’ aatteen aukaisee: Linné se noin
- käy liehuessa kukkaseppeleiden,
- kuin kukka kaino, armas, korutoin.
- Melanderhjelm nyt laskut selviks suori
- kuun kiekkohon ja kiertoon planeetin,
- mut Scheele liedess’ aineen voimat kuori,
- kun mailman muodon piirtää Bergman nuori,
- ja aikakirjain tuomariks käy Lagerbring.
- Ja rantamilla, missä siinnoss saloin
- kuningaskaupunki ja Mälar on,
- kuink’ elo hehkui alla pohjanpaloin,
- kuink’ kaikui laulu kautta saariston!
- Ja kieli soinnukas, min säveleessä
- on Pohjan syvyys, lounaan helkkinää,
- laps unhoon jäänyt, esiin astui seessä,
- ja kuvaansa se katsoi lähteen veessä
- ja hämmästyi jo ihanuuttaan ylevää.
- Nyt Gyllenborg se lauloi, henki vakaa,
- vaikk’ kävi härmään joskus siivet tuon.
- Oi, karit kohtaa meitä tavantakaa,
- ja vilu hyytää voi myös runon vuon.
- Mut viuhui uljaan jousi, siuhuin kulki
- vasama varma, kiitäin määrähän,
- ja kaihot, joita ihmissydän sulki,
- ne Ihmiselon kurjuus itki julki:
- soi siinä syvä huokaus sukukunnan tän.
- Sivulla uinui Creutz, ja laulain kiinsi
- hän ruusut oattomat kiehkuraan;
- yli Atiin ja Camillan taivas siinsi,
- ja leijui leyhkät aamukaste-maan.
- On laulu unta nuoruuslemmen armaan,
- jot’ innoin kukin kerran uneksui,
- vaikk’ ei niin taivaan-ihanasti varmaan;
- on laulu sykkäys kevätleivon parmaan,
- niin vienon viaton, – ja siksi hän unhottui.
- Hei, Pohjan Dionysos! – tehkää tilaa!
- soi laulu liehuin hänen huuliltaan,
- Kuink’ ilakoi hän, kuinka leikkii, pilaa
- hän kera nymfein viheriän haan.
- Oi, ei hän riemua nää haarikoiden,
- tai idyllein, joit’ ympärilleen luo;
- ei, – toista etsii hurmos silmäin noiden,
- ja huomaa kaihonpiirteet ohimoiden:
- on pohjoismaista ruusunpuna-murhe tuo.
- Puut eläintarhan, suojan saakoon kuva
- suurimman laulajan, min Pohja loi!
- Ei aikaa, jolloin hän ois unhottuva,
- ei maata, missä moinen laulu soi!
- Se pyhän-viettohon käy arkiolla,
- on taiteikas, mut pakkoa ei näy;
- se kesken huumeen hiltynyt voi olla,
- on jumalainen tanssi Parnassolla,
- kun faunit, nymfit, sulottaret kisaan käy.
- Mut Lidner lauloi: »Haudan portit aukee,
- saranat kirskuu, tulee tuomio;
- yölampun valo himmenee ja raukee,
- lyö tornin kello kahtatoista jo.»
- Sa riuduit, – tähkäpää ei käynyt jyvään, –
- sävelmä rikas sulta särkyi, oi!
- Sun henkes tomuun vaipui liian syvään;
- kuink’ itkit valittain, mut uskoin hyvään,
- jokaisen kurjan tuskaa: omas siinä soi!
- Mut niinkuin maalla tyyni kesäilta,
- kun kasteen helmeilyä kukat juo,
- ja vieno rusko, hohtain taivahilta,
- jo rusositeet lännen pilviin luo:
- niityllä nuoret kaikki karkeloivat,
- jää ukot kylään neuvottelemaan,
- käy kautta laihon kultalaineet loivat,
- ja heinä tuoksuu, lintuin laulut soivat,
- ja suvirauhan autuus laskee yli maan:
- niin laulussasi, Oxenstjerna, hymyy
- Italian taivas yli Pohjolan.
- Runottaressas lounaan lämpö lymyy,
- ja väriloistos myös on lounahan.
- Niin hohtaa Päivän hetket kirkkain valoin,
- niin Leikkuussa käy sirpit helskyen; –
- ja Toivo, unten ihme, lohtu jaloin,
- se runoiltiinko maassa synkkäin saloin?
