Agnes: V luku
| IV luku | V luku Agnes Kirjoittanut Minna Canth |
VI luku |
Siellä oli tosiaankin hauska, kertoi Antti seuraavana aamuna. Vahinko ettet sinä ollut mukana.
– Te viivyitte myöhään?
– No, kun tulimme vasta viiden aikaan aamulla takaisin. En ymmärrä kuinka se aika niin luiskahti. Olimme kaikki niin iloisella ja vapaalla mielellä, että tuskin maltoimme vielä silloinkaan lähteä.
– Oliko siellä kaunista?
– Erinomaisen kaunista. En muista Iloharjulla koskaan olleen niin kaunista kuin nyt. Ilma oli selkeä, ei tuullut ei niin hiventä; ja auringon laskiessa oli vallan ihmeellisiä kajastuksia.
– Entä noustessa?
– Sitä emme enää niin tarkanneet – Antti kävi hiukan hämilleen. Emme tulleet niin tarkanneeksi, kun istuimme siellä Agnesin kanssa penkillä ja puhelimme.
Minä en aivan heti jatkanut. Katselin sanomalehteä, jonka poika juuri oli tuonut. Ja sitä katsellessani kysyin noin niinkuin sivumennen ja teeskennetyllä välinpitämättömyydellä:
– Ja mitä sinä nyt pidät Agnesista?
– Hm.... En osaa vielä oikein sanoa. Minä otan hänestä selvää ensin.
Ettekö ihastuneet häneen kaikki?
– Eihän toki sentään ... vaikka täytyy myöntää, että hän on tavattoman –
– Tavattoman viehättävä?
– Viehättävä ja älykäs. Niin – meillä on muuten aikomus mennä purjehtimaan tänään edellä puolen. Tulet kai sinä mukaan?
– Tokkohan minä viitsin.
– Minkätähden et viitsisi? Tule nyt sentään virkistymään sinäkin.
Hän ei lähesmainkaan pyytänyt niin innokkaasti kuin olisin odottanut. Siitä syystä oli ääneni vähän katkera, kun yhä sanomalehteä tutkien vastasin:
– Ei siellä minua kumminkaan kaivata.
– No, Liisi?
Antti tuli luokseni ja koetti katsoa minua silmiin.
– Mitä tuo merkitsee? hän kysyi ja hymyili.
Minua hävetti. Viskasin sanomalehden pois käsistäni ja lankesin hänen kaulaansa.
– Ei mitään, Antti. Ei se mitään merkitse.
– Pelkäsin jo, että rupeisit luulevaiseksi.
– Hyi sinua! Milloinka olen ennen ollut luulevainen?
Ja minä painoin kasvoni hänen rintaansa kiinni, ettei hän näkisi, kuinka punastuin.
Antti hyväili poskeani.
– Ei, sitä minäkin. Ethän sinä toki ole niin tyhmä.
Mutta minä en päästänyt häntä vielä irti. Mikä kummallinen tunne lienee minut äkkiä vallannut, en semmoista vielä koskaan ennen ollut kokenut. Olin aina ollut hiljainen, levollinen, tasainen. Nyt riipaisi minut intohimoinen, outo voima.
Kiedoin käteni tiukemmin hänen kaulaansa, puristin häntä rajusti syliini, upotin silmäni syvälle hänen silmiinsä, olin tykkänään pois suunniltani.
– Antti – puheeni oli värisevää, katkonaista kuisketta, levotonta huohotusta. Antti – pidätkö sinä minusta, rakastatko sinä minua, sano! Etkö koskaan, koskaan minua unhota – minä en sitä kestäisi, kuule, minä en sitä kestäisi. Tulisin varmaan hulluksi – voi, Antti, sinä et saa sitä tehdä –
– Mutta, Liisi, mitä ihmettä?
Hän kummastui ja koetti irroittaa minua.
– Jopa nyt! Kuka uskoisi –
Rauhallisena ja viileänä hän vastasi tuskalliseen hellyyteeni.
– Elä ole lapsellinen. Pidänhän minä sinusta, kuinkas muuten.
