Elsa: Luku 11
| Luku 10 | Luku 11 Elsa Kirjoittanut Teuvo Pakkala |
Luku 12 |
Elsa oli aivan terve. Hän oli alussa vakava, vaan tyytyväinen. Vähitellen tuli hän iloisemmaksi ja sai melkein entisen hilpeytensä. Onnellinen näytti hän olevan, kun hän puhella visersi lapselleen kuin leivo pojilleen. Nöyrä ja rakastava lapsi oli hän äidilleen.
He alkoivat elää elämäänsä unhottaen ympäröivän maailman ja sen kanssa menneisyyden ja tulevaisuuden, kiintyen koko sydämellään nykyhetkeen, joka oli tyytyväisyyttä, tyyntä rauhaa, onnellisuutta, mikä ei kiihoittanut, vaan joka oli vain viehkeä, pehmoinen tunne.
Vaan maailmalla oli köytensä, jotka se oli kietonut heidänkin ympärilleen, ja joilla se kiskoi heidät yhteyteensä.
Elsa oli kirkoteltava.
Se oli häntä vaivannut heti lapsen ristittyä, jolloin se hänelle ilmoitettiin. Hän oli sen unohuttanut väliin pitkäksikin aikaa, vaan sitten se muistui mieleen yht’äkkiä sitä kauheampana. Virsikirjasta oli hän katsonut, miten sellainen toimitus suoritetaan. Sittenkin tuntui se kauhealle, vaikka ei tarvinnutkaan enää kirkossa istua rangaistussijalla jumalanpalveluksen aikaa ja sen jälkeen keskellä kirkon lattiaa olla polvillaan, vaan sai käydä pappilassa joku kumppaninaan, niinkuin Ojanniemen Mari tiesi, jonka kanssa Elsa kerran puhui asiasta viitsimättä muille siitä mainitakaan. Mari oli käskenyt Elsan tahtoa Liisaa kumppanikseen, vaan tekemättä se jäi Elsalta, kunnes Liisa sen puheeksi otti kerran kahden kesken Elsan kanssa ollessaan. Silloin tehtiin päätös lähteä jo huomispäivänä.
Elsa ei saanut oikeaa unta silmäänsä sinä yönä.
Mitä oli rovasti sanova, joka oli hänen kumminsa ja joka oli rippikoulussa antanut hänelle lahjaksi uuden testamentin kauniisti kehoittaen elämään oikein!
»Iloksi äidille... esimerkiksi tovereille...»
Hän itki illalla ja itki aamulla heti herätessään sekavasta unenhorroksesta. Ja lähempänä lähtöä joutui kuin raivoihinsa. Hän ärjyi äidille, tiuskasi Liisalle, sätti ja panetteli ihmisiä, tuttuja ja tuntemattomia, ketä tahansa näki kadulla tahi kartanolla liikkuvan.
»Olisit Liisa tuonut issikan tullessasi, jolla olisi ajettu, tahi kaksi. Minä olisin ajanut edellä ja sinä jälessä. Mutta sinun kai pitäisikin ajaa edellä, joka olet kunniallinen ja siveä ihminen, minä syntipukki jälessä. Eikö niin?»
»Vaan Elsa rakas, mitä sinä puhut?» sanoi äiti nöyrästi ja itkua teetellen. »Minkätähden sinä noin riehut?»
»No tiedänhän minä mitä te kaikki ajattelette, vaikka tekeydytte niin lipeviksi!»
Paiskaten ovea lähti hän ja astui kiireesti, että Liisa sai juosta tavatakseen hänet.
»Tuokin tuolla mollottaa ikkunassa, tuo vanhapiika, varisten pelätti! Tässä sitä nyt mennään, tule sinäkin kristilliseksi seurakunnaksi kuuntelemaan, kun syntipukkia tunnustutetaan. Siitä saat jotakin puheainetta, taitaakin olla juoruaineitten puute nykyään!»
Liisaa nauratti ja itketti.
Muuan tyttö tuli vastaan, joka Elsaa tervehti naurusuin.
»Olevinaan sekin! Silmääppä, Liisa, eikö katso hänkin taakseen ja ylenkatseellisesti naura!»
»Vaan Elsa kulta, sinähän olet tuota tyttöä kehunut aina hyväksi ja ystävälliseksi.»
