Fritiofin satu: 14. Fritiof lähtee maanpakoon

13. Balderinrovio 14. Fritiof lähtee maanpakoon.
Fritiofin satu
Kirjoittanut Esaias Tegnér
15. Viikinkikaari


Vait purressaan
yöss’ istui vaan
mies, äsken urhein.
Nyt vihoin, murhein
ne velloivat
nuo tunnelmat,
ja templin sauhut
toi silmään kauhut.
”Näy, sauhu, näy,
käy ylös, käy,
sä lennä taivoon
ja Balder raivoon
ja kostamaan
sa nosta vaan!
Käy pois ja kieli,
jott’ ilmain pieli
vain rämäjää,
ett’ templi tää
ja templin mantu
on poroks pantu;
ett’ istaaltaan
lens kuva vaan
ja poroks puuna
vain paloi muuna.
Myös lehtokin,
min suojihin
he rauhan sulki,
kun maassa kulki
ens vainot nuo, –
nyt hävis tuo,
mut kunnialla
ei lahoomalla!
Nää, joita ties
jo joka mies,
nyt kuuluville
vie Balderille,
sa usvainen,
luo Usvaisen!
”Voi ylistellä
sua, Helge hellä,
kun ajoit mun,
et luotas sun,
vaan maistas näistä.
No niin, mä väistän
ja etsin maat
nuo aallokkaat. –
Sun täytyy liitää,
saat kauas kiitää,
Elliida vaan,
pois ääriin maan.
Saat entää, haahti,
miss’ suolavaahti
käy tyrskyillen,
ja luulen sen:
et pelkää verta,
kun kynnät merta!
Säät riehukoot,
sa kotin’ oot,
kun toisen multa
tuo Aasain kulta,
mies Balderin
jo pohtikin.
Oot mulle Norja
ja maani sorja;
en toisess’ saa
ma asustaa.
Oot morsioin sa,
pikimusta noin sa,
näet valkeaan
ken luottaiskaan. –
”Oi, meri vapaa!
ei luonas tapaa
mua sorto maan;
et tunnekaan
sen kuninkaita
sa oikukkaita.
Sun kuninkaas
se mies on taas,
mi seisoo innoin,
kun vaahtirinnoin
ja raivopäin
käyt pärskähtäin.
Sinikentät aavat
mun riemuun saavat.
Mä kölilläin
ne kynnän näin,
ja verivihmeet
tuo sadon ihmeet,
mut miekallain
teen korjuun vain.
Sinikenttää kiitän:
kun tuota niitän,
ma kultaa saan,
käyn kunniaan.
Niin, hurja laine,
sua seuraan vainen!
On taatollain
maakumpu vain,
tuo jäyhä, vakaa,
miss’ yksin makaa,
vaikk’ kuulla voi,
kun aallot soi.
Veen sinirinnan
ja vaahtipinnan,
ma kummuks sen
kai valinnen:
Se velloo humuin
yömyrskyin, sumuin,
ain uudet niin
vie syvyyksiin. –
Sain kodiks laineen
tän elon saineen,
ne haudaks jää
veet vapaat nää!”
Noin hurja äänsi.
Purs surren käänsi
jo keulan noin
pois luota ko’in.
Se ui kuin sotka
ohi luotoin, jotka
nous suojaamaan
nuo vuonot maan.
Mut Helge kostaa:
hän miehet nostaa,
ja salmen suuss’
ui purtta kuus.
Soi huudot heti:
”Vai halu veti
nyt kuninkaan
jo kuolemaan!
Ei viihdy vainen
Valhallalainen
kuun alla lain;
veri jumalain
jo pyrkii, lähtein
pois päälle tähtein.” –
Tuo tuskin soi,
kun haltioi
kuin oudot tenhot
jo Helgen venhot.
Pian Raanan luo
jo vaipui nuo:
meni miehet laivoin!
ja itse vaivoin
pois Helge ui
ja pelastui. –
Mut Björn hän hymyin
noin huusi rymyin:
”Mies Aasain, hei,
sun hukka vei!
Jos tuota surret,
niin tiedäs, purret
ma puhki löin –
työs maksoin töin!
Ma toivon, Raana
vain toimekkaana
myös pitää nuo;
mut hitto tuo,
kun itse hukkaan
et mennyt mukaan.”
Vait Helge vaan
nyt vimmoissaan
jo rantaan nousee.
Hän tarttuu jouseen
ja kiskoo tään
puolympyrään.
Ei huomaa enää,
kuink’ kovaa tenää,
ja särähtäin
se katkes näin.
Mut Fritiof muistaa
jo peistään suistaa:
”Näät kotkan tään
nyt siteessään.
Jos lähtis lentoon
se ruojaan rentoon,
pääherja maan
sais sorrostaan.
Mut pelkäät turhaan,
ei raukan murhaan
käy peitsi tää!
Se lennähtää
vain urhoin riviin,
vain riimukiviin
se piirtänee,
mut välttelee
kaikk’ kaakkipylväät
sun-laises ylväät. –
Jo mereen myös
jäi mainetyös.
Ja tointes mailla
käy samall’ lailla.
Min ruoste syö,
laps rikki lyö! –
Teen kokeen toisen
ja miehenmoisen.
Kuink’ eroo tää
sun töistäs, nää!”
Sai airon hankaan:
se ylpeys kankaan
ol’ aikoinaan
Gudbrandin[1] maan.
Hän toisen noutaa
ja purtta soutaa.
Hän pinnistää:
kuin korret nää,
kuin kiskopäreet
jo kätkee näreet. –
Nous päivä noin
yli vuoristoin,
maatuulet huohui
ja laineet kuohui
kuin karkeloin
suuss’ aamukoin.
Päin aavaa pinnan
Elliida rinnan
nyt riemuin kääns,
mut Fritiof ääns:
”Maan otsaks pantu,
oi, Pohjoismaa!
Sa urhoin mantu,
en jäädä saa!
Sua synnyinmaaksein
voin ylvästää.
Kun jäät nyt taaksein,
hyvästi jää!
”Hyvästi, ilma
liki Valhallaa,
yön kirkas silmä,
suvipäivän maa!
Kuin aatos jalo
sees taivaas tää,
sä tähtivalo,
hyvästi jää!
”Hyvästi, huima
ikivuorten vyö,
min paasiin tuima
Toor riimut lyö!
Ja järvein pienten
veet vienot nää,
maa saarten, nienten,
hyvästi jää!
’Hyvästi!’ kuiskii
myös kumpu tuo;
siell’ lehmus huiskii
ja tuoksun luo!
Mut Saaga vakaa
sen jälkeen jää,
ken maassa makaa, –
hyvästi jää!
”Hyvästi, puistot,
te vihreät,
te lapsuusmuistot
niin viehtävät!
Sa leikkilehto,
maat armaat nää!
Oi, onnenkehto,
hyvästi jää!
”Sain lemmest’ ilkun,
he poltti ko’in,
sai tahrapilkun
mies rauhatoin!
Kai maasta vie mun
päin merta tää,
mut elonriemun’,
hyvästi jää!”


  1. Etelä-Norjan laajin laakso.


Lähde: Tegnér, Esaias 1905: Fritiofin satu. Suomentanut Valter Juva. Esaias Tegnérin lyhyesti kuvaillut Valfrid Vasenius. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.