– Onko se ihan totta, että pidät? Että rakastat niinkuin ennenkin? Ethän sinä velvollisuudesta vaan ole minulle uskollinen, Antti? Ethän? Eihän se ole pakosta? – Sano, jos olisit vapaa, jos saisit uudelleen valita, ottaisitko minut? Antti, vastaa rehellisesti, minuako vaan haluaisit omaksesi.
– Kuule, Liisi, tämä alkaa minua vaivata.
– Miksi et vastaa?
– Siksi, että kysymyksesi on niin peräti järjetön.
Hänen kylmyytensä loukkasi minua. Käteni laukenivat ja putosivat hervottomana alas. Minä käännyin pois, menin takaisin tuolilleni istumaan ja otin sanomalehden jälleen käteeni.
– Mikä sinulle on tullut, Liisi? Ethän ole milloinkaan ollut tuommoinen?
En virkkanut mitään, vereni vieläkin kuohuivat, lehti rypistyi sormieni välissä. Mutta yhtäkaikki kuului ääni povessani, joka sanoi, että hän oli oikeassa, että käytökseni oli ollut tavaton ja kummallinen. Koetin sen vuoksi taltuttaa mieltäni, minkä voin. Antti katsoi kelloaan.
– Nyt on aika lähteä. Tuletko mukaan?
Kestin hetkisen sisällistä taistelua, ennenkuin hiljaisella äänellä vastasin.
– Tulen.
– Menemme sitten hakemaan neiti Wertheriä. Hän odottaa.
Huomasin, ettei hän tahtonut voida sitä aivan huolettomasti sanoa. Mutta sen epäröimisen vaikutti ehkä minun äskeinen mielenpurkaukseni. Hän varmaan katsoi sen lähteneen luulevaisuudesta.
Kenties hän ei ollut niin väärässä? Jospa vastoin tahtoani luulevaisuus sittenkin kyti sieluni pohjassa?
Häpesin ja halveksin itseäni. Minun täytyi tukehuttaa se tunne, täytyi repiä se itsestäni pois juuria myöten.
– Ehkäpä lähdetkin sitten edeltä, sanoin, sillä minä tahdoin näyttää, että olin vapaa epäilyksistä.
– Minulla olisi vielä vähän toimitettavaa kotona. – Tulen sitten suoraa päätä rantaan.
– Niinkuin tahdot.
Kun saavuin rantaan, ei heitä vielä näkynyt eikä kuulunut. Heittäännyin alas nurmikkoon, siinä oli hyvä tilaisuus mietiskellä kaikenmoista, sillä läheisyydessä ei ollut yhtäkään ihmistä, etempänä vaan joku proomu, jossa miehet häärivät ja jyskivät töissään.
Enkö tuntenut taaskin pientä katkeruutta siitä, että he niin kauvan viipyivät? Mitä oikeastaan pelkäsin? Että Antti ihastuisi Agnesiin? Pitäisi häntä kauniimpana, viehättävämpänä minua? Mutta olihan se vallan luonnollista, kuinka hän voisi muuta, koska hän ei kumminkaan ollut sokea. Millä oikeudella sitä paheksuin? Kaikki muutkin häneen ihastuivat, minä etupäässä.
Ja oliko järjellistä suuttua Anttiin siitä, että hän oli unhottanut katsoa auringon nousua, kun innostui puhelemaan Agnesin kanssa? Minun tähteni hän muka ei olisi sitä unhottanut. Oliko kumma? Monta vuotta olimme olleet yhdessä, joka hetki hän sai tietää ajatukseni, niissä ei ollut hänelle mitään uutta, eikä mitään erinomaisen kiinnittävää. Ja sentään olisin vaatinut, että – ei, tämä oli suorastaan naurettavaa. Minä olin ahdasmielinen, pikkumainen, tyhmä –
Rakastuisi Agnesiin? Hylkäisi minut ja lapset?
Ei hän sitä tekisi. Velvollisuuden tunto häntä estäisi.
