Fredrik Cygnæus

Fredrik Cygnæus, Kirjoittanut anonyymi

entinen estetikin professori ja valtioneuvos, aikanansa Suomen suurin kaunopuhuja, jätti maallisen majansa tämän kuun 7 p:nä k:lo 5 aikana j. pp. Helsingissä. Hänen mahtava äänensä, joka monessa juhlatilaisuudessa ja useain Suomen suurimpien miesten haudoilla kaiullaan ylensi Suomen kansalaisten mieliä, muistuttaen heille muinaisuuden urhotöitä ja kehoittaen heitä tulevaisuuden toivoon, on nyt vaiennut, mutta ei maineensa; se on ja on oleva elossa niin kauan, kuin Suomessa rakkaus isänmaahan, taiteesen ja kaikkeen, mikä on suurta ja jaloa, elää ja henkii. Suuri oli hänen isänmaallinen vaikutuksensa ja paljon voisi siitä kertoa, mutta kun pieni lehtemme ei salli meidän ruveta laveampiin puheisin siitä, otamme tähän vaan vainajasta seuraavat ”Biografisen Nimikirjan” antamat tiedot:

Cygnæus, Fredrik, runoniekka ja kaunopuhuja, piispa Sakari Cygnæs’en poika, syntyi Hämeenlinnassa huhtik. 1 p. 1807. Hän nautti vähän aikaa opetusta Hämeenlinnan triviaalikoulussa ja pitkitti sitten, isän muutettua Pietariin, opintojansa osittain eräässä Chabeau’n sinne perustamassa franskalaisessa koulussa korkeamman ylimyskunnan lapsia varten, osittain kotona tuon myöhemmin akateemikkona tunnetun A. J. Sjögren’in johdannolla. Tämän todistuksella varustettuna hän saapui Turun yliopistoon, jonka kirjoihin hän ylioppilaaksi pantiin 1823. Turussa ollessaan tuli C. asumaan professori Juhana Jaatto Tengström’in arkkipiispan vävyn luona, ja joutui tämän kautta viimemainitun kotiin, joka silloin oli akatemian vanhempien ja nuorempien kykyjen kokouspaikkana. Täällä hän tuli Juhana Ludvig Runeberg’in tuttavuuteen, joka tuttavuus kummankin oleskellessa Paraisissa, syksyllä Turun palon jälleen, ja sitte seuraavan yhdessäolon aikana Helsingissä laajeni sydämelliseksi, tosin usein Runebergin vallattoman ivan kautta vähän koetelluksi, mutta halki elämän kestäneeksi ystävyydeksi. Molemmat kuuluivat siihen kirjalliseen piiriin nuoria, lahjakkaita akatemian kansalaisia, joka oli kaiken sen ytimenä, mitä silloisessa ylioppilassuvussa etevää ja toiveikasta löytyi. Tässä piirissä, johon muun muassa J. J. Nervander, J. J. Nordström, J. V. Snellman, B. O. Lille y. m. kuuluivat, vallitsi lämmin isänmaallinen henki ja elävä into tieteesen ja runouteen, josta sitten isänmaan kirjallisuus saavutti kauniimmat hedelmät. Suoritettuaan 1832 loistolla akatemiallisen maisteritutkinnon, Cygnæus palveli joitakuita vuosia valtiollisten tieteiden opettajana Haminan kadettikoulussa, mutta otti siitä eronsa vuonna 1838 ja muutti taas Helsinkiin. Täällä hän vuotta jälkeen tuli ylialkeiskoulun rehtoriksi sekä melkein samaan aikaan myöskin historian dosentiksi yliopistoon. Kun uusi opettajanpaikka estetiikiä ja uudempaa kirjallisuutta varten asetettiin, tuli C. (1854) opinnäytteet suoritettuaan ensimmäiseksi, joka sitä hoiti. Tähän kutsumukseen hän myöskin oli valmistainnut laveilla ja pitkällisillä taidehistoriallisilla matkustuksilla vieraissa maissa, muun muassa vuosina 1843–47 Italiassa, Franskassa, Schveitz’issä, Belgiassa, Saksassa y. m. Vuonna 1867 sai hän eronsa emiritus-professorina ja on siitä lähtien yhäti oleskellut Helsingissä.

