Agnes: VI luku
| V luku | VI luku Agnes Kirjoittanut Minna Canth |
VII luku |
En välittänyt heistä! Päätin itsekseni, etten välittänyt heistä, että halusin vaan kotiin, lasten luokse.
Sinne pääsin. Sain Lyylin syliini ja toiset molemmat ympärilleni. Kuinka he olivat mielissään, ja kuinka paljon heillä oli äidille toimittamista. Ei tahtonut kertomisesta tulla loppua, oli aivan kuin viikkomäärät olisin ollut poissa.
Huolettomia ja iloisia he olivat. Eivät tienneet vielä maailman murheista mitään. Eivätkä olisi niitä tajunneetkaan, eivät ainakaan näitä tänlaisia tuskia.
Mieltäni karvasteli; koetin pidättää nyyhkytyksiäni, äänettömänä heitä vaan hyväilin. Ja sitä tehdessäni valitti ajatukseni:
– Isä on meidät hyljännyt, teidät ja minut. Hänelle on vieras nainen mieleisempi meitä. Me olemme jääneet orvoiksi....
Voimani olivat lopussa. Pyysin Mariita viemään lapsia ulos kävelylle, että saisin rauhassa levätä.
Mielenliikutuksesta uupuneena vaivuin tosiaankin hyvään, rauhalliseen uneen, jota lienee kestänyt tunnin tai puoli. Kun siitä heräsin, olin levollisempi. Lapset olivat vielä poissa, huoneissa oli hiljaista, valoisata, aurinko paistoi vinosti sisään uutimien lävitse.
Äskeiset tapahtumat asettuivat heti kohta eteeni. En tahtonut voida niitä uskoa tosiksi ensi aluksi. Oli kuin pahaa unta. Minäkö vähällä heittääntyä järveen? Minäkö heidät jätin, läksin kesken pois?
Ja tuo raivokas viha, suru? Oliko niihin minkäänlaista syytä?
Nyt kun virkistyneillä voimilla asiaa ajattelin, näin sen peräti toisessa valossa. Antti uskoton? Kevytmielisesti ihastunut outoon naiseen, jota hän vaan muutaman kerran on nähnyt? Antti, vakavaluontoinen, rehellinen Antti?
Mahdotonta, tuiki mahdotonta! Mutta sinä olit järjetön ja sietäisit juuri –
Häpesin itseäni, päätin heittää koko jutun mielestäni ja ryhtyä johonkin tositoimeen. Tempauduin pystyyn ja läksin ulos vilpoiseen ilmaan. Siellä seisoin portailla ja katselin, eikö lapsia näkyisi tulevaksi.
Pihassakin oli kaikki entisellään. Joka kohta oli paikoillaan. Tuolla Hartmanin asunto, ikkunoineen, kuistineen, tuolla tuparakennukset ja kaivo sitä likellä. Tuolla puutarhan aita, tuolla portti. Vanhaa tuttua kaikki, yksin hiekkakin maassa.
Anttiko unohtaisi vaimonsa ja lapsensa? Jättäisi kotinsa, lähteäkseen vieraan naisen matkaan? Saattoiko ajatella hupsumpaa?
Tuo auringon valaisema, tuttu pihakin kaikkine ystävällisine rakennuksineen vakuutti minulle, ettei semmoista ikinä voisi tapahtua.
Olin taas entiselläni, oma itseni jälleen. En kärsinyt muistella äskeistä raivokasta vihaani, enkä hurjia murhan ja itsemurhan halujani. Kun ajatus ohi mennen niitä kosketti, olin taipuvainen uskomaan, että mahtaa todella joku paha henki olla olemassa, joka näkymättömänä väijyy läheisyydessämme, otollisena hetkenä karkaa sielun kimppuun ja saa sen äkkiarvaamatta valtaansa.
Toivoin että Antti pian kotiutuisi. Minua vaivasi vääryys, jonka sydämmessäni olin tehnyt häntä kohtaan, minulla oli tarve osoittaa hänelle, kuinka häntä rakastin ja kuinka häneen luotin.