Mutta raskasta olisi pitää häntä kiinni pelkän velvollisuuden siteellä, vastoin hänen sydämmensä taipumusta. Raskasta olisi joka päivä nähdä ja kokea hänen kylmyyttään. Vaikeata nähdä hänen sisällisiä kamppailujaan.
Aikaa voittaenko unhottaisi? Kuka sen voi sanoa? Hän kenties vaan kyllästyisi minuun yhä enemmän ja ehkä alkaisi hän vihatakin, koska minun tähteni täytyisi kahlehtia vapauttaan. Lapset ja minä olisimme hänelle vaan kiusaksi ja taakaksi.
Eikö sitten parempi, että hän kerrassa jättäisi meidät, silloin hän ehkä kuitenkin joskus muistelisi meitä hyväntahtoisella hellyydellä, ehkä kaipaisikin välistä, aikojen perästä, ellei ennen.
Jättäisikö meidät? Ja menisi Agnesin jäljessä Pietariin?
Niin, miks’ei? Oli semmoisia ihmeitä ennenkin tapahtunut. Enkö sitä soisi? Enkö soisi, vaikka tietäisin, että hän tuntisi itsensä onnelliseksi?
Minkälainen oli minun rakkauteni, kun ei se etupäässä tarkoittanut hänen onneaan!
Mutta olisiko se hänelle todelliseksi onneksi? Eikö veisi vaan hetken hurmaukseen, jota seuraisi tuskallinen herääminen, häpeä ja katumus? Mikä pelastaisi hänet silloin epätoivosta? Tulisiko hän luokseni hakemaan lohdutusta?
Ellei tulisi, etsisin minä hänet ylös, hoitaisin häntä hellästi ja saisin hänet unhottamaan kaikki kipeät muistot, rauhoittaisin, ja – voittaisin hänen sydämmensä jälleen. Voittaisin täydellisemmin kuin milloinkaan ennen. Ja me olisimme taaskin onnellisia, emmekä eroisi sitten, ennenkuin kuolemassa. Koettelemuksen kiirastulessa olisimme molemmat puhdistuneet....
Minä kuvittelin elävästi mielessäni kaikki tapaukset tulevaisuudesta. Agnesia ensimmältä huvittaa Antin rakkaus, hän kiihoittaa sitä siksi, että saa Antin luopumaan perheestään ja lähtemään hänen jäljessään ulos suureen maailmaan. Siellä hän vielä muutteen vuoksi ja tehdäkseen effektiä tuttavapiirissään, pitää jonkun aikaa hyvänään Antin ihailua, ärsyttelee häntä vuoroin, vuoroin on taas suosiollinen, heittelee häntä toivosta epätoivoon, ja saa niin Antin intohimon yltymään yhä kiihkeämmäksi. Silloin vasta Agnes hylkää hänet, sysää hänet ivallisesti luotaan. Antti kääntyy sairaaksi, on kuolemaisillaan. Minä riennän häntä hoitamaan, löydän hänet kärsivänä, särkyneenä, rikkirevittynä, ilman ainoatakaan ystävää. Hän hourailee raivosti Agnesista, kiroo häntä ja sadattelee, huutaa kostoa, riehuu ja pyrkii väkisten syöksemään vuoteeltaan. Minä hiljaa hivelen hänen kättänsä, pyyhin hänen hikistä otsaansa, kuiskaan hänelle lempeitä sanoja, kostutan hänen kuivia huuliaan viinillä ja laitan hänen päänalustansa mukavaksi. Hän rauhoittuu ja nukkuu. Ja kun hän herää, tuntee hän minut, heltyy ja –
Siihen asti olin ehtinyt, kun älysin heidät tulevaksi ylhäällä mäellä. He nauroivat ja puhelivat vilkkaasti. Tien vieressä oli hirsiä kasassa. Agnes kapusi ylös ja keikkui ylimielisesti harjun reunalla. Antti varoitteli häntä ja tarjosi kättään avuksi. Mutta Agnes ei siitä huolinut, vaan hyppäsi huolettomasti, Antin varoituksista välittämättä, alas. Siinä hänelle ehkä kumminkin olisi käynyt pahasti, ellei Antti ottanut vastaan.
