Don Ramiro
Don Ramiro. Kirjoittanut Heinrich Heine |
- ”Donna Clara! Donna Clara!
- Nuoruuteni lemmityinen!
- Päätit turmahan mun syöstä,
- Päätit syöstä säälimättä.
- ”Donna Clara! Donna Clara!
- Suloinen on elonlahja!
- Mutta manala on kolkko,
- Kylmät tuonen synkät suojat.
- ”Donna Clara! Riemuitses nyt,
- Huomenna sun vie Fernando
- Vihkituoliin morsianna –
- Kutsutkos mun myöskin häihis?”
- ””Don Ramiro! Don Ramiro!
- Katkerat on sanat sulla,
- Kaihemmat kuin lause tähtein,
- Jotka tahdolleni ilkkuu.
- ””Don Ramiro! Don Ramiro!
- Suista synkkä murhe luotas!
- Maalimass’ on monta naista,
- Meille määräs eron Luoja.
- ””Don Ramiro, uljas urho,
- Monta maurilaista voitit,
- Voinethan nyt itses voittaa, –
- Tullos häihin huomeneltain.””
- ”Donna Clara! Donna Clara!
- Tulen varmaan, sen ma vannon!
- Tahdon tanssihin sun pyytää;
- Hyvää yötä huomiseksi!”
- ””Hyvää yötä!”” – Akkunansa
- Sulki donna. Huokaellen
- Seisoi alla don Ramiro;
- Katos viimein valjuun yöhön. –
- Viimein pitkän taiston päästä
- Täytyi yönkin päivää väistää;
- Niinkuin kirjo kukkaistarha
- On Toledon uoma tuossa.
- Palatsit ja loistolinnat
- Kimeltävät auringossa;
- Kirkkoin kaareuvat kuvut
- Kiiluvat kuin kullattuina.
- Pauhaten kuin mettisparvi
- Kiikkuu kelloin juhlasoitto,
- Vienoisina virret virtaa
- Hiljaa Herran huonehista.
- Mutta tuolla, katsos, katsos!
- Kappelista torin luota
- Lailla luodelainehien
- Syöksyy kansaa kirjavana.
- Ritareita rouvinensa,
- Juhlallisin joukkoinehen,
- Helkkyin heille kellot soivat,
- Uhkuu urkuin harras ääni.
- Mutta kunnioittain kaikki
- Väistyy väen keskustasta,
- Jossa astuu nuori pari,
- Donna Clara, Don Fernando.
- Sulhon palatsihin saakka
- Vyörii viljo väentungos;
- Siellä alkaa häidenvietto,
- Uljas, vanhan tavan lainen.
- Ritarleikit, riemupidot
- Vaihtelevat vuoroitellen;
- Joutuisasti entää aika,
- Kunnes ilta hämärtävi.
- Salihin nyt tanssiin työntyy
- Juhlapäivän ylhät vieraat;
- Lampunvaloss’ äilehtivät
- Heidän loistovaattehensa.
- Arvo-istuimille sitten
- Istuu morsian ja ylkä,
- Donna Clara, Don Fernando,
- Vaihtain lemmenlauseitansa.
- Iloisissa lainehissa
- Liikkuu salin sorja seura,
- Äänekkäinä pärrää rummut,
- Sekä torvet toitottavat.
- ”Miksi, kaunis puolisoni,
- Tuijottavat yhä silmäs
- Tuonne juhlajoukon taakse?”
- Urkkii hämillänsä ylkä.
- ””Etkös näe, Don Fernando,
- Miestä mustakauhtanaista?””
- Hymy ellen sulho vastaa:
- ”Tuohan tuolla on vain varjo.”
- Mutta lähemmäs käy varjo,
- Mies se onkin kauhtanainen;
- Ja Ramiron kohta tuntein
- Tervehtääpi häntä Clara.
- Tanssi on jo alkanunna,
- Hilpeästi helkkyy soitto,
- Valssi vyörii vilkkahasti,
- Jalkain alla silta notkuu.
- ””Mielelläni, Don Ramiro,
- Tahdon tanssiin kanssas käydä,
- Mutta mustin kauhtanoisi
- Et sa oisi saanut tulla.””
- Terävästi tirrittävi
- Nyt Ramiro kaunokaista,
- Kätens’ ympär kietoin virkkaa:
- ”Käskithän mun tulla tänne!”
- Hurjaan tanssinhyörinähän
- Tunkee kilvan kumpainenkin;
- Äänekkäinä pärrää rummut,
- Sekä torvet toitottavat.
- ””Onhan kalpeat sun poskes!””
- Kuiskaa Clara vavistuksin.
- ”Käskithän mun tulla tänne!”
- Soi Ramiron onsi ääni.
- Vahakynttilät vain väippyy
- Välist’ ahun aaltoilevan;
- Äänekkäinä pärrää rummut,
- Sekä torvet toitottavat.
- ””Niinkuin jäät on kätes kylmät!””
- Kuiskaa Clara kauhistuksin.
- ”Käskithän mun tulla tänne!”
- Ja he hyörii pyörtehessä.
- ””Päästä minut! Don Ramiro!
- Ruumiinhaisua on henkes!””
- Taaskin synkät sanat vastaa:
- ”Käskithän mun tulla tänne!”
- Silta ryöppyää ja hohtaa,
- Rattoisasti raikkuu soitto;
- Hurjan loihtupiirin lailla
- Kaikki hyörii huonehessa.
- ””Päästä minut! Don Ramiro!””
- Vaikeroipi donna Clara.
- Don Ramiro taaskin toistaa:
- ”Käskithän mun tulla tänne!”
- ””Lähde nyt jo Herran huomaan!””
- Huusi Clara kuuluvasti;
- Juur kun sai sen lausutuksi,
- Kadonnunna on Ramiro.
- Clara kalvas kankistuvi
- Kauhusta ja eksyy yöhön;
- Tainnostila kuulaan kuvan
- Otti synkkään sylihinsä.
- Viimein havaa horroksista,
- Viimein auki luomet luopi;
- Mutta kummastus on taasen
- Painaa kiinni sulot silmät.
- Sillä tanssin telmiessä
- Hän ei ollut liikkunutkaan,
- Vaan hän istuu sulhon luona,
- Joka huolissansa urkkii:
- ”Virka, miks’ on kalvas poskes,
- Miksi katse synkkä sulla?” –
- ””No, Ramiro?”” – änkkää Clara,
- Jolta kauhu kiinsi kielen.
- Silloin uurtaa one kurttu
- Sulhon otsaa ja hän vastaa:
- ”Älä urki verityötä, –
- Päivällä jo kuol’ Ramiro”.
Lähde: Heine, Heinrich 1887: Runoelmia. Suomentanut Oskar Uotila. G. W. Edlund, Helsinki.