Mutta Anttia ei kuulunut tulevaksi. Toista tuntia oli jo kulunut siitä, kun minä palasin kotiin. Hän lupasi tulla kohta jäljessä ja viipyi kuitenkin näin kauvan....
Katselin vähän aikaa kelloani, laskin, että siitä oli lähemmä neljä tuntia kuin järvelle läksimme. Olisi heidän pitänyt jo malttaa tulla....
Mutta heillä varmaankin oli siellä hauska, ja miksi en sitä heille soisi? Kernaasti saivat viipyä minun puolestani, vaikka huomisaamuun saakka, en suinkaan heidän iloaan kadehtisi. Kuluisihan minun aikani täällä hyvin lasten kanssa ja kaikenmoisissa toimissa.
Agnes oli oikeassa, luulevaisuus oli typerää, se rumensi ihmistä. Ei kenenkään maailmassa pitäisi niin alentaa itseään, että sallisi semmoisille tunteille sijaa.
Vaan muuten hänen käsityksensä avioliitosta oli päin mäntyyn. Soisi, että miehensä olisi hänelle uskoton...? Käyttäisi itse samaa vapautta...?
No niin, hänen sanoilleen ei auttanut panna suurta merkitystä. Varmaan hän muuttaisi mieltä, jos naimiseen joutuisi. Hänen vaan ei pitäisi puhua senlaisia, ei ainakaan avioliitossa oleville miehille, siitä voisi olla pahoja seurauksia. Antin suhteen en tosin peljännyt....
Vaikka oli se kummaa, ettei Anttia loukannut hänen inhat mielistelemis-keinonsa. Kun hän julkesikin laskea jalkansa Antin polvelle! Ja minun nähden hän voi mennä näin pitkälle, mitä sitten –
Kun oikein ajattelin, ei sittenkään ollut ihme, että niin raivostuin. Eikä minun tarvinnut siitä omantunnon vaivoja pitää ollenkaan. Antti ei olisi sallinut minun astua kenenkään polvelle. Eikä olisi hyväksynyt, että minä noin olisin mielistellyt vierasta miestä, ja unhottanut hänet leperrellessäni tuon toisen kanssa.
Ja kuinka se vaikutti Anttiin! Hän ei suuttunut, eikä pannut sitä pahaksi – hän huumaantui. Joku tottunut ja kokenut suuren maailman mies olisi tuossa situatioonissa voinut pysyä kylmänä, nähnyt tarkoituksen ja nauranut sille takana päin. Antti oli liian yksinkertainen, liian rehellinen, hän ruhjahti suin päin paulaan. Mahtoi Agnes ilkkua hänelle sydämmessään. Eikä hän muuta ansainnutkaan.
Olisi Antti ollut varuillaan. Johan Agnes ennusti hänelle suoraan, vasten silmiä, että hän tulisi unhottamaan kaikki tukevat periaatteensa ja muuttuisi vallan toiseksi ihmiseksi täälläkin, pikkukaupungin turvallisuudessa....
Taas oli puoli tuntia mennyt, eikä heitä vaan kuulunut vieläkään.
Mitä ajattelin äsken? Toivoinko Anttia pian kotiin, että saisin osoittaa hänelle luottamustani ja rakkauttani?
Tarpeetonta! Hän oli laiminlyönyt minua, ollut välinpitämätön – sen verran ylpeyttä ja oman arvon tunnetta lienee toki loukatulle puolisollekin suotu, ettei hän kiitollisuutta kumminkaan osoita senlaisesta.
Luulevaisuus tosin oli typerätä, mutta orjamaiseen nöyryyteen ei liioin tarvinnut alentua....
Näin pyörivät ajatukset päässäni ja apea mieliala pyrki taaskin vallalle. Päätin kiskaista itseni niistä irti ja juosta alas rouva Hartmanin puolelle, puhelemaan muista asioista.
Hän istui kammarissaan ja ompeli.
– Liisi, sepä hauskaa, että tulit. Tässä sinua juuri ajattelin –
– Minkä johdosta?
– Tiedätkö sinä jo uudesta kihlauksesta?
– En. Enkä minä semmoisista välitäkään.
– Et välitä? Kuka nyt ei välittäisi kihlauksista? Nehän ovat hauskimpia uutisia, mitä olla voi.