– Niinhän te olette kuin paha lapsi, vallaton ja tottelematon, hän sanoi, mitä, jos olisitte katkaisseet jalkanne.
– Minä luotan hyvään onneeni. – Mutta tehän taisitte oikein säikähtyä?
– Tietysti säikähdin.
– Nyt lupaan olla kiltti. Antakaa käsivartenne.
Agnes istui rinnalleni siksi aikaa, kuin Antti laittoi veneen ja purjeet reilaan.
– Oliko sinulla ikävä eilen illalla?
– Ei ensinkään.
Minä katsoin avonaisesti häntä silmiin.
– Todella, pikku Liisi? Olitko sinä niin järkevä?
Siihen en virkkanut mitään. Hänkin vaikeni hetken ja tarkasteli minua.
– Kuule – hän vilkaisi Anttiin, – minä nyt kysyn sinulta yhtä asiaa.
Hän kääntyi, hymyili ja hiljensi äänensä, kun jatkoi:
– Oletko sinä taipuvainen mustasukkaisuuteen?
– Agnes –
Minä koetin näyttää loukkaantuneelta, peittääkseni, sillä jos mahdollista, syyllisyyden ilmettä kasvoillani.
– Kuinka semmoinen voisi tulla kysymykseenkään.
– Noo – olisihan se jotenkin luonnollinen tunne.
– Minäpä kun niin täydellisesti luotan Anttiin.
– Ahaa, vai siltä kannalta! Siinä tapauksessa varoitan sinua rehellisesti turhista illusiooneista, joita tavallisesti seuraa katkera herääminen. Luuletko sinä todella, että senlaiset ominaisuudet kuin järki, periaatteet, tahto, velvollisuuden-tunto ja mitä ne kaikki ovat – että ne muka ihmisen elämää ja toimintaa määräisivät?
– Luulen aivan varmasti.
– Sinä lapsi!
Hän nauroi makeasti.
– Hui, hai, ei sinne päinkään. Usko minua: ei järki, eikä tahto, eikä periaatteet merkitse mitään, niin pian kuin intohimot heräävät. Intohimo – kas, se on herrana, ja nämä muut ovat kauniisti sen palvelijoita vaan, jos se niille ylipäätään suo mitään sijaa.
– Antin suhteen tuo nyt ei kumminkaan pidä paikkaansa.
– Sinun Anttisi suhteen se juuri erinomattain pitää paikkansa. Hänellä on voimakas ja samalla raskas luonto. Tunteet eivät helposti hänessä nouse eleille, mutta kun ne kerran nousevat, ja kasvavat valtaviksi intohimoiksi, niin – varjele taivas! Niitä ei hallitse mikään maailmassa – kaikkein vähiten hänen oma järkensä.
Hän herkesi äänettömäksi ja käänsi silmänsä Anttiin, joka siellä yhä hääri purjeiden kimpussa. Puoleksi miettivä, puoleksi huvitettu oli katse, jolla hän seurasi Antin reippaita liikkeitä. Näin selvästi, mitä ajatuksia hän hautoi mielessään. Sydäntäni kouristi pahasti, mutta koetin kuitenkin vielä pitää puoliani.
– Erehdyt sinä, Agnes, sittenkin tällä kertaa. – Minäkö en tuntisi Anttia, vaikka olen jo monta vuotta elänyt yhdessä hänen kanssaan? Ei vielä milloinkaan ole intohimot saaneet hänessä valtaa.
– Sen kyllä arvaan, sillä ettehän te täällä elä, te vaan vegeteeraatte – uinailette puolihorroksissa. Ja sitä tilaa voi kestää hautaan saakka. Ymmärrän hyvin, että sekin vähä, mitä teillä nuorina on voinut olla tunteita ja intohimoja, tukehtuu ja kuolee pois tässä tarkasti järjestetyssä, säädyllisessä ja porvarillisessa pikku-yhteiskunnassa. Mutta minä sanon sinulle: Anttisi ei vielä ollenkaan ole tylsistynyt, sen voin sinulle vakuuttaa. Anna hänen vaan tuntea vapaampaa tuulen puuskaa ja näet mitä se häneen vaikuttaa.
