Alla kotikuusen

Alla kotikuusen. Kirjoittanut Otto Manninen

Kun istuin illalla itseksein

ja kuuntelin koti kuusta,

yhtäkkiä outoa puhetta

ma kuulin kuiskuvan puusta.

Sa poika nuori – niin puhui puu,

niin kuiskui kotoinen kuusi –

on tarina vanha ja vakaa tää,

ikivanha, ja iäti uusi.

Ei kerran kaunis Kalevan maa,

ei Suomeni suuri ja sorja,

ei ollut se valon ja viljan maa,

yön, talven ol’ onneton orja.

Oli Louhen ja hiisien, hirmujen maa

ja petojen, peikkojen pesä,

sen taivasta pakeni päivän tie,

sen karttoi kenttiä kesä.

Oli Suomeni kannaton kalman suo

oli rannaton räähkien räme,

yö sarastukseton Savon maa,

maa koittoman hämärän Häme.

Mut syntyi Suomelle Väinämö,

elon syntyin etsijä syväin

ja Kalevan kaskien kaataja

ja kylväjä jumalan jyväin.

Ja syntyi Suomelle Ilmari,

joka taisi takoa taivaan

ja takoa Sampomme satuisen, –

vaikka Suomi muruset sai vaan.

Ja syntyi Suomelle synkälle

ilo leikkien Lemminkäisen,

ilo lieto lemmen ja karkelon

ja tappelon tasapäisen.

Niin kansa kasusi Kalevan

oli uskona urhojen satu,

sanat, synnyt ainuiset aseena

ja tienä laulujen latu.

Ja melkeäss’ oli mieli sen,

se tohti, mitä ei toinen,

runon kansan runo oli mielessä

runo suoria suuremmoinen.

Suo summa kuvata kukkivaks,

suloks soivaksi manteret Suomen,

yön synkän laaksoille sytyttää

valon laaja, laulava huomen.

Suot, korvet, kalliot kasvinmaiks

se uneksi onnen satoin,

se raatoi, raivasi, rakensi,

pesät perkkasi petoin ja katoin.

Se runonsa raudalla rakensi,

rotu rohkeain runoniekkain,

hiki-, hurmekirjoin se piirrettiin

runo kuoloton kuokkain ja miekkain.

– Lue, katso, kauaksi silmäs luo

alla katsees armas on taulu;

ja korvin kuule: ylt’ ympäri soi,

soi isien ihana laulu!

Kuvin kulumattomin kukoistaa

pyhä, tahraton sankaritaru;

kuule: kivet kielin ne kertovat,

soi kannelna kallio karu.

On kannel se vienoksi virttynyt,

kuun, päivyen kuuntelemaksi,

on laajennut laulujen maire maa

koko kauniiksi Kalevalaksi.

Vuossatojen unelma turha tuo,

polon Suomeni poljettu kaiho,

niin sulle suurna jo toteen käy,

niin laaja on kotisi laiho.

Katso, kuinka laaksoissa lainehtii,

kuinka kultaa se urhojen kunnaat:

kuule kuisketta kumpujen nimettömäin

kuule isien lohtuisat lunnaat.

Todeks unensa toivoa tohti ne,

ne taisteli eestä sen tarun;

oli heille tähti se uupuvan yön,

oli koi yli kallion karun.

Ne uskoi, ett’ oikeus perii maan

ja tulee voitolle totuus. –

Tokko, poika, polves sa tunnustat,

Tokko rohkenet kuulua rotuus?

Sull’ onko se usko ja uskallus,

sillä laulu se vetoo ja vaatii,

että lapset laulun sen laajentaa

ja soiton suuremman laatii.

Että Suomen kannel ei kaihoon jää,

ei sorru suruhun lesken,

että taitu ei runojen Kalevala,

taru kaunis, kehnosti kesken!

Vielä virsin kultaisin kuvata

on siinä sivuja monta,

monta suota ja nevaa nielevää,

susikorpea kuokkimatonta.

– Ylös nuoret te, yhtenen rivihin,

ylös rintaan taistelon taajan,

rivi reipas, sorja ja soinnukas

lisäks sankarilaulun laajan!

Että vielä kerran se kertokoon

valon taistosta Väinölän lasten,

sodasta suuresta Suomen maan

yön, sorron valtoja vasten.

Miten tyynnä, suorana Suomen mies

meni koetuksia kohti,

miten kaikki kärsiä turmat sai,

toki elää eellehen tohti;

Miten uupumattoman uskolliset

ne oli, ne sankarit sahrain,

ne Suomen suuret, ne nimettömät,

ne tapaamattomat tahrain;

Miten heiss’ oli Väinämön vakuutta

ja intoa Ilmarin töille,

ja Kaukomieltä, mi kantaa voi,

koin toivoa turmien öille.

Valo vaikka vuorehen vaipuikin,

miten vuoret he uskolla siirsi,

miten maahan runonsa routaiseen

he lämmöllä, lemmellä piirsi, –

Että laulu kerran se kertokoon,

miten Suomi suuruuden voitti,

miten koitti Suomelle voiton koi,

miten vapaus Väinölän koitti!

Niin puheli mulle muistojen puu,

kotikuuseni kultainen kuiskui;

säde viimeinen viivähti latvallaan

ja humisi latva ja huiskui.

O[tto]. M[anninen].

Lähde: Koitar: Savo-Karjalaisen Osakunnan albumi. VI. 1899. Suomal. Kirjall. Seuran kirjapainon osakeyhtiö, Helsinki.