– Minusta ei.
– Kun kaksi rakastunutta löytävät toinen toisensa ja tulevat onnellisiksi.
– Ja kun tietää että se kaikki on pelkkää luulettelua. Tulevat onnellisiksi? Avioliitossako? Sano minulle, missä niitä on onnellisia avioliittoja?
– Mutta Liisi!
– Minua inhottaa nuo naimisiin menot. – No niin. Kerrohan yhtä kaikki ketkä nuo onnelliset ovat, jotka nyt ovat löytäneet toinen toisensa.
– Sinäpä vasta olet ivallinen. Enpä uhalla sanokaan enää, koeta arvata.
– Liiallista pään vaivaa.
– Leskimies.
– Kapteeni Hake?
– Ja Olga Jankovsky.
– Se on hävytöntä!
– Kuinka niin?
– Hän on vasta neljä kuukautta ollut leskenä. Entinen vaimo tuskin vielä on ehtinyt kylmetä.
– Leskimiehen suru, kyynäspään koskenta. Tietäähän sen vanhastaan.
– Ja nyt hän arvatenkin on onnellisuuden kukkuloilla. Iloitsee, että entinen rouvansa kuoli.
– Eihän toki sentään.
– Ehk’ ei tietensä, ei ajattele sitä selvään, eikä tunnusta kenties itselleenkään.
– Niin, kyllähän ihmis-sydän on kummallinen kapine.
– Minä melkein luulen, että kaikki miehet toivoisivat vaimojensa kuolevan, saadakseen toisen, hempeämmän.
Rouva Hartman nauroi.
– Sinä liioittelet, Liisi.
– Minua harmittaa tuommoiset. – Puhutaan muusta.
– Puhutaan vaan. – Sinun ihanteesi näkyy vielä olevan kaupungissa – neiti Werther.
– Vielä hän on.
– Tuleeko viipymään kauvankin?
– En tiedä.
– Hän on ihan hurmannut täällä kaikki ihmiset. Herrat yhtä mittaa kiertelevät katuja siinä toivossa vaan, että saisivat häntä nähdä.
– Vai niin?
– Eikä kumma olekaan. Hän on tosiaan viehättävä. Hyvänen aika, en ole nähnyt hänen vertaistaan.
– Onhan hän.
– Näyttää miehesikin sulautuneen, niin jäykkäluontoinen kuin hän muuten onkin. Tänä aamuna he yhdessä tulivat vastaani kadulla, mutta minua eivät nähneetkään, kun niin innoissaan puhelivat.
– Eikö Antti tervehtinyt?
– Ei. Hän katseli niin uskoa neiti Wertheriin, ettei huomannut, vaikka kuljimme aivan ohi toisiamme.
– Semmoista Antille tuskin ennen on sattunut.
– Silmät huikenevat, kun ne kääntää päin aurinkoa.
– Niinhän se on.
– Mihinkä he muuten menivät? Ihmettelin, ettet sinä ollut mukana.
En ehtinyt siihen vastata, sillä Mari samassa ilmestyi ovelle paperilippu kädessä.
– Viivyimme näin kauvan, rouva taisi jo kaivata.
– Enpä niinkään. Mikä lippu se on?
– Herra kuuluu lähettäneen.
Repäisin kirjeen auki ja luin.
– Elä odota minua päivällisille. Syömme täällä puiston ravintolassa. Jos jaksat, niin tule mukaan. Toivottavasti on pahoinvointisi jo mennyt ohitse. Antti.
Pistin paperin taskuuni ja rutistin.
Mies odottaa vastuuta, huomautti Mari.
– Ei siihen tarvita vastausta. Hän saa mennä.
Mari läksi ja minäkin nousin sanomaan jäähyväisiä.
– Mihinkä sinulla on kiire? Istu nyt täällä vielä, kehoitti rouva Hartman.
Mutta minä en voinut. Oloni tuntui niin vaikealta.
Mitä auttoi ajatuksiaan paeta; kipu, levottomuus, tukala tuska ei kumminkaan sillä helpoittunut.
