Fritiofin satu: 17. Fritiof saapuu kuningas Ringin luo
| 16. Fritiof ja Björn | 17. Fritiof saapuu kuningas Ringin luo. Fritiofin satu Kirjoittanut Esaias Tegnér |
18. Jäämatka |
- Ring yläpenkiss’ istui ja joulusimaa joi,
- ol’ kuningatar luonaan, kuin kirkas aamukoi.
- Kuin syys ja kevät nähdä on rinnan siinä nuo,
- on Ingborg kevät raikas, Ring kolkko syksy tuo.
- Nyt saliin astui ukko, mies outo olikin,
- ja yltään kääriyneenä hän nähtiin nahkoihin.
- Hän kulki nojass’ sauvan ja kumarassa pää,
- mut muita korkeampi on vielä vanhus tää.
- Vait istui penkin päähän hän salin uksen luo; –
- kuin nytkin köyhäin paikka, niin ennen oli tuo.
- Nuo hovimiehet ilkkui ja katsoi toisiaan
- ja karhunnahkaäijää he näytti sormellaan.
- Jo päähineestä säihkyy kaks silmää välähtäin,
- mies toista kättään oikoin käy huoviin äkkipäin;
- vain sievään käänsi herran hän ylösalaisin,
- muut vaikenivat: samoin ois käynyt meidänkin.
- ”Mi melske oven puolla? Ken rauhaa häiritsee?
- Sa vanhus, tule tänne ja selvitykses tee!
- Ken olet, mies, ja mistä? Sun nimes, asias?”
- Noin loukkoon kätkeyneelle jo tiuskaa kuningas.
- ”Kuningas, kysyt paljon, mut vastaan puolestain.
- En nimeäni anna, se kuuluu mulle vain.
- Ma Katumuksess’ synnyin, ma perin Puuttehen,
- nyt suden luota saavun, yön uinuin luona sen.
- ”Ma muinoin merta kynnin niin uljain kokkapuin,
- nuo purjeet vankat paisui, ma riemuin laineill’ uin;
- nyt lamauneena pursi on lahteen jäätynyt,
- ja rannall’ ukko yksin vain suolaa keittää nyt.
- ”On viisautesi kuulu, sua saavuin näkemään,
- mut kohdeltiin mua pilkoin, en pilkaks lienekään;
- vain alassuin niin käänsin ma houkan huoveistas,
- mut ehjänä hän nousi, suo anteeks, kuningas!” –
- ”Et pahoin”, virkki Ring nyt, ”sa sanoiks haastakaan;
- ja vanhus arvon saakoon, käy tänne istumaan!
- Sa valhepukus heitä ja kasvos näytä pois,
- ei muuten riemu viihdy, Ring viihtyvän sen sois.”
- Ja vieras yltään heitti jo taljan pörheän,
- ja ukon sijass’ siinä mies nuori nähdähän.
- Yli kirkkaan otsan liehui nyt hiusten keltavuo,
- ja olkapäille valui kuin kultalaine tuo.
- Sinivaippa häll’ on uljas ja hopeainen vyö,
- on vaaksaa leveämpi tuo sepon taidetyö.
- Näät korkokuvin hurtat ja sarvaat salomaan:
- vyön ympäri ne siinä vain ajaa toisiaan.
- Ja ranteella sa renkaan näät kalliin, kultaisen;
- kuin pidättynyt leimaus on kalpa tulinen.
- Yli salin urhon katse lens tyyni, pelvoton;
- hän kaunis on kuin Balder, kuin Toor hän ylhä on.
- Mut Ingeborgin posket ne värein vivahtaa,
- kuin hanki, jonka ruskoon yön revontulet saa:
- kuin kaksi lummekukkaa, kun pauhaa myrskysää,
- siell’ lainehella keinuu, niin povi hyökyää.
- Nyt lupausten on hetki:[1] jo torvi saliss’ soi,
- on kaikki vait, ja sisään he Frejrin karjun toi;
- se kultalautasella, ja kantain kiehkuraa,
- on polvillansa siinä ja haukkaa omenaa.
- Ring kuningas nyt nousi, näit ukon uljain päin,
- hän koski karjun otsaa ja tyynnä lupas näin:
- ”Ma voittavani vannon nyt Fritiof sankarin,
- niin Ooden, Frej mua auta ja Toor myös, ankarin!”
- Nous uhkahymyin vieras, hän oikas varttahan,
- ja vihan leimaus lensi yli otsan korkean;
- hän miekkansa löi pöytään, soi helähtäen ään’,
- ja pystyyn joka urho nyt hyppäs penkiltään.
- ”Ja, kuningas, sa kuule mun lupaukseni myös:
- on ystäväni Fritiof, jää turhaks uhkatyös.
- ma vannon: mailmaa vastaan saa suojan multa hän!
- Niin auttakoon mua norna ja terä miekan tän!”
- Mut Ring hän hymys, lausuin: ”On puhees pelvoton,
- mut Pohjan kuninkaissa sun sanas vapaa on.
- Sa kuningatar, hälle nyt parhain viinis tuo!
- Hän talven yli, toivon, jää vieraaks meidän luo.”
- Ja Ingborg otti sarven jo kalliin, arvokkaan,
- min metsähärkä kerran sai antaa otsastaan;
- sen kultavanteet loisti ja jalat hopeiset
- ja muinaiskuvat oudot ja riimukirjaimet.
- Ja silmät maahan luoden hän sarven tarjos vait,
- mut kädessä se värjyi, ja läikkyi viini kait.
- Kuin iltarusko hehkuun luo liljat valkeat,
- niin poltti valkokättä nuo tummat pisarat.
- Ja ilomielin vieras jo otti sarven tään;
- ei kaksi miestä tuota jois pohjaan nykyjään;
- mut tyynnä, empimättä ja mieliks antajan
- sen yhteen henkäykseen joi urho pohjahan.
- Käy esiin runoniekka, jo harpun kielet soi,
- ja lemmestä hän laulaa, min Pohjan taivas toi,
- luo Haagbartin ja Signen[2] vie vienot sävelet,
- ja terässopain alla jo sulaa sydämet.
- Hän Valhallasta laulaa ja auvot vainajain,
- työt uljaat suurten isäin ja retket merin, main.
- Käy kädet silloin kalpaan, ja silmät leimahtaa,
- ja ahkerasti sarvi taas pöytää kiertää saa.
- Ja vahvastipa juotiin nyt luona kuninkaan,
- ja joka urho päätyi jo kelpo humalaan,
- niin joulu-unen ottoon läks huolin haipuvin;
- mut vanha Ring läks maata luo kauniin Ingborgin.
- ↑ Muinaisilla Skandinaavilaisilla oli tapana joulukesteissä tehdä lupaukset tulevan kesän taisteluretkistä.
- ↑ Vrt. edellinen runo siv. 111, muist. 1). – Haagbartin ja Signen onnettomat vaiheet olivat muinoin – ja ovat vieläkin olleet – runoilijain suosimana aiheena.
Lähde: Tegnér, Esaias 1905: Fritiofin satu. Suomentanut Valter Juva. Esaias Tegnérin lyhyesti kuvaillut Valfrid Vasenius. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.