Runoilijana C. teki itsensä aikaisin tunnetuksi. Jo vuonna 1831 hän oli tekonimellä Rudolf antanut painaa kaksi laulua muuten julkaisemattomasta sankarirunoelmasta Kosciusko ”Vinterblommor” nimiseen kalenteriin, jota K. H. Mellin toimitti, ja johon useimmat Ruotsin ja Suomen silloin elävistä etevimmistä runoilijoista olivat apuansa antaneet. Vuonna 1837 C. antoi ulos ”Jääkynttilät” (ainoastaan nimi suomalainen), joka vihkonen samoin kuin suuri joukko myöhemmin ilmestyneitä pienempiä teoksia niinkuin ”Höstispiggarne” (1841), ”Afhandlingar i populära ämnen, Smä häften, rörande litteratur och konst y. m.” sisältää osittain runoelmia, osittain kriitillisiä ja estetillisiä kirjoitelmia, puheita setä lausuntoja päivän kysymyksissä. Runokokoelmassa ”Ljus och skugga” (2 vihkoa Helsingissä 1845–46) hän on kuvaillut matkahavaintojansa vieraista maista, ja siinäpä myöskin muun muassa löytyy tuo erittäin kaunis kappale ”Erin har sorg”. Useimmat Cygnæus’en runoelmista, (hän on myöskin kolmeen eri promotioniin, vuosina 1840, 1850 ja 1864, sepittänyt tervehdysrunot maisterille), ovat tulleet julkisuuteen kuudessa nioksessa nimellä ”Skaldestycken af Fredrik Cygnæus.” Toinen ja kolmas osa sisältävät kaksi suurempaa näytelmäteosta ”Claes Flemings tider” ja ”Hertig Johans ungdomödrömmar.” Ylimalkaan ei kuitenkaan C:n runotaito ja kirjailija-toimi ole häntä siinä määrässä yleisön suosioon saattanut, kuin hänen vaikutuksensa puhujana, nuorison johtajana ja ihannetaiteen lämpimänä suosijana ja edistäjänä. Suurelle, ruotsia puhuvalle yleisölle ovat C:n runoelmat pysyneet enemmän tai vähemmän vieraina, koska tuo kuvista rikas ja rohkeista vertauksista uhkuva kieli, jossa kumminkin toisillaan tapaa muodollisia virheitä, vaatii suuremmassa määrin ajatusta ja sivistystä, kuin kaunokirjallisuuden tuotteet ylipäänsä edellyttävät. Näissä runoelmissa, samoin kuin suorasanaisissakin kirjoituksissa, joista etupäässä mainittakoon ”Bilder ur förgångna tiders lif, I. Joakim Zachris Duncker och hans omgifning” (Helsingissä 1858), ”Johan Jakob Nervander” (Helsingissä 1840), ”Teckningar ur Frans Mikael Franzéns lif” (Helsingissä 1872), ”Om Fänrik Ståls Sägner” (Helsingissä 1861), kaikissa astuu kumminkin näkyviin se hehkuva rakkaus kaikkeen mitä elämässä on suurta, jaloa ja ihanaa, joka aina Cygnæus’ta on innostuttanut ja ollut se voima, millä hän on varsinkin nuorison sydämet valloittanut. Etenkin on C. voimalla ja lämpimyydellä tehnyt työtä valmistaakseen ihannetaiteille pysyväistä kotia kylmillä rajoillamme. Suomen taideyhdistyksen jäsenenä ja puheenjohtajana hän on kauan aikaa ollut kuvaustaiteiden edusmies ja puoltaja, jonka ohessa myöskin näytelmätaiteella on hänessä ollut suosijansa jo edistäjänsä. Nimensä on hän liittänyt kansallisesti merkillisiin yrityksiin, niinkuin Porthan’in muistopatsaan pystyttämiseen Turussa y. m. Paitsi estetillisiä, kaunokirjallisia ja elämäkerta-teoksia on C. myöskin julkaissut muutamia historiallisia, muun muassa pari akateamillista väitöskirjaa (niiden seassa varsin oivallinen tutkimus ”Erik XIV såsom dramatisk karakter”, Helsingissä 1853) ja programmia sekä lähdekokoelman: ”Bidrag till de nordeuropeisla folkens historia, hemtade ur sydeuropeiska källor”.

