Belsatsar
Belsatsar. (Heine.) Kirjoittanut Heinrich Heine |
- Kesk’-yön jo aika läheni;
- Sikeesti nukkui Baabeli.
- Linnassa vielä kuninkaan
- Kävi liehuillen väki valtiaan.
- Siell’ ylähällä salissa
- Belsatsar piti pitoja.
- Päämiehet loistelivat rivittäin,
- Viin’maljoja täysiä tyhjentäin.
- Kilis maljat, riemusi päämiehet,
- Lumoten kuninkaan tylyn aatokset.
- Jo hehkuu posket kuninkaan;
- Viin’ nosti mielen kuohumaan.
- Hän raivouden käy kahleisiin
- Sekä Luojaa pilkata alkaa niin.
- Kovin kauhea pöyhkeän pilkka on;
- Päämiestenkin saa suosion.
- Kuningas huusi palveljaa;
- Tää käskyn saa ja toimittaa.
- Hän kantoi kultaa päälaellaan,
- Jehovan mi templin ol’ alkuaan.
- Heti sai kuningas käsin saastaisin
- Pyhän maljan, täytetyn äärihin.
- Ja hän juopi sen pohjahan innostuin
- Ja huutaa ääneen vaahtovin suin:
- ”Jehova! sun oon yhä pilkkaajas, –
- Minähän olen Baabelin kuningas!”
- Mut tuskin kaikui kerskaus tää,
- Kun rintaa hyyti jo pelvon jää.
- Pian räikkyvä naurukin vaikeni nyt;
- Sal’ on kuin haudaks hiljennyt.
- Ja kas! kas! valkoseinällen
- Ilmestyi kuin käs’ ihmisen;
- Se piirsi valkoseinällen
- Tulikirjaimet, pian poistuen.
- Kuningas katsoi tuijotti,
- Vapis polvet ja kasvot kalpeni.
- Päämiehet istui kauhuissaan,
- Ei hiiskaus käy huuliltaan.
- Ja viisahat saapui, mut nämäkään
- Ei tienneet merkkiä tul’luvun tään.
- Vaan sen yön aikana surmasikin
- Päämiehensä Belsatsarin.
Lähde: L. O. E. 1886: Runoelmia. I. Helsinki.