En muista enää, kuinka se iltapäivä kului. Lapsia kaiketi hoitelin, ehkä toimittelin jotain kyökissäkin. Se vaan on mielessäni, että myöhemmällä, kun kaikki oli hiljaa ympärilläni, lapset levolla, Mari kyökissään, tapasin itseni seisomassa Antin kammarissa, kirjoituspöydän luona. Katselin siinä hänen kapineitaan, hänen tuoliaan, kirjojaan ja paperiaan. Hivelin tuolin karmia kädelläni, väistin poroastian syrjempään, tavalliselle paikalleen, ja tikkulaatikon myöskin sinne, jossa sen olla piti.
Kuinka tämä oli kauhean surullista!
Silmäni kiintyivät kirjoitusmattoon, jota morsiamena olin ommellut. Viheriäitä lehtiä ruskealla pohjalla, pieniä teräshelmiä suonina. Silloin oli elämä ruusunpunainen ja tulevaisuus hohti edessä kuin kirkas päivä. En aavistanut, että kerran hyljättynä, onnettomana katselisin työtäni.
Antti viipyi, tulisiko hän enää ollenkaan takaisin? Turha toivo! Tiesinhän, että olin hänet kadottanut, tiesin, ettei hänellä ollut ajatustakaan minulle, että koko hänen voimakas luontonsa nyt, tällä hetkellä juuri paloi Agnesiin. Ja niin äkkiä tämä oli tapahtunut! Muutamia päiviä sitten oli kaikki vielä toisin. Antti tyytyväinen, toimelias, virkeä. Minä rauhallinen, sävyisä, tuskin ajattelin, muistin muita kuin Anttia ja lapsia hiljaisia kotiaskareita toimitellessani aamusta iltaan joka päivä. Ja nyt –? Miksi tuli muutos näin odottamatta? Miksi ei ollut mitään varoitusta, mitään aavistusta siitä edeltäpäin?
Muistelin yksityiskohtia aina alusta saakka, ja tulin siihen päätökseen, että Agnes heti ensi hetkenä oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen. Antti ei mielellään seurustellut naisten kanssa, mutta Agnesin meillä ollessa hän ei salista hievahtanut. Ja kuinka vilkkaasti he keskustelivat kaiken aikaa, – niin, tosiaan, silloinhan jo himmeästi tunsin tulleeni syrjäytetyksi. Kuinka hän sitten levottomana käveli edestakaisin, ja kuinka selvästi hän toi ilmi sisällisen ristiriitaisuutensa. Väitteli Agnesin mielipiteitä vastaan, mutta otti häntä kädestä toisella tavalla kuin ketään muuta, saattoi portaille saakka ja jäi ikkunaan katselemaan hänen jälkeensä.
Hän moitti Agnesia – – Ja siitä minä hupsu olin mielissäni. En ymmärtänyt, että hän vaan sanoillaan koetti vastustaa omia tunteitaan.
Entä sitten hänen hellyytensä minua kohtaan edellisenä iltana? Omaatuntoaan hän sillä koetti rauhoittaa, se oli päivän selvää! Mutta minä, raukka, käsitin sen toisella tavalla. Sulin täydellisesti ja toivotin heille iloista iltaa!
Että saatoin olla niin typerä!
Ja tuo minun rakkauden puuskani aamulla! Purin hammasta sitä muistellessani. Kuinka voi ihminen kuitenkin niin alentaa itsensä. Ei tapahtuisi se enää ikinä! Vaikka Antti katuisi, pyytäisi anteeksi, rukoilisi polvillaan minulta hyväilyä – ei sittenkään. Ei!
Askeleita kuului pihasta. Käännyin katsomaan ja näin Antin tulevaksi. Hän astui reippaasti, heilutteli iloisesti keppiään ja hymyili ylös ikkunaan.
En ehtinyt ajatella mitään. Mutta ohauksissa ja otsassa tuntui kummallinen kiristys.
Mitä varten hän tuli? Olisi pysynyt siellä yksin tein.
Hän sai soittaa. Mari ehätti kyökistä avaamaan. Minä seisoin paikoillani.
Suoristin selkäni, nostin pääni pystyyn. Luulen että olin jonkun verran pitempi entistään.
