Elsa: Luku 10
| Luku 9 | Luku 10 Elsa Kirjoittanut Teuvo Pakkala |
Luku 11 |
Elatushuolet jäivät Viion lesken hartioille, kun hän parantui, sillä Elsa sitten joutui työhön kykenemättömäksi. Hän oli istunut silloin kangaspuihin rohkeudella ja innolla. Uutterasti hän kalkutteli, uurasti varhaisesta aamusta iltamyöhään. Vaan jälkeä tuli vähän ja työ pian alkoi tuntua väkinäiseltä. Hän koetti yhä vain kiinnittää, mutta sen raskaammalle työ tuntui ja sen hitaammin se kävi. Pian huomasi hän työn kerrassaan voittavan hänet. Hän ei jaksanut istua väkistenkään kuin lyhyen ajan yhtämittaa.
Silloin heittäysi huoleksi, miten voivatkaan toimeen tulla. Tarpeet olivat kasvamassa vain ja sellaiset menot tulossa! Säästö, mitä Elsalla oli, se oli mennyttä jo. Mitäs nyt eteen?
Tällaista pelkoa ja huolta toimeentulosta hän ei ollut koskaan tuntenut. Se oli kauheaa. Se vaivasi yöt ja päivät. Illoin esti unen tulemasta, aamuin pyyhkäsi se sen silmistä, kun vielä tuntui väsyttävän lyhyen, levottoman nukkumisen jälkeen. Ja päivällä oli huoli painamassa mieltä joka hetki. Jos mitä teki, joka vaati ajatuksen mukanaan, niin jysähti mieleen äkkiä peloittava huoli, joka teki rauhattomaksi ja aivan kuin pani sekaisin kaikki.
Ainoa toivonsa oli voimistuvansa, jotta työhön kykenee siksi aikaakaan, kun Elsa pääsee sivu. Ja siihen toivoon tarttui hän ja turvautui kuin piintyneeseen uskoon. Hän jo tunsi voimien lisääntymistä ja laski varmasti, että hän jo silloin ja silloinkin voi tarttua työn päähän.
Vaan siihen asti, ja sen varalle? Olihan hyviä ihmisiä! Kyllä ne häntä auttavat ja tällaisessa tositarpeessa, jonka selittämättäkin tuntevat! Hän meni Jäntin emännän luo, joka oli parhaita tuttujaan, kun hän vuosikausia oli hänelle kankaita kutonut. Hän oli aina ollut ystävällinen, hyvästi maksanut, ja oli paremmissa varoissa kuin muut, joita hän tunsi. Tuntui Viion leskestä varmalta, että Jäntin emäntä auttaa, lainaa siksi, kunnes voivat maksaa: jos ei ennen, niin sitten kun Elsa on palautunut.
»Minulla olisi antaa ja antaisinkin, jos olisi toisenlainen ja tositarve. Vaan minä sanon teille suoraan, että minun rahani ovat kunnialla ansaittuja ja liian hyviä sellaisten elättämiseksi, jotka juoksentelevat miesten jälessä ja rakentelevat jalkalapsia. Minua kummastuttaa, että te kehtaattekaan tulla pyytämään ja vaivata itseänne. Jos minun tyttäreni olisi sillä tavoin elänyt, niin kadulle olisin ajanut!» oli Jäntin emäntä sanonut ja kuvaillut, miten oli väärin Viion lesken huolehtia sellaisesta tyttärestä ja auttaa. »Sillä tavoin niitä huonoja ihmisiä syntyy ja lisääntyy, kun niitä suojellaan ja autetaan. Kärsikööt, niittäkööt mitä ovat kylväneet, syökööt mitä ovat vetäneet!»
»Mutta onhan hän minun lapseni ja onhan kysymyksessä kahden ihmisen henki.»
»Vaikka! Ei tarvitse märkää sormeakaan ojentaa!»
