Auringonlasku (Juva)

3. Auringonlasku. Kirjoittanut Heinrich Heine

Punanhehkuva aurinko laskee

Alas laajalti kuohuvaan

Valtamereen hopeiseen;

Auerkiehteet, ruusuin kirjotut,

Jäljessä seuraa; ja vastapäätä,

Syysillan pilvien hämäristä,

Surukalpein, murheisin kasvoin,

Esiin astuu kuu,

Ja sen seurassa valokiteet,

Usvana tuikkivat tähdet.

Muinoin taivaalla säihkyi

Puolisoliitoin

Jumala, Sol ja Luna, jumalatar,

Ja vilisi ympärillä tähdet,

Nuo pienet, puhtahat lapset.

Mut kierot kielet kuiskivat kyitään,

Ja jo erkani vihoin

Nuo ylhät, loistavat puolisot.

Nytpä päivällä, loistossa yksin

Tuoll’ ylpeilee hän, aurinko Sol,

Min mahtavuutta

Palvelee sekä hymneissä kiittää

Kovat, onnesta korskeat ihmiset.

Mutta öin

Vait astuu taivaalla Luna,

Tuo äiti-raukka,

Kera orvoiksi jääneiden tähtilasten.

Ja vienonsuruisaan hän väikkyy,

Ja lempivät neidot ja laulajat hellät

Suo hälle lauluja, kyyneleitä.

Tuo viehkeä Luna! Naisekkaana

Vielä hän lempii puolisoaan.

Vasten iltaa, värjyen, kelmein päin

Vilkuu hattarapilvistä hän

Ja murhein katsovi poistuvaa,

Ja tuskikkaasti jo huutais: ”Tule!

Tule! Lapset ne kaipaa sua. –”

Mutta aurinko, ylpeä Sol,

Kun puolison näkee, otsa jo hehkuu hällä

Kahenkertaisin ruskoin,

Raivon ja tuskan,

Ja heltymätönnä hän rientää pois

Vesikylmälle leskivuoteelleen.

---

Kierot, kuiskivat kielet

Tuotti noin nyt turman ja tuskan

Jumaloillekin ikuisille.

Ja jumala-raukat tuolla

Kulkevat tuskia täynnä

Lohduttomiin ikipitkiä teitään,

Eivätkä kuolla voi,

Vaan kuinka he kääntyy,

On säihkyvä kurjuus.

Mä ihminen,

Mä mullassa syntynyt, kuolonlahjainen,

En kauvemmin kaihoo.

Lähde: Heine, Heinrich 1905: Valikoima runoelmia. Suomensi Valter Juva. Yrjö Weilin, Helsinki.