Elo ja Kuolo.

Kirjoittanut Johan Ludvig Runeberg


Elon enkel’ Luojan kädell’ istuiksen,
Alla maa viel’ uinui lapsuudessahan;
Näki korkuudestaan Korkein suuttuen
Ensi synnin siinä nyt jo versovan.
Lennä, lausui Herra elon hengellen,
Rankaiseppa maata syntiin uupuvaa!
Älköön riemu kukkiko siell’ ikuinen,
Turmelust’ ei mikään luotu välttää saa!
Herran airut lensi maahan syntisään,
Riehui kalvallaan, kun Herra käski näin;
Mullan lapsi turman jäljet nähtyään,
Valkohengen kutsui Kuoloks’, säikähtäin.
Korkee niittomies ei säästä. – Kalvallaan
Kaataa halvat ruohot, tammet korkeat;
Suuret pienet, orjat herrat – kaikki vaan
Ankaraa ja voimakasta kammoovat.
Mutta täällä kaatamista uhreistaan
Jalouden hän korjaa heissä piillehen,
Saasta-aineksista puhdisteltuaan
Sovitellen kaikki vie taas Herrallen.


Lähde: Runeberg, Johan Ludvig 1885: Lyyrillisiä runoelmia 1. Suomentanut Kaarlo Forsman. G. L. Söderström, Porvoo.