Alaluokan nainen Minua Canthin kirjoissa

Alaluokan nainen Minua Canthin kirjoissa. Kohtia pitemmästä esitelmästä. – H. Pärssinen. Kirjoittanut Hilja Pärssinen

Pysyvän sijan näyttämöllä ovat Minna Canthin näytelmäkappaleet valloittaneet. Vaikka hänen novellinsakin, joita hän jo 70-luvulla alkoi julkaista, herättivät huomiota, saavutti hän varsinaisen kirjailijamenestyksensä draaman alalla. Hänen ensimmäiset näytelmänsä Murtovarkaus ja Roinilan talossa ovat vieläkin suosittuja seuranäytelmiä. Vilkas kansanelämän kuvailu, kansanomaiset aiheet ja eräät sattuvasti kuvatut henkilöt tekevät ne huvittaviksi ja ymmärretyiksi. Varsinaisia naistyyppejä edustavia henkilöitä emme kuitenkaan näissä tapaa, paitsi tuota usein näytelmissä jäljitettyä «Sillankorvan Saimaa».

Kun sitten ensi realistinen taidesuunta otti tilaa kirjallisuudessa, antautui Minua Canth pontevan ja oikeutta rakastavan sielunsa koko hehkulla elämän todellisuutta kuvailemaan. Hänen kuvauksensa sekä novelleissa että näytelmäkappaleissa ovat suoria, usein hyvin räikeitä. Ajatukset ovat rohkeita ja aivan kuin heitetyt vanhoillista uskonnollista tekopyhyyttä ja yleisen mielipiteen omaksumia ennakkoluuloja vastaan. Yhteiskunnalliset vääryydet, väkevämmän sorto heikompaa kohtaan eivät silloin enemmän kuin nytkään nostaneet vastustajia vallassaolijain eikä kirkon piiristä. Päinvastoin olojen nurjuutta selitettiin sovinnaisilla korupuheilla silloin, kuten nytkin. Mutta tällaista velttoutta ja itsekkyyttä vastaan nousi Minua Canth, hämmästyttävän rohkeasti, senvuoksi hämmästyttävän, että hän ei ollut mikään sosialisti, vaan totuuden rakkautta henkivä kirjailija.

Kurjia siveellisyysoloja sekä naisen sortotilaa vastaan tähtää hän Hannassa ja Salakarissa. Turmeltunut yläluokan mies ruhjoo onnen köyhältä tytöltä. Minna Canth ei voinut ummistaa silmiään siltä tosiasialta, että tällaista tapahtuu hyvin usein. Palvelijattaret ja köyhät naiset sortuvat uhreina. Yläluokan naiset eivät tahdo olla huomaavinaan näin «sopimattomia» asioita. Mutta että tässä on huutava vääryys naista kohtaan yleensä ja erittäin köyhää naista, sen hän paljasti, vaikkakin se mädänneen yhteiskunnan pylväiden mieltä kirveli.

Hänen seuraavat nykyäänkin työväen keskuudessa suositut teoksensa »Työmiehen vaimo», »Köyhää kansaa», «Kauppa-Lopo» ja »Kovan onnen lapsia» vievät meidät köyhälistön keskuuteen. Täällä köyhälistönaisen kurja asema innostaa kirjailijan lämpimällä sydämellä puoltamaan sorrettua. Hän ei tyydy ainoastaan välttämättömään olojen kuvaamiseen, vaan antaa kirjojen henkilöiden puheessaan arvostella vallitsevaa vääryyttä. Rikkaat riistäjät ovat tehdessään köyhän elämän mahdottomaksi, julistaneet sodan köyhiä vastaan. »Kovan onnen lapsissa» vastataan tähän köyhien puolelta väkivallan teoilla. Siinä kieltämätön seuraus kapitalismin harjoittamasta anarkiasta.

Onko »Työmiehen vaimon» esitys liioiteltu? Ei suinkaan. Mies on palkkatyöläinen, työansio on satunnaista ja senkin kiiruhtaa yhteiskunta kapakkalaitoksilla ryöstämään rikkaiden taakse. Lapsia tulee, epävarmuus kasvaa, ja pian on tie auki toivottomuuden ammottavaan kuiluun.

Johanna, yksi tuhansista kaltaisistaan työläisneitosista rakastuu iloiseen Ristoon. Johannan perintö 600 mk. näyttää niissä oloissa tavoiteltavalta, ja avioliitto syntyy. Pian sen taivasta himmentää hätä ja huoli, joka vallankin Riston lisääntyvästä juopottelusta yhä kasvaa. Kurjuus hautaa nuorena Johannan allensa. Murhenäytelmän loppu on kamala. Ja kumminkin tuohan on vain kappale todellisuutta. Kuinka monen moni työmiehen vaimo Johannan tavoin hiljaisella kärsimyksellä ja yhä voimia kysyvämmillä ponnistuksilla kokee voittaa kohtalonsa, salata tuskansa. Suru silloin nuoruuden sulon kuihduttaa, nääntyneen leima painautuu olentoon.