Niinkuin edellisestä nähdään, käytti Cygnæus runoelmissaan ja kaikissa kirjoituksissaan ruotsinkieltä, mutta harras ja innokas suomalainen mieli esiintyy niissä kaikissa. Omituista, hänen ikuiseksi kunnaksensa, on kaikissa hänen kirjoituksissansa, että yksin ja ainoastaan isänmaalliset aineet ovat niiden esineinä. Innokasta rakkautta Suomenkieliseen kirjallisuuteen näytti hän aina ja joka paikassa. Sitä suosi hän kaikesta sydämiä ja voimasta. Missä ikänänsä hän luuli löytäneensä suomalaisen kirjallisuuden työhön kykenevän nuorukaisen, siinä hän heti oli valmis auttamaan häntä neuvoilla ja varoilla. Vainajan suurta rakkautta Suomen kirjallisuuteen ja kieleen on tämän kirjoittaja usein ollut tilaisuudessa kuulemaan hänen omilta huuliltansa. Niinpä kuulimme kerran hänen melkein huokaamalla lausuvan: ”Jospa lapsuuteni ja nuoruuteni aika olisi ollut nykyisen kaltainen ja minä olisin silloin saanut paremmin suomenkieltä oppia, varmaan ei kieli kirjoituksissani olisi Ruotsin kieltä.”

Runoelmillansa, joissa syvä ja innokas runohenki hehkuu, ei vainaja saavuttanut ruotsinkielisiltä juuri yleisempää suosiota, vaikka hän käytti niissä heidän kieltänsä. Tyyliä lienee ollut hänen umpimielinen ja -kielinen, usein ei kohta eikä aivan helposti ymmärrettävä puhetapansa runoellessaan. Se lienee myös syynä, ettei hänen runoelmiansa ole koetettu suomentaa. Tietääksemme ei niistä ole suomennettu kuin kaksi kappaletta ”Annikan V osassa”, nimittäin ”Erik Slange” ja ”Ne seitsemänkymmentä Demmin’illä”. Antaaksemme lukijoillemme jonkinlaista himmeää aavistusta Cygnæus’en runoudesta, otamme tähän viimeksi mainitu», useimmille varmaankin tuntemattoman kappaleen, vaikka se kyllä heikosti jäljittelee runolijan syvämietteistä ja ytimekästä kieltä hänen alkuperäisessä runoelmassaan:

Ne seitsemänkymmentä Demminillä. (Suomennos.) Kirjoittanut Fredrik Cygnaeus

Nous suuri Kustaa Adolf ratsaillen;

Mihinkä matka häntä mahtaa viedä,

Ei virka hän, mut silmä näyttää sen,

Ett’ ei hän väijyksistä, vaaroist’ tiedä,

Kun riemulla noin katsoo joukkoaan. – –

”Kuningastieksi mahtaako hän luulla

Tiet kaikki, kun näin huoleton on vaan?” –

Tään murinan nyt sai hän korvin kuulla.

”Kuningas, älä yksin ratsasta!”

Kovemmin kaikui ääni sotaseurain.

”Kuin Daniel, vaikk’ itse leijona,

Voit viimein tulla luolaan jalopeurain.”

Täll’ lausein läheni nyt häntä mies,

Flemingin aioist’ tuttu ei nyt vasta;

Puhua suunsa puhtaaksi hän ties,

Rakastuin sodan jälkeen kuningasta.

Kuningas lausui hymyten: ma vaan

Sodissa soisin leijonia käyttää;

Mut niit’ ei riitä kaikkiin kuitenkaan;

Siis karhut saavat kuntoaan nyt näyttää.

