Emilie Bergbom

Emilie Bergbom Suomen Kansallisteatterin viettäessä hänen syntymänsä satavuotismuistoa, 7. 2. 1934 Kirjoittanut Otto Manninen

Puhuu muiston paasi: syntyi, syttyi kerran,

sykki sydän lämmin, lähti lepoon Herran.

Kerran helmikuu toi kehtoon kevät-ummun,

sadas helmikuu nyt kukkiin peittää kummun.

Todistusta tuo ne kukat kevään työstä,

kantajasta kukkain, joit’ ei aika ryöstä,

säestystä syvään sydäntemme ääneen

kiitokseksi mahdin, mentyäänkin jääneen.

Todistusta kaikuu kaunis kattoholvi,

allaan juhlakansa, vanha, nuori polvi,

kantaa täyttä kukkaa ajan toisen toimi,

heljää hedelmää, jot’ uudet polvet poimi.

Korkealle mielet muiston tenho tempaa,

juhlii aatos aikaa aate-intoisempaa,

ihanteista aikaa, aamun, ihmeen aikaa,

joka kangastaa, kuin täynn’ ois tarun taikaa.

Nuor’ ol’ aika silloin, näyt suuret nähtiin

uskoss’ ihanteihin, ihmisyyden tähtiin,

toivon uskallusta uhkui nuoret rinnat,

työssä toteutti toivon pilvilinnat,

viikon viluss’ ollut, kauan alla kaiheen,

kansa näki aamun valkenemisvaiheen,

pyhäkköönsä Suomi kulmakiven laski

paatta kestävämmän, vahvemman kuin vaski.

Saapui aamun saatto, humahteli huomen,

kuuli aamun kutsun jalo tytär Suomen,

syttyi, hamaan hautaan hehkui ainaisesti,

kuin voi yksin nainen, rakasti ja kesti,

uskollisna kaikkens’ uhriksi hän kantoi,

työnsä, elämänsä aattehelleen antoi,

yhtä vain hän pyysi, silmiss’ innon hohde:

jalommaks ett’ aina korkenis sen kohde.

Oisko hetki muiston elävän ja hartaan

ilman ikinuorta innoittajatartaan?

Niinkuin ennen, läsnä, lähell’ on hän varmaan,

valoisa on hohde otsan hapsiharmaan,

kaikkea hän valvoo, seuraa sieltä jostain,

ohjaten ja neuvoin, rohkaisten ja nostain,

kaikkeen hällä riittää huomio ja huoli –

elää opetus, vaikk’ opettaja kuoli.

Kaikkea hän valvoo silmin sielunkirkkain,

esiin vain ei astu, epää hiljaa virkkain:

»Näkymätön olin ennen, olen nytkin,

päivän pitkän jälkeen lienen väsynytkin.

Iloitsen, ett’ elää henki, liekki pyhä,

että pyrkii mielet ylös, ylös yhä.

Lepo työnsä tehneen siunattu on silloin,

kansa kauniimman saa ilon juhla-illoin.»

Lähde: Manninen, O. 1938: Matkamies: runoelmia. WSOY, Porvoo.