Viion leski ei voinut ajatellakaan enää keneltäkään mennä lainaan pyytämään. Ja kuin taivaasta neuvona piti hän keksintöään myydä, mitä oli sellaista, jota ilman tuli toimeen. Hänellä oli mustat vaatteet, vanhat jo, mutta hyvin säilyneet, muutamia huiveja, jotka ovat olleet kallisarvoisia, ja lisäksi yhtä ja toista pientä kamua. Hän laski rahoja summan, jolla voivat tulla sievästi eläen hyvin toimeen. Eikä kukaan voi syyttää ja moittia häntä, kun raha ei tullut lainaksi. Sillä, jolta pyytää jotakin apua, on oikeus puolellaan sanoa mitä hyvänsä, ja näkyvät osaavan sanoakin.
Mutta nekin, joille hän meni kaupalle tavaraansa, osasivat ja pitivät oikeutenansa sanoa suoria sanoja ja antaa viisaita neuvoja.
»Siitä sen näkee, että ei pitäisi tyttäriään kasvattaa fröökynöiksi, eikä mitenkään ylpeillä heidän tähtensä. Se näkyy aina olevan niin, että ylpeys käy lankeemuksen edellä» – tähän suuntaan kuuli hän puheita ja lisäksi kaikenmoisia viittauksia, pistopuheita, joita ei kaikkia ymmärtänytkään, vaan aavisteli niissä piilevän niin myrkyllistä, että eivät ole ilenneet itsekään selvin sanoin lausua.
Katkeruutta mieli täynnä ja rahaa ei puoliakaan, mitä oli ajatellut myydessään saavansa, tuli hän aina kotia retkiltään.
Mistä olivat ihmiset saaneet perusteet kaikkiin niihin syytöksiin, joita he tekivät? Ei hän voinut ymmärtää antaneensa vähintäkään aihetta niihin. Eihän hän ollut kasvattanut Elsaa fröökynäksi. Elsahan oli ollut työssä pienestä pitäen, varemmin kuin moni muu. Kunniallisella ja raskaalla työllä hän on elättänyt itseänsä ja äitiänsäkin. Mistä se vihamielisyys heitä molempia kohtaan ja juuri niiden puolelta katkerin, jotka ennen enin kiittelivät ja iloitsivat heidän hyväänsä? Kaikki olivat nyt aivan kuin iloisia, että näin oli käynyt, sen sijaan kuin olisi luullut heidän ainakin säälivän, jollei surevan ja itkevän.
Kovasydämisiltä tuntuivat ihmiset. Totta on mitä Latun emäntä sanoi, että lähimmäisen rakkaus on ihmisistä kaukana kuin taivas maasta, ajatteli hän kerrankin kotia tullessaan. Mutta tuo ajatus jysähdytti hänen omaatuntoaan, sillä se lause oli silloin kun se sanottiin, paikallaan hänellekin. Ja joskin jonkunlaisella säälillä, niin kuitenkin ankarasti tuomiten oli hän puhunut onnettomista langenneista ja heidän äideistään aavistamatta lähellekään, mitä kärsimyksiä näillä raukoilla oli. Niitä kärsimyksiä ei voinut tuntea muu kuin se, joka on niitä kokenut tahi avoin silmin nähnyt.
Nyt hän olisi ymmärtänyt puhella Nikkilän kanssa. Hän käsitti nyt sen keskustelun, mikä heillä oli Elsasta. Se oli lämmintä, siinä oli rakkautta. Ja miten itsekäs hänen oma uskonsa todellakin oli! »Isä meidän, anna minulle.» Sellaista todellakin hänen rukouksensa ja uskonsa oli ollut.
Nöyrtymys, jota hän tunsi, synnytti tyytyväisyyttä ja tyytyväisyys antoi toivoa. Tuntui kuin jotakin valoa olisi pilkoittanut, niinkuin päivä olisi ollut tulossa, niin ahdasta kuin olikin.
Kaikki muu mitä oli liikenevää ollut, oli jo myyty paitsi vihkisormus. Oli hän sitäkin jo monasti ajatellut, vaan oli sääli ollut sitä menettää ja oli sitäpaitsi ajatellut, että voi tulla sellainen tarve, jolloin oikein tiukasti kysytään varoja, jonka vuoksi oli sitä säilyttänyt viimeiseen saakka. Kaikki oli kuitenkin mennyt paremmin kuin oli osannut odottaa. Mutta nyt oli kuitenkin vuoronsa sormuksella, kun muuta ei ollut.