Ovi kävi, keppi kolahti lattiaan. En kääntänyt päätäni, enkä väistänyt silmiäni ikkunasta.
– Onko sinulla ollut täällä ikävä, Liisi?
Hän aikoi kietoa kätensä ympärilleni. Mutta minä viskasin sen pois, otin askeleen taakse päin, mittailin häntä kiireestä kantapäähän ja katsoin sitten suoraan hänen silmiinsä, uhkaavalla, kylmällä, karkoittavalla katseella.
– Elä tule minua lähelle!
– Noh? Mikä nyt on?
– Mikä? Sinä vielä kysyt. Luuletko minua niin typeräksi, etten mitään huomaa? Kuinka olet sinä käyttääntynyt minua kohtaan näinä päivinä? Ensiksikin ihastut vieraasen naiseen, antaannut hänen leikkikalukseen, ja julkeat minun läsnäollessani –
– Sinä olet mieletön.
– Minä en ole mieletön, vaan sinä – sinä itse. Sinä, joka siihen määrään voit unhottaa itsesi – Ah, kuinka minä halveksin sinua!
– Lopeta, Liisi!
– Niin teenkin – niin olen jo tehnyt. Meidän välillämme on kaikki lopussa ... sillä minä en ikinä voi antaa sinulle tätä anteeksi ... en unhottaa ikinä. Enkä häpeä enkä kadu mitään maailmassa niinkuin sitä, että sinuun olen koskaan luottanut. Etten ymmärtänyt, kuinka vähästä arvosta kaikki sinun kehutut periaatteesi olivat. Ja sinun vakavuutesi, sinun kauniit puheesi –? Sanoja vaan, ei muuta –
– En totisesti tunne sinua enää. Tahtoisitko lähteä pois huoneestani ja jättää minut rauhaan?
– Rauhaan pääset minun puolestani. Pääset – ijäksi!
Minä läksin ja suljin oven. Omaan huoneeseni saakka pakenin. Siellä vaivuin sohvaan.
Ruumiini vapisi, sydämmeni löi, vereni kuohui. Olin pakahtua.
Puristin käteni ristiin ja istuin siinä liikkumattomana, huohottavana, värisevänä, – en tiedä, kuinka kauvan.
Tuntui, kuin olisi kaikki pysähtynyt – koko elämä jähmettynyt siihen paikkaan.
Kun ajatukset pääsivät hiukan selvenemään mielen myrskystä, että vähitellen aloin käsittää, mitä oli tapahtunut, tunsin ensin erinomaista tyytyväisyytta itseeni. Olinhan esiintynyt ylpeänä, voimakkaana, ankarana, olin musertanut hänet silmilläni ja sanoillani, koko olemuksellani.
Näin edessäni kaikki vaihtelevat ilmeet Antin kasvoissa. Ensin ne osoittivat ainoastaan hämmästystä, sitten kummastusta, epäilystä, suuttumusta.
– En tunne sinua enää, hän sanoi.
Sen uskon. Hän luuli minua kykenemättömäksi itsepuolustukseen, luuli huoletta saavansa polkea oikeuksiani jalkojensa alle. Nyt tuli näkemään erehdyksensä. En ollutkaan semmoinen raukka, jona hän minua piti.
Seuraukset tiesin: välimme oli auttamattomasti rikottu. Meidän tulisi tavalla tai toisella ottaa laillinen avioero. Sitten jäisin minä yksin lasten kanssa....
Yksin koko elämän-ijäksi!
Siinä tahtoi ajatus hämmentyä. Tuntui kuin olisi autio, kolkko erämaa edessä sekä minulla, että lapsilla.
Heikosti pyrki toisia ajatuksia esille.
Oliko se minun syyni? Olisinko ylipäätään voinut sitä estää? Antin puolelta oli särkymys tullut. Sen hänen itsensäkin täytyisi myöntää ennemmin tai myöhemmin, sitten kuin Agnes tekisi hänet onnettomaksi.
Silloin hän saisi tuntea samoja tuskia kuin minä nyt. Ja silloin hän ymmärtäisi, kuinka kauheasti hän minua vastaan on rikkonut, ymmärtäisi ja katuisi.