- Sit' usein ihmehdin, mut myöskin iloitsen!
- Ja Kellgren, hän mi »sulon ihanteesta
- tuo meille kuvan taivaan-puhtoisen»!
- Mit’ enää muut lois ilmi kanteleesta,
- kun valoon tuli Uusi luominen?
- Niin kirkkain tulvin hopeoitaan valaa
- sun sävelvuos ja helkkyy soinnahtain!
- Oi, korviini, kun sydän kaihoo salaa,
- tuon laulun perussävel aina palaa
- hämärin muistoin kaukaa lapsuusajoiltain.
- Mut mit’ on sanasointu, kirkas kieli
- ja pelkät väikkeet sini-ilmojen?
- Myös muuhun kiintyy runoniekan mieli:
- jos kauneuteen, niin myöskin järkehen!
- Kun Kellgren iski, johtain nerollansa
- lain, totuuden ja älyn taistelut,
- kuink’ ivailut ja vakaat sanat kanssa
- soi kautta maan, ja kaikki innoissansa
- ilmehti, kuink’ ei ennen tuota havainnut.
- Nyt Rooman runoniekat Pohjolaamme
- toi Adlerbeth, – mies Rooman tarmoltaan,
- ei yksin kieleltään, – ja riemuks maamme
- ne nähdä saatiin uudess’ asussaan.
- Ja Rosenstein, niin ylhä aatoksiltaan,
- niin vakaa, – vanne laulukiehkuran,
- vaikk’ itse laulaja ei ammatiltaan, –
- jokainen meistä muistaa elon iltaan
- tuon isällisen mielen, kirkkaan puhtahan!
- Ja sä, mi sarjan päätit neroin noiden
- ja elit kauan heitä kaivaten,
- mi runoos kätkit oat ruusustoiden,
- mies aatteen, leikin, Kustaan läheinen,
- mi taidepiireiss’ istuit ruhtinana,
- sa vanhus, kuulu älyn taistoistas,
- nerona ensi, ellet laulajana,
- sa, jolle jalous oli tunnussana,
- sokea Leopold, tietäjä Tiresias!
- Tein hautalaulus, – sulle laulun uuden
- virittää kerran muiston tyttäret,
- näet polkeeton on kieli vastaisuuden,
- ja ansiot saa viimein seppelet.
- Jäit viitaks kahden laulukauden rajan,
- tukien toista, toista varoittain,
- mut taistos maltti voitti taitteess’ ajan,
- ja vihdoin päivä usvat heitti hajan
- ja vaipui suurenneena hehkuun purppurain.
- On vaiti vanhat lyyrat kultakielet,
- sai soinnut moitteen, tai jäi unhoksiin.
- Sen jälkeen moniin ääniin kiintyi mielet,
- ja Kustaan laulusuuntaa tuomittiin.
- Tuo muutoksia käänteet ajan kerhoin,
- ja monin muodoin nero esiin saa,
- antiikin ilmeikkäänä, juhlaverhoin,
- kähärät päässä, siivin kirjoperhoin,
- nyt yks sen henki on: se pyydä oivaltaa!
- Yli Kustaan päiväin ihmeloisto hohti,
- haaveinen, vieras, turha, – vaikka vaan! –
- mut kevät toi ne, ja ken väittää tohti,
- miss' ilman noita olisimmekaan?
- Kaikk’ kulttuuri se kautta kansain juontui,
- vain raakuus kotoa on peräisin;
- mut tieto taimi, kielen hölmä kuontui,
- ja lausu sääntyi, ihmiselo luontui,
- ja Kustaan aika siks on kansallinenkin.
- Te ylhät varjot, lauluisät jalot,
- tuon haudoillenne tänään kiehkuran.
- Pian peräkkäin jo näämme taivaantalot
- ja käymme tähditettyyn seurahan.
- Sielt’ alas katsoin, riemuita me saamme,
- kun syntyy Pohjass’ suurta, ylevää,
- ja siellä tähtisoittoon laulakaamme
- vain vuorosäkein onneks synnyinmaamme,
- mi meidät unhotti, mut rakkaaks meille jää.
Lähde: Juva, Valter 1926 [1916]: Sata runoa: valikoituja maailmankirjallisuudesta. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.