Vaan sepä auttaakin jo pitkäksi aikaa, ajatteli Viion leski, ja aikaa voittaen voitetaan vastukset. Hän odotti Liisaa Elsan luo, jotta hän pääsee rahan hankintaan.
»Elsa nukkuu», kuiskasi hän ja teki kädellään varoittavan liikkeen sisääntulijalle, luullen häntä Tepon Liisaksi, vaan tarkemmin katsottuaan huomasi ettei se Liisa ollutkaan.
»Elkää pahastuko! Minä tulen katsomaan miten Elsa jaksaa.»
»Kah, Ojanniemen Marihan se on. Sinuapa ei ole näkynyt meillä koko pitkään aikaan. Minä luulin Tepon Liisaksi, joka lupasi tulla tänne Elsan ja lapsen luo, siksi aikaa kuin käyn vähän asioillani kaupungilla.»
»Miten Elsa jaksaa?»
»Hyvin.»
»Entä lapsi?»
»Oikein hyvin lapsikin.»
Samassa tuli Liisa tuomisia molemmissa käsissä.
»Taisitte jo pitkään odottaa? En tahtonut saada tyttöä nukkumaan. – Siellä on suden ilma, voittekohan te mennä? Soma se on, kun on joulukuu käsiin käymässä ja sataa taivaan täydeltä.»
Viion leski ei välittänyt ilmasta. Hän lähti ja käski Marinkin olla, jos on aikaa ja haluttaa, kunnes Elsa herää, arvellen että Elsa varmaan on hyvillään Marin käynnistä.
»Mutta elä sinä rupeakaan minua haukkumaan», sanoi Mari Liisalle Viion lesken mentyä.
»Et sinä sillä kuitenkaan parane», vastasi Liisa vetäen Maria istumaan syrjään, etteivät kuiskutellessaan herättäisi Elsaa. »Mutta synti ja häpeä se on, että sinäkin nuori ihminen juoksentelet ja aikasi tärväät – puhumatta nyt muusta – kun voisit auttaa tarvitsevia sinä yksinäinen ja työhön kykenevä, nuori ja voimakas ihminen. Nytkin voisit olla suureksi avuksi. Sinä ymmärrät helposti tämänkin talon tarpeet nyt, ja ajattele että ei ole mitään tuloja eikä ole ollut pitkiin aikoihin. Viioska sairastui ja Elsan piti olla poissa työstään, ja sitten Elsa ei enää kyennyt. Mutta ei kyennyt toinnuttuaan Viioskakaan, vaikka niin koetti hengen rajoja myöten. Voi, jos tietäisit, mitä hän raukka on saanut kärsiä kokien puutetta ja ihmisten kylmää sydämettömyyttä!»
»Kyllä minä aavistan.»
»Kaikki, jotka ennen kiittivät ja ylistelivät Viion leskeä ja Elsaa, ovat nyt heitä syyttämässä, polkemassa, herjaamassa. Kaikki ovat aavistaneet muka, että näin on käypäkin, tämä lopuksi tuleva. Viion leski on muka ollut ylpeä ja sen vuoksi Jumala häntä rangaissut ja mikä sanoo mitäkin. Siihen uskoon taipuvat nekin muutamat harvat, jotka ovat pitäneet kummana, että näin on käynyt. Ei märkää sormeakaan halua kukaan avuksi ojentaa, vaan ovat kylmiä ja tunnottomia, Viion lesken on pitänyt myydä, mitä sielu on sietänyt. Nyt meni hän myymään vihkisormuksensa, ainoan mitä hänellä vielä oli muistoa entisistä oloistaan. Ja siinä nyt ovat kaikki lopussa. Mikä sitten neuvoksi? En ymmärrä, miten hän voi olla niin levollinen ja niin keveästi kuormaansa kantaa.