Mutta hän olisi yksin maailmassa silloin, ja minä olisin yksin. Ja meidän välillämme olisi syvänne semmoinen, jonka ylitse ei voisi päästä.
Kipeät muistot, verta vuotavat haavat....
Lapset nukkuivat levollisesti. Kuuntelin hetken aikaa heidän tasaista hengitystään.
Mitä ajatteli Antti siellä kammarissaan? Oliko ruvennut levolle? Saattoiko hän tosiaan nukkua heti tämän jälkeen? Eikö hän kaivannut sovintoa?
Miksi ei hän tullut selittämään asiaa? Miksi ei hän sanallakaan koettanut puolustaa itseään, tehdä tyhjäksi syytöksiäni? Olisinhan uskonut häntä niin mielelläni.
Mahtoiko hän olla vielä ylhäällä, kävelikö edes takaisin lattialla, niinkuin hänen tapansa oli, kun jotain mietti?
Vai oliko hän ruvennut jo vuoteelle? Mitä hän minusta ajatteli? Oliko harmissaan, vihasiko?
Taikka ymmärtäisikö, että se vaan oli rakkautta kaikki? Rakkaudestahan minä vihasin sinua, Antti, rakkaudesta ne lähtivät nuo hurjat, raivoisat sanat. Etkö sitä käsitä? Miksi et sitten tule?
Ikävällä kaiholla, toivovalla hellyydellä katselin suljettua ovea. Nostin ristissä olevat käteni sitä kohden: Antti, tule – ja puhkesin itkuun.
Ovi pysyi kiinni. Ei liikuttanut sen kellertävää puuta itkuni eikä messinkinen lukko valituksistani välittänyt.
Menin ja aukaisin sen hiljaa. Sali ammotti autiona vastaani. Varpaillani hiivin yli lattian Antin kammarin ovelle. Painoin korvaani lähemmäksi.
Ei kuulunut mitään. Ei hiiskahdustakaan.
Koetin pidättää hengitystäni ja kuuntelin vielä. Ei mitään! Nukkuiko hän tosiaan?
Nukkuiko rauhallisesti sillä välin kuin minä polttavissa tuskissa vaikeroin? Nukkuiko, vaikka tiesi, että meidän välimme oli särkynyt, että olimme ijäksi eronneet!
Enhän siitä tarkkaa selvää saanut, mutta vähän aikaa siinä seisottuani, pidin sen luonnollisena asiana. Kun hän ei minusta välittänyt, ei hän eroammekaan surrut, ajattelin. Ja omatunto nukkui ja muistot olivat hälventyneet. Uudet tunteet, uudet halut olivat ajaneet ne tieltään pois.
Jospa olisin minäkin voinut kylmentyä häntä kohtaan samalla tavalla! Mutta minä en voinut. Tällä hetkellä rakastin häntä hellemmästi kuin milloinkaan ennen, rakastin kivulla, surulla, toivottomuudella senlaisella, joka tympistytti mielen kaikelle muulle, mitä maailmassa löytyi.
Vielä kerran painoin korvaani oveen. Luulin kuulleeni liikahdusta, kenties hän sittenkin valvoi? Valvoi huolestuneena, samoin kuin minäkin? Jospa olisin uskaltanut avata ovea – mutta se oli mahdotonta, minulta puuttui rohkeutta. Värisin vilusta, hampaani löivät loukkua. Hiivin hiljaa pois, heittäännyin vuoteelleni ja itkin....
Enhän taaskaan tahtonut uskoa tätä kaikkea todeksi seuraavana aamuna kun heräsin.
Lasten äänet koskivat hermoihini. En huolinut nyt heistä, sillä minun täytyi saada rauhassa ajatella ja muistella, mitä oikeastaan olin puhunut ja tehnyt.
Äkkiä se olikin kaikki edessäni, koko eilinen käytökseni Anttia kohtaan ja tyhmät, järjettömät sanani.
Kavahdin istumaan, painoin käteni ristiin.
Hyvä Jumala, oliko se kuitenkin totta! En ymmärtänyt, mikä minuun oli tullut, mikä niin oli vienyt minut suunnilta pois.