»Niin. Kyllä ne ovat olleet hyviä ja ystävällisiä, kun on heidän yläpuolellaan, vaan joutuupa tasalle tahi vähänkin alakynteen, niin suu on irvillään ja pirullinen hymy huulilla.»
»Sinullahan on myrkkyhammas suussa», sanoi Liisa, kun Elsa samassa rupesi sättimään ja pilkkaamaan muuatta rouvaa, joka sattui näkyviin.
»Jospa minulla olisikin myrkkyhammas, niin purisin kaikkia, ihan säälittä, niin että jaloissani kiemurtelisivat tuskissaan.»
Kun he tulivat pappilaan ja Liisa toimitti rovastille, millä asialla ollaan, seisoi Elsa pystönä ja viha liekehti silmistä.
»Kenenkäs lapsia sinä olet?» kysyi lempeä-ääninen rovasti.
»Viion. Elsa Viio minä olen.»
»Vai niin, vai niin», lausuili rovasti mennen toiseen huoneeseen.
Elsa nauroi Liisaan kääntyen:
»Vanha känttyräpä se on jo tuo rovasti.»
Liisa oli vakava ja paheksuvan näköinen ja se kiihdytti Elsaa.
»Kun sinua hävettää, niin mitä lähdit! Ei sinun tarvitse yhtä rintaa minun kanssani lähteä, saat kulkea kernaasti edellä...»
Rovasti tuli papinkaulus kaulassa ja kirja kädessä, josta alkoi lukea käskettyään Elsan polvilleen laskeutua.
Elsa oli lukenut virsikirjasta koko menon siihen kuuluvine kysymyksineen ja rukouksineen. Vaan nyt tuntui kaikki aivan uudelta. Ja menon päätyttyä oli kaikki supistunut lyhyeksi pauhuksi, jossa oli perkeleen yllytystä ja houkutusta, salavuoteutta ja saastaisuutta, ulossyöksemistä ja poishylkäämistä, hiukka armoa ja heti kovaa uhkaa, ja että hän on pahentanut ja vihoittanut Jumalan ja kristilliset ihmiset, joutunut perkeleen valtaan...
Elsa asteli äänetönnä Liisan sivulla, katsellen häpeissään eteensä. Kun hän olisi viitsinyt, niin olisi pyytänyt anteeksi Liisalta. Hän oli ollut ilkeä. Miksi oli ollutkin niin ilkeä? Äiti raukallekin sillä tavoin mellastanut, niinkuin se äidin syy olisi ollut. Syyttömiähän ne muutkin ihmiset olivat...
Viion leski oli kotona itkusilmin. Surullinen ja katkera oli tämäkin kokemus. Elsa noin hurja, raaka... Sitä vain puuttui että ei kiroillut, muuten aivan kuin pahimmat ihmiset. Oliko hänessä tuollaista, oliko hän noin pohjaltaan turmeltunut ja pettävä kuori enää päällä? Ei. Hän ei sitä voinut uskoa. Hetken tuomaa se oli, vaan kauhistavaa siksikin... Heidän onnellisuutensa ei voi olla enää koskaan ehyttä. Se on iäksi kaikiksi pirstoutunut, mennyt muruiksi, joita ei mikään mahti saisi kootuiksi. Maine, kunnia on poissa, häpeä, ylenkatse on sekoittunut eroamattomasti niihin. Jos olisivat saaneet olla he kahden, niinkuin olivat, niin olisivat olleet onnellisia, mitä sitten, jos olisi käynyt niinkuin hän oli toivonut.
Elävänä tuli nyt silmiin kuva Elsasta äitinä omassa kodissaan. Herttainen, lempeä, puhdas kuin pulmunen, kotinsa lumous... Ja tuo pöyristyttävä vastakohta, niinkuin raivotar!
Hän istui hervottomana, kyyneleet juoksivat norosinaan poskia pitkin.
Elsa syöksyi sisään päästyään suoraan äidin kaulaan ja itki rajusti, hillitsemättä.
»Itke, lapseni, se lohduttaa minua. Itke sydämesi sulaksi, pois kaikki kylmyys. Itke pois kaikki jäykkyys, sydämesi nöyräksi. Itke kaikki ynseys rakkaudeksi...»