Auringonlasku (Uotila)

Auringonlasku. Kirjoittanut Heinrich Heine

Suomentanut Oskar Uotila.

Punahehkuinen aurinko astuu

Meren väljälti värehtivän,

Hopeaharmajan helmaan;

Rusosiipiset ilman-immet

Sitä seuraavat; ja vastapäätä,

Syyshämyisen pilvihunnun alta,

Surun uurtamin, kalvahin kasvoin,

Käy esihin kuu,

Ja takana tämän, säkeneinä

Sumusankeina, tuikkivat tähdet.

Sinitaivoa kirkasti kerran

Avioisessa liitossa

Naisjumala Luna ja miehinen Sol,

Ja ympärillä pyörivät tähdet,

Nuo pienoset, puhtahat lapset.

Mut kierot kielet kuiskivat kyitään:

Sait riitaan ja eroon

Parin korkean, loisteliaan.

Nyt päivät päähän, yksin ylpeillen,

Tuoll’ ylhäällä aurinko astuu,

Ja uljaat, onnen ohjimat miehet

Sen kiiltoa kiittelevät.

Mut öisin

Taivaalla kulkee Luna,

Tuo äitirukka

Kera orpojen tähtilasten;

Surumielin hän vienona välkkyy;

Runoniekat ja lempivät neidot

Hänt’ylistävät lauluin ja kyynelin.

Hempeä Luna! Naisekkaana

Yhä lempii hän kaunista miestään.

Yön tullessa, väristen, kalveten,

Hän pilvenharsosta pilkistää,

Ja katsoo poistuvan puoleen,

Ja mielivi hällen huutaa: «Käy!

Käy luo ikävöivien lastes –»

Mut uhkean auringon,

Nähtyä vaimonsa,

Luo tuska ja suuttumus

Punan purpurat poskille,

Ja heltymätönnä hän syöksee

Vesikylmälle leskenvuoteelleen.

---

Kierot, kuiskivat kielet

Siis tuottivat turmiotaan

Ikijumalillekkin.

Ja jumalaraukat, tuskia täynnä,

Nyt taivasta tannertavat,

Rata lohduton, ääretön eessä,

Ja eivät Voi kuolla,

Vaan kantaa raastavat

Kiiltoista kurjuuttaan.

Minä taasen, ihminen,

Maan matala istukas, kuolemanlahjainen,

En enää vaikeroi.

Lähde: Uotila, Oskar 1911: Oskar Uotila’n kootut runoteokset. II. Julkaissut Pertti Uotila. Suomalainen kustannus-o.y. Kansa, Helsinki.