Jos nyt heti olisin tavannut Anttia, olisin puhunut hänelle avonaisesti, kertonut koko eilisen mielentilani, ja välimme olisi luultavasti selvinnyt heti kohta entiselleen.
Mutta kun siinä aikeessa menin hänen kammariinsa, ei häntä enää ollut siellä.
Oli lähtenyt jo aikoja sitten kaupungille, sanoi Mari.
Ei auttanut minun muuta kuin odottaa. Toimittelin siinä minkä mitäkin sillä välin kuin ajatukset kulkivat omia teitään.
Kuulin kyllä kun Antti tuli kotiin, mutta enpä saanutkaan enää menneeksi hänen puheilleen. Ruokasali oli neutraalinen alue, siellä sopi meidän parhaiten tavata toisiamme. Mari häntä kävi kutsumassa aamiaiselle, minä seisoittelin pöydän luona sekavien tunteiden vallassa. Nostin pikku Ainon tuoliinsa, sidoin leukalapun Antin kaulaan ja annoin hänenkin kivuta tavalliselle paikalleen, minun oikealle puolelleni.
– Vartokaa nyt kauniisti, siksi kuin isä tulee.
Hän tuli. Sanoi lyhyen hyvän huomenen, sivuutti meidät katseellaan ja istui pöytään. Minä asettauduin häntä vastapäätä niinkuin ennenkin, laitoin molemmille lapsille ruuan eteen, sanoin heille matalalla äänellä kaikki sanottavani ja vältin luoda silmiäni Anttiin päin.
Sitten herkesin puhumattomaksi minäkin, eikä katkaissut äänettömyyttä muu kuin kahvelin tai veitsen kolahdus silloin tällöin, sillä lapsetkin söivät niin hapiasti ensi nälkäänsä, etteivät malttaneet ääntä päästää.
Kuinka mielelläni olisin tahtonut tietää, mitä Antti oikeastaan ajatteli ja mitenkä hän aikoi menetellä. Mutta siitä en saanut selvää, kun en voinut häntä lähestyä, en katseella enkä sanalla, en pienimmälläkään liikkeellä. En voinut taivuttaa itseäni edes ojentamaan hänelle ruokia, jotka sattuivat olemaan minun puolellani pöytää, kun ei hänkään ojentanut niitä, jotka olivat hänen puolellaan. Ylpeys pääsi koventamaan meidän molempain mieliä ja teki aukon välillämme yhä laajemmaksi.
Tavallista tyhjemmäksi jäi huone, kun Antti poistui. Tietämättäni olin ehkä kuitenkin toivonut ja odottanut, että hän jotain sanoisi, tai että joku sattuma antaisi aihetta jommalle kummalle meistä jotain virkkamaan. Mutta Antti lopetti syöntinsä ennen meitä, tuoli jyrisi, ovi sulkeutui hänen jälkeensä. Ja hetkisen päästä hän taaskin läksi kaupungille.
Mieleni meni lamaan. Tämä oli kuitenkin liian surullista!
Hän kuljeskeli kaupungilla, toimitteli rauhassa asioitaan, ei välittänyt tuon taivaallista meidän särkyneestä välistämme.
Taikka, mistäpä sen tiesin, ehkä menivät he tänäkin päivänä Agnesin kanssa yhdessä jollekin huviretkelle?
Ehkä kertoi hän Agnesille parastaikaa mustasukkaisuudestani ja ehkä nauroivat minulle?
Mahdottomalta se minusta ensin tuntui. Mutta kun tuo ajatus kerran oli iskenyt päähäni, en siitä enää erilleni päässyt. Jos hetkeksi sainkin sen karkoittumaan, tuli se kohta takaisin kahta voimakkaampana ja muodostui lopulta varmaksi uskoksi.
Eilinen viha alkoi kuohua taaskin. Minun täytyi saada heidät käsiini, saada –
En oikeastaan tiennyt, mitä aijoin, sieppasin vaan hatun, parasollin, hansikkaat, ja läksin astumaan kievaria kohti.
Ei suinkaan hän nyt kortteerissaan ollut, mutta ehkäpä siellä tietäisivät, mihin hän oli mennyt. Voisivat ainakin sanoa kenen seurassa hän oli lähtenyt....