Belsatsar.
(Heine.)
Kirjoittanut Heinrich Heine


Kesk’-yön jo aika läheni;
Sikeesti nukkui Baabeli.
Linnassa vielä kuninkaan
Kävi liehuillen väki valtiaan.
Siell’ ylähällä salissa
Belsatsar piti pitoja.
Päämiehet loistelivat rivittäin,
Viin’maljoja täysiä tyhjentäin.
Kilis maljat, riemusi päämiehet,
Lumoten kuninkaan tylyn aatokset.
Jo hehkuu posket kuninkaan;
Viin’ nosti mielen kuohumaan.
Hän raivouden käy kahleisiin
Sekä Luojaa pilkata alkaa niin.
Kovin kauhea pöyhkeän pilkka on;
Päämiestenkin saa suosion.
Kuningas huusi palveljaa;
Tää käskyn saa ja toimittaa.
Hän kantoi kultaa päälaellaan,
Jehovan mi templin ol’ alkuaan.
Heti sai kuningas käsin saastaisin
Pyhän maljan, täytetyn äärihin.
Ja hän juopi sen pohjahan innostuin
Ja huutaa ääneen vaahtovin suin:
”Jehova! sun oon yhä pilkkaajas, –
Minähän olen Baabelin kuningas!”
Mut tuskin kaikui kerskaus tää,
Kun rintaa hyyti jo pelvon jää.
Pian räikkyvä naurukin vaikeni nyt;
Sal’ on kuin haudaks hiljennyt.
Ja kas! kas! valkoseinällen
Ilmestyi kuin käs’ ihmisen;
Se piirsi valkoseinällen
Tulikirjaimet, pian poistuen.
Kuningas katsoi tuijotti,
Vapis polvet ja kasvot kalpeni.
Päämiehet istui kauhuissaan,
Ei hiiskaus käy huuliltaan.
Ja viisahat saapui, mut nämäkään
Ei tienneet merkkiä tul’luvun tään.
Vaan sen yön aikana surmasikin
Päämiehensä Belsatsarin.


Lähde: L. O. E. 1886: Runoelmia. I. Helsinki.