– Kernaasti minun puolestani. – Mustasukkaisuudella en tule häntä häiritsemään.
Agnes heitti minuun terävän, läpitunkevan katseen, mutta nähtävästi hän ei minussa huomannut pienintäkään vilppiä, niinkuin sitä ei tällä hetkellä ollutkaan.
– Siinä sinä teet oikein, pikku Liisi, hän sanoi taputtaen minua kädelle. Tiedätkös, mustasukkaisuus on typerintä, mitä olla saattaa. Se rumentaa ihmistä, ja tekee elämän kauhean ikäväksi sekä itselle että toiselle. Jos minä olisin naimisissa, niin päinvastoin soisin, että mieheni silloin tällöin olisi minulle uskoton. Minä puolestani käyttäisin hyväkseni samaa vapautta, ja niin emme koskaan kyllästyisi toisiimme, suhteessamme olisi alituisesti vaihtelua, se ei tympistäisi eikä ikävystyttäisi. Pieni kiihoitus avioliitossa on suuresta tärkeydestä, levollinen jokapäiväisyys on rakkauden kuolema.
Kuuntelin häntä oudoksuen. Tuo surullisen vieno ja samalla suloinen mieliala, johon äskeiset kuvitteluni olivat minut saattaneet, alkoi hävitä, minun oli vaikea välttää harmistumista. Tunsin äkkiä jotain kolkkoa, vierasta Agnesia kohtaan, ja vaikka istuin hänen rinnallaan, oli minusta kuin olisi penikulmien matka ollut välillämme. Ja samassa silmänräpäyksessä menetti hänen kauneutensa, hänen sulavat liikkeensä ja hänen elegansinsa kaiken viehätyksen silmissäni. Ne tällä hetkellä minua melkein inhottivat, eikä hänen terävä älynsäkään ollut mielestäni nyt mistäkään arvosta.
– Tuommoiset katsantotavat eivät sovellu pohjoismaiden naisille – eivätkä ne ikinä meitä onnellisiksi tekisi.
Äänessä, jolla nuo sanat lausuin, ilmeni jyrkkä moite. Ja se moite sattui. Agnesin silmät leimahtivat, mutta hän hillitsi itsensä, keikahutti päätään taakse ja nauroi pilkallisesti.
– Sitä sinun ei tarvitse minulle sanoa, minä sen kyllä tiedän ilmankin. Pohjoismaiden naiset ovat hiljaisia, uskollisia, nöyriä, kärsivällisiä, miehensä ja lastensa kuuliaisia palvelijoita – tiedätkö, mistä syystä?
– Siitä syystä, että pitävät sen velvollisuutenaan.
– Eikös mitä! Siitä syystä vaan, että he ovat heikkoja raukkoja ja typeriä. He eivät kykene olemaan muuta – siinä koko asia.
– Agnes –!
– Ei sinun tarvitse suuttua, en minä sinua yksityisesti tarkoita, minä puhun Pohjoismaiden naisista yleensä, suomalaisista, skandinaavilaisista, englantilaisista. Ja pannaan kernaasti saksalaiset yhteen lukuun.
– Voimaa on kärsivällisyydessä, uskollisuudessa ja nöyryydessä enemmän kuin missään muussa.
– Voimaa? Hui hai! Semmoista voimaa on halvimmalla orjallakin. Kotka, joka rohkeasti leikkaa ilman tuolla ylhäällä korkeudessa, ei ole nöyrä eikä hiljainen eikä kärsivällinen, mutta kyyhkynen on. Kumpi sinusta voimakkaampi? – Saammeko jo tulla? hän samassa huusi Antille, joka oli kuljettanut veneen laiturin luo.
– Jo saatte, kuului sieltä vastaan.
Agnes astui edeltä alas laiturille, minä jäljessä. Hän oli varmaankin sydämmensä pohjassa aika lailla närkästynyt minuun, mutta enpä ollut minäkään puolestani hänelle hyvä.
