Arat äänet

Arat äänet Kirjoittanut Otto Manninen

Arat äänet, kuin nousu oraan,

ujot kuiskeet, kuulutte taas:

»Säde päivän on päilynyt soraan,

on haljennut haudan paas.

Iäks eikö taistoon ja toraan

jo tallattu taimimaas?

Kevät seurasi talven selkää,

kevät seurasi sittenkin.

Kevät viittasi: viherrelkää,

yli hautojen vihreimmm!

Kevät, ah, sun antejas pelkää

suku kukkies kuihtuvin.»

Mitä vastaan, vienoiset, teille?

Kevät tietää, ei kenkään muu.

On koittanut nukkuneille

ylösnousemus, kukkain kuu.

Kevät vaatii: sen valvateille

häävaattehet valmistuu.

Ei kehrää, ei tee ne työtä,

vain hiljaa ne heijastaa

sitä päivää, mi seurasi yötä,

sen kulkua korkeaa.

Sen nousette, vaivutte myötä,

sen kutsua kuunnelkaa.

Pian, empijät pikkuruiset!

Lyhyt hetki nyt kaikki luo.

Ujot kuiskijat toukokuiset,

kevät kukkia sallii ja suo.

Sen säät sädehohteluiset

kaikk’ auringon armot tuo.

Lähde: Manninen, O. 1925: Virrantyven. WSOY, Porvoo.