Elinkautinen

Elinkautinen. Kirjoittanut Otto Manninen

Pila leikkivä suussa, mut sydämessä

siell’ oli, siell’ oli totta ja toista.

Pilan keskenpä pilkahti totinen naama

toistemme naamioista.

Nolo tuokio, nuotista pois oli tultu,

taittunut tasainen, tuttu tahti, –

elinkautinen karussa kahleistaan,

hätätouhussa torkkunut vahti.

Heti selvänä päihtynyt pää. Pih pah,

pian jälkeen lyijyä piukkaa, paukkaa.

Kova virka, auta ei armahtaa.

Hyvä ei peri peijakas-raukkaa.

Pian karkuri tarkoin on tallessa taas,

sisäll’ itku se pitkä, ja ulkona ilkku.

Sen hyppynsä muistaa huomennakin

elinkautinen, iäksi nilkku.

Lähde: Manninen, O. 1905: Säkeitä. WSOY, Porvoo.