Valitse metsäläises parahat,

Rotua oikeata Suomalaista,

Kun kontiot nää ratsuill’ istuvat,

Ken pelkäis silloin itse paholaista.

Ja ratsumiesten joukko riemuitsi,

Kaikr’ oisivat he matkaan rientänehet.

Mut vaalin tarkan teki sankari,

Kuin maamies raa’oist’ ottaa kypsynehet.

Vaan seitsenkymment’ otti mukahaan

Parasta niistä, joilta varmimpana,

Koulussa Kaarlen, Kustaan oltuaan,

Unohtunut jo oli rauha-sana.

Ja järjestetty joukko ratsastaa

Koht’ Demminiltä. Maata kallioista

Äänettä, hiljaa kulkea se saa:

Kuningas, jonka kasvoilla ei loista

Nyt leikkihymy, tarkkaa vaieten,

Miss’ sotakentän voisi saada oivan,

Kun hetkeks sammuneitten sotien

Ties joka hetki leimahtaa taas voivan.

Se leimahtikin; niin ei äkkiä

Tult’ iske ukko selkeelt’ taivahalta’,

Rotkoista siintää korumiehiä,

Ja kuiskeensa jo kuuluu kirkunalta,

Kun syöksyvät he piilopaikastaan,

Miss’ aikomustaan pelko kurja peitti;

Ja myydyksi jo luullen kuninkaan,

Muotonsa kurjan pelkuruus nyt heiti.

Tok’ Conti väärin laski lukuaan,

Kuin pelasi hän väärin kunniatta.

Kuninkaall’ oli tosin mies yks vaan

Vastassa Contin kahta tusinata:

Väärinpä vannoit, Conti, kuitenkin,

Kun kuninkaasi vainoojilleen vannoit.

Sielustasi sa uuden räkningin

Pirulle Demmin’in nyt luoliss’ annoit.

Kun Neapolitanein joukkio

Esille syöksyi saamaan saalistansa,

Se kurja luuli kirkunallaan jo

Kuninkaan ratsumiehet poistavansa.

Kuink’ kestäisivät lumi-äijät ne

Vesuviolla hautuneitten teillä? – –

Rakastetuilleen kuolla voivat he:

Ol’ äitin’ uskollisuus Suomen heillä.

Kuin rautavanne yhteen kiinnittää

Lujaksi muuriks marmorjärkäleitä,

Niin kuninkaansa vaara kierryttää

Sen ympärille rinkimuuriks heitä.

Vaikk’ uljuudella hurjain taistellen

Äänettä ovat hekin, niinkuin muuri:

Vaan sota kohisee, kuin kaukainen

Merehen syöksyilevä virta suuri.

Vihollisten tul’ lensi ärtyin vaan,

Kuin Etnan laava päällä jäisen loukon.

Kun kaatui mies, hän vielä kuollessaan

Osoitti kuninkaasen; rinkijoukon

Koht’ täytti toinen, hänkin tarjoten

Ruumistaan kuninkaalleen, henkeäänkin,

Siks kuin taas laukaus uus pyssyjen

Särk’, kuten vanhan, uuden kilven täänkin.

Kuink’ yhden miehen eestä sotia

Voi näin, kuin kuninkaansa eest’ tää kansa?

Hän varmaan on sen epäjumala,

Uskollisuutta sen kun kuolemansa

Ei voita ees? Sankt-Januarion

Pyhimys tutkii näin. Ei ymmärrä hän,

Mi taika ihmissuuruudella on,

Ei hengen-voimaa Kustaan käsitä hän.

Sellainen sentään ihmeit’ aikaan saa,

Joit’ ei Sankt-Januriuskaan voinut.

Se suuriksi voi sielut kasvattaa,

Ol’ urhouden öljy pisaroinut

Pään päälle lasten Suomen erämaan;

He kaatuivat nyt kaikki kunnialla

Eest’ uskon, valkeuden, kuninkaan,

Siis suurimpien henkein johdon alla.