Antti piteli toisella kädellään laiturista kiinni pysyttääkseen venettä kohdalla, toista hän tarjosi Agnesille. Laituri oli jonkun verran korkeammalla, Agnes asettui reunalle, tarttui hänen käteensä ja valmistauttui hyppäykseen.
– Elkää vaan pudotko.
– Annatteko minun astua polvellenne?
– Tehkää hyvin.
Ja Agnes astui tosiaan pienellä, sievällä jalallaan Antin polvelle ensin ja pujahti siitä vasta hänen toiselle puolelleen penkille.
Veri kuohahti minulla ylös aivoihin. Yhdellä ainoalla hyppäyksellä olin veneessä, mutta kappaleen matkaa heistä, purjeiden toisella puolella tykkänään.
Vene keikahti, vesi räiskähti laidasta sisään.
– Liisi – kuinka sinä olet niin varomaton?
Antti sanoi sen painuneella, soinnuttomalla äänellä, niinkuin olisi hän puhunut unessa. Agnesin jalan kosketus, hänen likeisyytensä – he istuivat sivu sivussa kiinni – oli nähtävästi hämmentänyt hänen ajatuksensa, hän katseli epäröiden ympärilleen, käsi yhä laiturissa, eikä saanut selville, mitä hänen tulisi tehdä.
Mutta, taivaan nimessä, eikö hän huomannut, että se kaikki oli vaan pelkkää inhottavaa koketteriaa?
– Minulle purjenuorat, huusi Agnes, tarttukaa te peräsimeen, ja laskekaa vene irti!
Antti heräsi ja teki niinkuin hän käski.
– Mutta osaatteko te?
Hän asetteli köydet Agnesille käteen ja neuvoi kuinka hänen tuli menetellä.
Purjeet pullistuivat, vene kallistui ja meni huristen ulos järvelle, vesi sirisi kokassa.
– Kuinka hauskaa! huudahti Agnes.
– Liisi, miksi istuit sinne niin kauvas, siirry lähemmä, kehoitti Antti.
– Täällä on hyvä, minä vastasin.
– Mutta siellä olet meistä vallan erilläsi.
– Mitä se tekee.
– No, niinkuin tahdot.
Sen jälkeen he antoivat minun olla, lienevät vallan unhottaneetkin minut vähäksi aikaa, kun istuin siellä purjeiden takana, etteivät nähneet.
Hyvä olikin, sillä nyt sain rauhassa selvitellä sotkuisia ajatuksiani. Äskeiset kauniit unelmani, mihin olivat ne paenneet? Ja kaikki lauhkeat, sovinnolliset tunteeni, kaikki hyvät päätökseni? Näinkö ne horjuivat heti ensi hetkessä?
Vihaa ja katkeruutta oli mieleni täynnä, enkä päässyt niistä voitolle, vaikka kuinka olisin koettanut. Purin huuliani, väänsin käsiäni, soimasin itseäni.
– Sinä olet tosiaankin heikko raukka, Agnes oli oikeassa, ooh, sinä olet kunnoton, typerä, kurja –
Olisin tahtonut ruoskia itseni veriselle tuskissani. Eikä tullut apua! Jota enemmän taistelin luontoani vastaan, sitä raivokkaammaksi se yltyi. Ja sitä kiihoitti tuo heidän yhtämittainen keveä puhelunsakin, josta en sanoja eroittanut, vaikka koetin kyllä kuunnella aina välillä.
Tahallaan ehkä puhelivatkin niin, etten saisi minä selvää? Ja kuka tietää, minkälaisia silmäyksiä siellä antoivat toisilleen?
Kallistin päätäni, että näin heidät purjeen alitse.
Siellä he istuivat rinnatusten, Agnes selkä kenossa, molemmat kädet purjeen nuorissa kiinni, Antti syrjittäin häneen, eteenpäin kumartuneena, silmät Agnesin miellyttävissä kasvoissa.
