Canzonetta

Canzonetta.

Kirjoittanut Pietro Metastasio

Suom. Otto Manninen.

Taas kevät koittaa, hohde

jo maill’ on nurmen nukkain,

kanss’ yrttien ja kukkain

zefiiri karkeloi.

Taas lehti puuhun puhkeaa

ja niityt versoo, vehmastuu:

en rinnan rauhaa vain

ma raukka saada voi.

Tuo Febus heljää tultaan,

ja vuorten hanget haihtuu,

jäävaippa jälleen vaihtuu

jo verhoon vihreään.

Ja kevätvirta vienoinen

soi uomassaan ja solisee,

veet vilkkaat kostuttaa

jo kukkavieriään.

Pois tippui törmän tammen

jo talvikuurat viimein,

taas taajoin lehväsiimein

pää vanha törröttää.

Maat, kedot kilvan kirjavoi

tuhannet hennot kukkaset,

jotk’ eivät tunteneet

viel’ auraa viiltävää.

Egyptin rannoilt’ asti

taas pääskyn kutsui kesä,

ja vanha, rakas pesä

taas meren takaa toi.

Se kiiruhtaa vain kiitoaan,

ei nähdä, välttää verkkoa,

ei viekkaan pyytäjän

se väijytystä voi.

Säteilevämmin silmin

jo paimenneito hellä

tutulla lähtehellä

taas sitoo kutrejaan.

Jo laitumella karjat käy,

yömajastaan jo matkamies

ja kalastaja pois

jo rientää rannaltaan.

Taas laivurinkin rauhan

vie viekas lainehikko,

jo haihtui haaksirikko,

jo polot muistot pois.

Kun päilyy aava aalloton,

hän riemuin nostaa ankkurin,

kuin kuolon kauhuss’ ei

siell’ ollut kuunaan ois.

Ja sittenkään et, Fyllis,

mua armahda, et auta;

kovuutes on se rauta,

jost’ iskun syvän sain!

Vaan vanhat kahleet katkoen

vapaana pois jos palajan,

ei, jalka kahlett’ ei,

eip’ ota uutta vain!

Useinpa seppel-otsin

nimeäs sorjaa helkkää,

sen suloutta pelkkää

soin soiton kultaisen.

Mutt’ ellet helly, palvontaa

vain altist’ ilkut, ylväällä

sen ylenkatseella

jo kostaa osannen.

Ei, anteeks anna uhka!

Mit’ aidompi on lempi,

sit’ on se ankehempi.

Tee vain, kuin tahtos on:

suo suosios tai halveksu!

Ah, sydämeni aarre ain’,

ain’ olet, armias

jos liet, jos armoton.

Lähde: Italian kirjallisuuden kultainen kirja. 1945. Toimittanut Tyyni Tuulio. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo ja Helsinki.