»Voi, minä haluaisin auttaa», sanoi Mari, »oikein sydämestäni sen tekisin, vaan miten voin? On minulla nytkin rahaa, vaan...»
»Vaan mitä?»
Mari oli ääneti ja näytti kaduttavan, että oli tullut sanoneeksi.
»Mitä sinä yritit sanomaan?» tinkasi Liisa.
»Niin, että en minä näitä rahoja voi antaa, ymmärräthän sinä!» sanoi Mari äreästi.
»Rupea työhön, sinähän olet sukkela ja taitava ompelija. Helppohan sinun on asiaan ryhtyä.»
»Ei se ole niin helppo! Sinä Liisa rakas et ymmärrä. Siellä minun asunnossani juoksee joutilaita. Se on kaikkien kievari. Mitä siellä tulisi oikeaa?»
»Muuta pois. Muuta tänne, täällä voit muutenkin auttaa?»
»Ei! Minusta tarttuisi näihin paha maine. Ajattele miten helposti se nyt tarttuisi. Puhuttaisiin tietysti kaiken kauheita ja heidän tilansa kävisi vielä arveluttavammaksi. Sitäpaitsi...» Mari mietti hetkisen ja jatkoi sitten: »Jos miten kävisi vielä vasta, niin voitaisiin ajatella minua syylliseksi, houkuttelijaksi. Ei, ei se käy!»
»Mitä sinä sitten pelkäät? Ettäkö Elsa vielä horjahtaisi? Ei hän ole...»
»Minuksiko? Minä en varmasti sano sinne enkä tänne. Elsa on eri ihminen ollut aina kuin minä ja hän voi pysyä oikeana ihmisenä, vaan olla pysymättäkin. Ihminen ei ole aina tahtonsa herra, ja maailman rannalla on monta mutkaa. Minä en voi tänne muuttaa siitäkin syystä, että minä olen heikko ja pelkään vaikuttavani Elsaan tahtomattani, tietämättäni. Minä en luota itseeni.»
»Muuta sitten meille.»
»No se on eri asia.»
»Mutta tiedät sanomattakin, millä ehdolla!»
»Minä lupaan, että moitteen syytä ei ole niin kauan kuin teillä asun.»
»Lupaa samalla iäksesi.»
»Voisinhan minä mieliksesi luvata, vaan sen enempää se ei merkitse. Minä olen tehnyt sata lupausta, rukoillut Jumalaa, käynyt seuroissa, kulkenut kirkossa, itkenyt itkemästäkin päästyäni, katunut ja kaduttuani...»
»Kuka? Mariko se on?» kysyi Elsa. »Olipa hauska, että tulit käymään. Minä olen kaivannut sinua katsomaan poikaani. Et usko kuin se on kaunis!»
»Mutta sinä itse olet kaunis. Voi kuin sinä olet kaunis! Et sinä nukkuessasi ollut, mutta nyt! Katso, Liisa!» ihaili Mari aivan ihmeissään.
Elsa hymyili ja Mari tarttui Liisaa käsipuolesta, katseli vuoroon Elsaa ja vuoroon Liisaa, aivan kuin olisi tälle tarkoittanut, että etkö sinä näe!
»Oletteko katsoneet poikaa, että eihän sillä ole mitenkään paha?» kysyi Elsa.
»Voi Elsa!» ihmetteli Mari lasta katsoessaan. »Aivan kuin...» ja lopun selitti Mari pään nyökkäyksellä Elsalle.
Elsa hymähti ja Mari huomasi, että hän ymmärsi.
»Kuule, Elsa, kyllä sinulla tulee hauska ja sinä tulet onnelliseksi!»
»Missä äiti?»
»Meni vähän asioilleen, kohta kai hän tuleekin», vastasi Liisa ja alkoi selittää Elsalle, että Mari tulee hänen luo asumaan, josta sitten keskustelivat kaikki hyväksi mielekseen.
Iloisina näki heidät Viion leski ja toivorikkaina, kun hän tuli kotia. Ja niin hän itsekin oli.
»Minä olen märkä kuin kastettu riepu. Siellä sataa taivaan täydeltä ja on pimeä, että ei näkisi, vaikka tikulla silmään pistäisi. Varmaankin minä olen kahlonut joka rapakon», kertoi hän nauraen.