Miellyttävät ne olivat, se täytyi minun taas väkisenkin myöntää itselleni, eikä miellyttävät ainoastaan, mutta niin huikaisevan kauniit, että sydäntäni vihloi, sillä olihan päivän selvää, ettei noita kasvoja voinut kylmällä, tyyneellä mielellä katsella, eikä liioin katselemattakaan olla. Antin silmät olivat kuin nidotut niihin. Ja ne ilmaisivat ihailua semmoista, jota –
Käteni kouristivat penkin reunaa. Nostin pääni ylös, en voinut heitä katsella kauvemmin.
Tunsin äkkinäistä, kauheata vihaa Anttia kohtaan. Olisin tahtonut repiä hänet tuhansiksi palasiksi, ruhjoa, musertaa....
Miksi ei ollut minulla asetta kädessä. Olisin ampunut hänet lävitse. Hänet ensin, sitten tuon toisen, tuon –
En vielä nytkään, kun tyyneellä mielellä muistelen sitä hetkeä, voi käsittää sitä äkkinäistä muutosta, joka minussa tapahtui. Olin aina luullut itseäni hiljaiseksi, tasaluontoiseksi, maltilliseksi, ja kuitenkin kätkeytyi sielussani tänlaisen raivon intohimoisuuden mahdollisuudet. Olin pyrkinyt nöyryyteen, kärsivällisyyteen, alttiiksi antavaisuuteen, luulin harjaantuneeni siinä joka päivä kodin hiljaisessa piirissä, ja kun koetukselle tulin, kuinka peräti toisenlaisena silloin ilmaannuin!
En ollut enää järjessäni. Taoin nyrkkiäni penkkiin, en välittänyt siitä että koski, taoin vaan yhtämittaa.
He puhelivat siellä huolettomasti, eivät kuulleet jyskytystä, taikka eivät panneet siihen mitään merkitystä.
Ja yhä minä hakkasin nyrkkiäni, siihen oli joku sisällinen pakko ja se tuntui ikäänkuin pikkuisen lauhduttavan kuristusta povessani, hakkasin siksi että käsi ja käsivarsi olivat turtana aina olkapäähän saakka ja sormet hervottomina aukenivat.
– Antti, Antti –!
Katsoin ylös siintävää taivasta kohti, valitin sinne vääryyttä, jota minulle tehtiin. Löytyikö siellä Jumalaa, kuuliko hän, näkikö hän, mitä täällä alhaalla tapahtui, näkikö syvälle sydämmien pohjukkaan asti? Jos näki, miksi pysyi kylmänä, välinpitämättömänä?
– Antti –!
Kiinni purtujen hampaiden välistä se tuli, tukahtuneena, kumeana huohotuksena, jossa oli sekä raivoa, että valitusta, oli uhkaa, syytöstä ja – rukousta.
He eivät kuulleet, he vaan puhelivat.
Mistä riitti heillä niin paljon keskusteltavaa?
Väistyin etemmäksi penkille, että saatoin nähdä heidät purjeen toiselta puolen.
Yhä samassa asemassa, sama hempeys Agnesin kasvoissa, sama ilmeinen ihailu Antin silmissä.
Minua ei muistettu eikä kaivattu. Olin täällä vallan tarpeeton. Tiettyä se! Miksi olin tänne lähtenytkään? Olisihan minun pitänyt jo edeltäpäin tämä ymmärtää ja arvata.
Minä musersin heidät silmilläni, iskin heihin katseen terävän kuin miekan.
He eivät mitään nähneet. Agnes nauroi heleästi, Antti oli sanonut jotain hupaista.
Naurakaa te vain! Naurakaa ja iloitkaa! Mitäpä teitä minun tuskani liikuttavat....
Hurja ajatus lensi päähäni.
Jos heittäytyisin järveen –? Eiköhän Antti silloin heräisi hurmauksestaan? Eiköhän omatunto häntä löisi?
Ja eikö hän sitten surisi ja katuisi? Vanhat muistot elpyisivät, hän kaipaisi uskollista puolisoaan, kaipaisi lastensa äitiä. Nämä uudet vaikutukset haihtuisivat, syvemmät, juurtuneemmat tunteet ottaisivat vallan.