Nää seitsenkymment’ teki kuoloaan

Jo kaikk’, kun apu Demminiltä ehti;

Ja pystyss’ seisoi nyt hän ainoostaan,

Jok’ kuoloon saatti ne, kun vaaraan lähti;

Kyyneltä kantoi urho silmässään,

Povessaan katumusta katkerata,

Ett’ oli vienyt uhkamielissään

Heit’ aivan kohti äkkikuoleman.

---

Ja Kustaa Adolf seisoi kauan vaiti,

Ihmisnä surren väkeään, jok’ kaatui.

Lähemmäksi kun varjot laskivat

Uroita, joille turmion hän tuotti,

Hän korkeni taas silloin kuninkaana.

Hän, luoden silmät taivaallen, näin lausui, –

Kerrassaan ihmisenä, kuninkaana:

Aurinko, joka lasket vuorten taa,

Joidenka juurill’ urhot nukkuivat nää,

Vaan nouset huomenn’ ihanampana,

Valani kuule, piirrä tulehes:

Niin kauan kuin on Ruotsin valtikka

Käsissä Ruotsalaisiss’ urhokkaissa,

Ne kuninkuudell’ olkoot oietut

Suojaamaan maata, jonka urhopoiat

Mua suojelivat tänä päivänä,

Henkensä antain hengestäni mun,

Silmäinsä valon suoden sammuttaa,

Valoa päivän että vielä saisin

Mä nähdä! Unhota ma, Jumala,

Jos valani ma itse unhotan.

---

Nimenne mitkä? Kenpä tietäis sen?

Miss’ Suomen erämaassa synnyitte,

Ei tiedetä, eik’ kussa kyynelen

Verisen vuodattivat äitinne,

Vuodettuanne vieraan maassa verta.

Nim’ yks on tietty: nimi Suomalainen,

Yks asiakin: kuolla saitte kerta

Kuninkaan suuren eestä. Loistavainen

Muistonne tok’ on, hautaan ei se huku.

Se kirkkaampi on, kuin jos suuri suku

Ois patsast’ teille seitsenkymment’ tehnyt.

Äitinne jalo, Suomi, jok’ on nähnyt

Niin paljon murhett’, ei enään nyt teitä

Hän itke. Muistollenne kyyneleitä

Jos kiiluu hällä, niistä kuumoittelee

Ylevä uljuus, niinkuin hymyelee

Läp’ usman ruusuhohde kevähän.

Kuolonne tähden siunaa teitä hän.

Mut surumielettä ei sentään tainne

Isäinen muisto Suomen teitä muistaa.

Osanne oli hänen myös. Se maine,

Jonk’ kruunu toisen miehen päässä loistaa,

Ja voitto, jost’ tais toinen kerskaella,

Useesti oli hänen ostamansa

Verellä. Taistelut ne kertoella

Ken voi, jotk’ eivät saaneet kasteessansa

Nimeä hänen muiston setelissä,

Vaikk’ kantaa sai hän kuormat taisteluitten?

Vieraana kunniansa temppelissä

Hän kunniaa kuul’ laulettavan muitten;

Näk’ kuinka kasvoi mainett’ erämailla

Suomensa, sodan polttamina, muille,

Kun oma maine haihtui savun lailla,

Vaikk’ uhras maansa sodan taisteluille.

Sa Suomen kansa, sankarmielines,

Jok’ kyllä sykki karhu-rinnassasi,

Ja vuotaneine urhoverines

Ja epätoivoinesi harmissasi,

Joukossa kansain olit vaimo vaan sa,

Sai kohtalokseen vaimo kärsiä;

Hän kieltäymyksess’ etsii kunniaansa,

Vain koulu kuoloon on sen elämä,

Uhriksi rakkaus kun vihkii häntä.

Kun kärsii hän, ei tuska anna ääntä,

Kuin maine vait’ on, kärsittyä sen.

Kun toisen tulevalle onnellen

Omansa antaa, saa hän palkinnoksi,

Puristaa kättä, joka turmioksi

On hälle ollut sekä surmaan vienyt

Rakastavan, jok’ itsestään ei tiennyt.

Lähde: Päijänne 16.2.1881.