»Äiti rukka», säälitteli Elsa äitiä, joka kastuneissa vaatteissaan näytti nyt niin laihalta suoskaleelta ja niin säälittävältä, kun astuessa märät kengät turahtelivat. Mutta Elsakin huomasi, että hän on tavallista iloisempi.
Ensi kerta oli, että Viion leski ei ollut kuullut neuvoja, opetuksia tahi pistopuheita. Ja tuo kultaseppä, joka sormuksen oli ottanut panttiin, oli ystävällinen, vaikka oli outo. Enemmän oli antanut pantatessakin rahaa sormuksesta, kuin hän oli osannut siitä toivoa myydessä. Oli niitä hyviäkin ihmisiä, ja tuntui hänestä nyt, että ei niin kovasydämisiä ollutkaan, kuin hän mielensä katkerana ollessa oli ajatellut. Olihan usea heistä ennen ollut hänelle avulias, niinkuin Jäntin emäntäkin, joka oli toimittanut hänelle kankaan kutomista, ja muut samalla tavoin, jos ei töissä, niin kuitenkin sanoissa osoittaneet ystävyyttään ja luottamustaan. Tuntui hänestä nyt, että hän oli heille ystävyyden velkaa, jota aivan kuin toivoi voivansa vielä heille osoittaa. Vaan rakkaimpina mielessä, lähimpänä hänen kiitollisuutensa tunnetta oli, paitsi Liisa ja hänen äitinsä, tuo kultaseppä, jota hän olisi halunnut kiitellä oikein sydämellisin sanoin, mikä oli jäänyt tekemättä, kun hän oli vieras, ettei muuta kuin nimen tiesi.
Teidänkö oma tämä on? oli kultaseppä kysynyt ja sitten udellut, että minkä vuoksi hän myy vihkimäsormuksensa, ja neuvonut jättämään panttiin joksikin aikaa, jos voi vielä lunastaa. Oli luvannut antaa lisää, jos sittenkin on pakko myydä. Yhtä iloinen kuin rahasta oli Viion leski tuon vieraan ihmisen tunnollisuudesta ja ystävyydestä. Se olikin kuin hyvä lääke hänen katkeruutta ja kovuutta kokeneelle sydämelleen.
Tänä yönä hän nukkui levollisesti ensi kerran pitkästä ajasta. Ja aamulla hän heräsi virkeällä, iloisella mielellä. Kirkkaammalle näytti kaikki ja toivo aivan kuin pilkisti kaikkien takaa, ja varmemmasti hän ajatteli ja toimi. Luotettavalta tuntui taas eläminen, kun hän muutamana päivänä istui kangaspuihin ja tunsi voimaa itsessään, ja vielä oli entistä säästöä suurin osa ja isoimmat tarpeet olivat kaikki tyydytetyt.
Kun hän lasta hoiteli ja sen kanssa toimi, tunsi hän itsensä onnelliseksi. Tuo pieni olento oli kuin suuri kalleus, jonka menettäminen olisi tehnyt umpeen painamattoman aukon elämään. Sen kanssa oli tullut maailmaan uutta, jonka ympärille kääriä ajatuksiaan, toiveitaan, jolle voi uhrautua ja omistautua rakkaudella.
Tuollainen pieni turvaton olento!
Se tuorensi hänessä äidin rakkauden ja onnellisuuden ensimäiset, suloisimmat tunteet. Ja tuntui tyydytystä mielessä, jossa oli asunut Viion eläissä voimakas ja masentava kaipuu pojattomuudesta, mikä oli tietämättä pohjastanut myöhemminkin.
Kun Elsa nousi, tunsi Viion leski äkillistä iloa aivan kuin päivän säde olisi pilkistänyt keskellä talvista pimeyttä. Oli turvallista nyt. Huolet, jotka olivat huoistuneet sen avun kautta, mitä Mari tarjosi, katosivat nyt jälettömiin. Ja onnellisuuden tunne lämmitti mieltä.