Kumarruin laidan yli ja katsoin alas. Vesi lainehti, aallot nousivat ja laskivat, vene viilteli niiden ohitse.
Ei se olisi kuin hetken työ –? Ja sillä kertaa heidän ilonsa tuolla taukoaisi.
... Mutta lapsi-raukat kotona? Enkö heitä enää milloinkaan näkisi? Mitä he, pienet, sanoisivat, kun äiti ruumiina tuotaisiin takaisin?
Käänsin silmäni pois huumaavasta syvyydestä ja tartuin molemmin käsin ohauksiini kiinni.
Hyvä Jumala, olinko menettänyt järkeni? Kuinka saattoivat moiset ajatukset tunkea mieleeni?
Taaskin kajahti korviini nauru tuon valkoisen, suuren purjeen toiselta puolen. Ja se nauru kosketti kipeästi korviani, hermojani, sydäntäni, koko olemustani.
Avuttomana häilyivät silmäni ympäri. Olimme tulleet Toivolan kohdalle ja minä älysin pienen höyryveneen, joka matkalla kaupunkiin päin, suunnitti kulkuaan laiturille. Siinähän minulle pelastus!
– Antti....
Hän ei kuullut. Sain kohottautua ylös maston varaan ja huutaa toisen, vieläpä kolmannenkin kerran, ennenkuin hän havahti ja kääntyi katsomaan.
– Mikä on, Liisi? Istu kaiken mokomin, ettet mene nurin.
– Jos laskisit rantaan, että pääsisin tuolla höyryveneellä pois. Minä voin niin pahoin.
– Voitko pahoin? Ettet sanonut sitä ennemmin. Käännytään takaisin, mitäs muuta.
– Eihän teidän siltä tarvitse. Laskekaa minut rantaan vain.
– Luuletko pääseväsi sillä pikemmin? Kyllä tämä laitatuulessa kulkee yhtä nopeasti.
Ei lähdetä vielä takaisin, rukoili Agnes ja katsoi suloisesti Anttiin.
– Mutta kun Liisi voi pahoin?
Hän sanoi sen epäröivällä, matalalla, puoleksi kysyvällä äänellä.
– Antaa Liisin mennä laivaan, koska hän itse tahtoo.
Hän hymyili ja nyökkäili minulle.
– Eikös niin Liisi?
– Jatkakaa te vaan matkaa. Mieluummin minä palaisin laivalla.
Antti tuntui olevan kahden vaiheella vieläkin. Katseli vuoroin minuun, vuoroin rantaan. Mutta näinhän sen: sisin halu hänellä oli jäämään sinne Agnesin kanssa, hän vaan ei ilennyt sitä haluaan seurata suoraan ja avonaisesti. Oli sen vuoksi vastustelevinaan. Ooh, minä ymmärsin hänet liiankin selvään.
– Jospa vielä käännyt sairaaksi?
– Ei, kyllä se menee ohitse ... kun pääsen kotiin.
– Kyllä se menee ohitse – toisti Agneskin.
Antti ei enää vastustanut. Hän laski rantaan ja saattoi minut ylös laivalle.
– Voinko nyt olla levollinen? hän kysyi, kun oli saanut minulle mukavan istuinpaikan.
– Voit.
Minä vältin katsoa häneen, en vastannut hänen käden puristustaan, enkä jäähyväisiään.
– Emme mekään enää kauvan viivy, hän vakuutti viimeiseksi.
Ivallisesti sille hymähdin.
– Viivyt tai et ... se minua tuiki vähän liikuttaa.
Niin ajattelin mielessäni, vaikka tiesin, etten suinkaan ollut siitä välinpitämätön.
Antti seisotteli vielä laivan kupeella. Hän oli kumminkin levoton, huomasin sen salaisella tyytyväisyydellä. Mutta Agnes kiiruhti häntä takaisin veneesen ja kun laiva lähti liikkeelle, valmistautuivat hekin jatkamaan matkaa omaan suuntaansa. Keskeytetty ilo alkoi jälleen....