Voisimme, mielestäni jakaa M. Canthin esittämät naisluonteet kolmenlaisiin: kainoihin, vähemmän ajatteleviin, jotka kärsimyksensä kätkevät ja siihen alistuvat; toiseksi rohkeisiin, asioita arvosteleviin, ja kovaa kohtaloa vastaan nouseviin sekä kolmanneksi rajuihin äärimäisyysluonteihin, jotka kärsitty vääryys johtaa valitsemaan oman, »säädyllisten tapojen» rajain ulkopuolisen tien.

Toista ryhmää edustaa Työmiehen vaimossa suoraluontoinen ja teeskentelevää jumalisuutta halveksiva toimekas Vappu. Johannakin tuskiensa huippuun noustessa hourii, että jos todella hänen taivaallisen kruununsa kirkastamisen täytyy tapahtua tällaisten kipujen kautta, niin jääköön kruunu himmeämmäksi. Vaan tämä on vain kuumeen houretta. Vappu sen sijaan selvästi ilmaisee ajatuksen, että kurjuuteen ei suinkaan ole Jumala syynä, vaan ihmiset.

Entä Homsantuu. Liikuttavaa on hyljätyn mieron tytön osattomuus. Hän on vielä enemmän hyljeksitty kuin toiset köyhät, kummakos siis, jos hän tuntee vihaavansa yhteiskuntaa, jolta hän ei ole saanut mitään, vaan joka kumminkin on hänen kimpussaan poliiseineen ja vankiloineen. Onko ihme, jos hän huudahtaa: »teidän lakianne ja oikeuttanne minä ammun!» Homsantuun luonteen kanssa on sukulaisuutta »Kauppa-Lopolla», tuolla välistä juopottelevalla kuljeksijalla, joka vanhan romun keräilyllä elättelee henkeään. Mutta uhman ja koston ohella oli Homsantuussa liikuttavaa hellyyttä, ja surumielisyyttä. Niinpä »Kauppa-Loponkin» ränsistyneen kuoren alta löytää kirjailija ystävällisiä ja kauniitakin tunteita kätkevän sydämen. Tällaista kuvaamaan kykenee vain ihmisyydelle sykkivä ja syvää elämän kokemusta omistanut kirjailija. Tavalliset ihmiset näkevät »langenneessa» vain rikoksen tekijän. Minua Canth osoittaa hänen ihmiseksi, syvästi tuntevaksi jolta elämä ja ympäristö on riistänyt voiman ja mahdollisuuden elää «toisten ihmisten tavoin».

Myöhäisemmissä Minna Canthin kirjoissa ovat aiheet toista laatua, myös taiteen esitystapakin toinen. »Anna Liisa» on sielunkuvaus rikoksesta ja sen sovittamisesta ihmisessä. Se ei aiheensa eikä esitystapansa puolesta kuulu kirjailijamme ennen esitettyihin naistyyppeihin.

Minna Canthin merkitys työväen kirjailijana oli hänen tarkka ja lämmin tapansa esittää työväen kärsimyksiä. Esim. »Köyhää kansaa» on vielä meidän päivinämme parhaimpia työväen kertomuksia. Sitä ei saata lukea kylmänä. Mutta erittäin on meidän tämän kirjailijan ansioksi luettava se innostus ja vakuutus, millä hän puolsi »alaluokan naisten kohottamista». Arvaamattoman suuri merkitys on tällä hänen työllään ollut.

Se tapa, millä yläluokan naisliikkeen ajajat omistavat Minna Canthin hengenheimolaisekseen, on hyvinkin mielivaltainen. Paljon oli Minna Canth heistä edellä, vaikkakaan ei ollut suorastaan köyhälistönaisliikkeen kannalla, joka ilmenee hänen väittelyistään Ellen Keyn kanssa. Porvarillisen naisliikkeemme vapaamielisemmätkään eivät vielä tänäpäivänä voi sulattaa sitä, mitä Minna Canth jo parikymmentä vuotta sitten näki työläisnaisen turvattomassa asemassa. Heidän mielestään ovat sellaiset persoonallisuudet kuin Homsantuu raakoja heittiöitä. He yhä työväen kysymykseen nähden esiintyvät samoilla imelillä kristillissiveellisillä korulauseilla kuin nuo tunnetut »rouvat» Työmiehen vaimossa, nuo, joiden pintapuolisuutta ja lyhytnäköisyyttä M. Canth ivaa. Ei heidän siis sopisi kerskua siitä kuinka muka M. Canth oli heidän aatteidensa ajaja. Paremmin on Minna Canthin esiintymisessä puolia, jotka todistavat hänet köyhälistön naisten lämpimäksi ystäväksi.

Lähde: Työläisnainen: Sosialidemokratisen naisliiton äänenkannattaja. Helmik. 21 p. 1907. N:o 8.